Tag: Virginia USA

19,58 km (12.2 miles)
609.6 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VA

I ate the last of my food in the morning and decided that my lunch and dinner favorite of a tuna tortilla wasn’t very good as breakfast. There was a grocery store about ten kilometers away, and that would be my first destination. Beyond that I hadn’t decided.

I had intended to get water from a stream a few miles from my camping spot, but it had dried and the next water source was a few more miles further. Mainer happened to walk past me and asked if I needed water. I accepted the offer when he assured me he had enough.

At Jenny Knob Shelter I got to refill my water stores, and I checked the messages on my cell phone, too. My cousin let me know that our relative, who had been resuscitated from ventricular fibrillation, was being taken off life support and he was being let go. I had feared this based on the last news I had received. It still didn’t make the sadness regarding the news any easier. I sat alone at the shelter and cried.

The kilometers from the shelter to the store were endless, and my recollection of the journey is fuzzy. I wore my sunglasses regardless of the overcast day. I tried to see the trail through tears, and felt completely inconsolable. I thought of his family’s grief. Everything felt so unfair.

When I arrived at the store I ordered a pizza from the deli and sat down with my cell phone to Skype my parents. Speaking with them helped me feel better – both being able to share my feelings, and also speaking my native language brought a comfort. After the conversation I replenished my food stores and decided to head back into the woods. I had thought about staying at a nearby hostel or the store’s campground, but I now felt I wanted mostly to get into the peace of the forest.

Just as I stepped out of the store it started raining. Wet, I walked along the road back to the AT and decided to pitch my tent in the first available place. The official campground would have been two miles down further, but I found a good spot next to the trail. In the quiet rain I withdrew into the peace of my small green abode.

Söin aamulla viimeiset ruokani ja totesin, että lounas- ja illallissuosikkini tonnikalatortilla ei sovi aamupalaksi. Noin kymmenen mailin päässä olisi ruokakauppa, mikä oli ensimmäinen kohteeni. Siitä eteenpäin en oikeastaan ollut päättänyt.

Olin aikoinut ottaa vettä purosta parin mailin päästä telttapaikastani. Puro oli kuitenkin kuivunut ja seuraavalle vesilähteelle olisi pari mailia lisää. Mainer sattui kävelemään ohitseni ja kysyi tarvitsenko vettä. Tartuin tarjoukseen, kun hän vakuutteli itsellään olevan tarpeeksi.

Jenny Knob Shelterillä pääsin täyttämään vesivarastoni ja tarkistin samalla kännykästä viestit. Serkkuni ilmoitti, että kammiovärinästä elvytetyn sukulaisemme tehohoito on päätetty lopettaa ja hänen annettaisiin mennä. Olin pelännyt näin mahdollisesti käyvän sen perusteella mitä olin viimeeksi hänen tilastaan kuullut. Se ei kuitenkaan yhtään helpottanut uutisen synnyttämää surua. Istuin yksin shelterillä ja itkin.

Kilometrit shelteriltä kaupalle olivat loputtoman pitkiä ja muistikuvat matkasta hataria. Kuljin pilvisestä säästä huolimatta aurinkolasit päässä. Yritin nähdä polkua kyyneleiden läpi ja olin täysin lohduton. Ajattelin hänen perheensä surua. Kaikki tuntui aivan kohtuuttomalta.

Kaupalle saapuessani tilasin delistä pizzan ja istuin kännykkäni ääreen ottaakseni Skype-yhteyden vanhempiini. Heidän kanssaan puhuminen helpotti oloa – sekä mahdollisuus jakaa tuntemuksiaan, yhteys läheisiin että oman kielen puhuminen toi jonkinlaista lohtua. Keskustelun jälkeen ostin ruokatäydennystä ja päätin suunnata takaisin metsään. Olin ajatellut yöpyä läheisessä hostellissa tai kaupan leirintäalueella, mutta nyt tunsin kuitenkin haluavani eniten metsän rauhaan.

Juuri astuessani ulos kaupasta alkoi sataa vettä. Kävelin märkänä tietä pitkin takaisin AT:lle ja päätin pystyttää teltan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan. Varsinainen teltta-alue olisi ollut noin kahden mailin päässä, mutta löysin sitä ennen hyvän paikan polun varresta. Hiljaisessa sateessa vetäydyin pienen vihreän asumukseni rauhaan.

20,66 km (12.8 miles)
597.3 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, VA

I woke up at six in the morning and when I determined the temperatures to be low, I decide that today would be a good day to sleep in. And so I was getting ready to leave around ten, but the decision felt good. Like many hikers I have found myself slowly letting go of the need to make specific plans, and letting the day run its course.

After yesterday’s rocky terrain today’s trail offered a nice, even path. There were hills, of course, but the trail itself was nice soft dirt. The weather was ideal, too, when the sun was shining and a small breeze kept the temperature perfect. I started to be in a positive mood.

Half way through the day the AT crossed over numerous roads, as well as next to them and along them. Seeing cars was strangely exciting. In a way, a peek into civilization, and on the other hand this peek whizzes by the leisurely hiker at great speed. I often thought of the people in their air conditioned cars, on their way somewhere. Am I a great adventurer in their eyes, or merely a seemingly homeless, pitiful creature? Sometimes it’s hard to remember that the world keeps on going at its normal pace as I’m traipsing through the forest.

As the evening neared I passed Namaste, sitting contentedly in fornt of her tent having dinner, and we chatted a while. We spoke about that wonderful freedom to decide when and where we can camp, and being able to listen to oneself. And that’s exactly what I ended up doing later when I came to a beautiful spot to camp. I would have had time to hike a few more kilometers, but it felt good to stop there.

Heräsin aamulla kuudelta ja todettuani sään viileäksi päätin, että tänään on hyvä päivä nukkua pitkään. Niin olinkin tekemässä lähtöä vasta kymmenen aikoihin, mutta ratkaisu tuntui hyvältä. Monen muun vaeltajan tavoin olen huomannut pikkuhiljaa luopuvani tarpeesta tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia ja annan päivien mennä omalla painollaan.

Eilisen kivikon jälkeen tänään reitti tarjoili miellyttävän tasaista polkua. Toki mäkiä riitti tavalliseen tapaan, mutta itse polku oli hyvää pehmeää maata. Sääkin oli aivan ideaali, kun aurinko paistoi ja pieni tuuli piti lämpötilan sopivana. Aloin olla itsekin jo positiivisemmalla mielellä.

Päivän puolivälissä AT kulki usean tien yli ja vieressä sekä välillä niitä pitkin. Autojen näkemisessä on jotain kummallisella tavalla jännittävää. Tavallaan se on pilkahdus sivistyksestä ja toisaalta tuo sivistys sujahtaa hitaasti liikkuvan vaeltajan ohi hurjaa vauhtia. Mietin usein ihmisiä ilmastoiduissa autoissaan, matkalla jonnekin. Olenko heidän silmissään suuri seikkailija vai lähinnä kodittomalta vaikuttava säälittävä olento? Välillä on vaikea muistaa, että maailma jatkaa menoaan vaikka minä vain huuhailen pitkin metsiä.

Illan lähestyessä ohitin tyytyväisenä telttansa edustalla ruokailevan Namasten ja juttelimme hetken. Puhuimme siitä ihanasta vapaudesta voida valita milloin ja minne haluaa leiriytyä, että saa kuunnella itseään. Juuri näin päädyinkin tekemään hieman myöhemmin tultuani kauniin telttapaikan kohdalle. Olisin ehtinyt vaeltaa vielä muutaman kilometrin ennen pimeää, mutta nyt tuntui hyvältä pysähtyä.

22,65 km (14.1 miles)
583.2 / 2189.8 miles
Laurel Creek campsite, VA

Both hikers and non-hikers alike often ask why one wants to hike the AT. Most probably don’t have a single clear answer, and I don’t either. But some unexpected answers arise to that question during the journey. For me the AT has strengthened my belief in the goodness of people. The kind of unselfish kindness that is shown to strangers.

The last few days have been mentally hard. And even though my mind had started to become drained of sad thoughts by today, hiking was slow. I had to work for every kilometer. The terrain was rocky the whole morning and my soles hurt.

It had been windy all night, but luckily only one of the stakes for my tent had come loose. That surprisingly cold wind blew through the morning, too, even though the sun was shining.

I had thought to hike to Laurel Creek and call for a shuttle to a hostel in Bland. The battery on my cell was ominously low and I just plain needed some kind of comfort food. When I tried to call the hostel though I couldn’t reach anyone. I thought that I would pitch my tent at Laurel Creek instead and be very thrifty with my cell phone battery.

As I arrived, tired, to Laurel Creek I saw a big poster promising trail magic. Just at the right time! 2010 through hiker J-Bird’s family had set up trail magic nearing perfection right by the campsites. After J-Bird died of colon cancer his family wanted to help hikers in his memory. And they have done a first class job at this. In addition to a great variety of food they also had batteries, sewing notions, Ziplock bags and what’s best – the opportunity to charge phones and powerbanks. They also had a stack of postcards for hikers to write that they promised to send anywhere in the world.

I shamelessly stuffed myself full of hot dogs, strawberries, cookies, Pepsi, hot chocolate, and fruit snacks. When I mentioned my upcoming birthday these wonderful people decorated a few cupcakes with candles and sang Happy Birthday to me. I was very moved by all of this.

I once again got the feel the magic of the AT, and its ability to surprise – how the worst moments suddenly turn into unforgettably beautiful experiences. And especially how much the kindness of others means. Maybe in life we should think more like Blance from A Streetcar Named Desire.

“I have always depended on the kindness of strangers.”
-Tennessee Williams
(A Streetcar Named Desire, 1947)

Sekä toiset vaeltajat että muut ihmiset usein kysyvät miksi haluat vaeltaa AT:n. Suurimmalla osalla ei varmasti ole yhtä selkeää vastausta, kuten ei minullakaan ole. Mutta joitakin odottamattomia vastauksia tuohon kysymykseen nousee matkan aikana. Minulle AT on vahvistanut uskoa ihmisten hyvyyteen. Sellaiseen pyyteettömään hyvyyteen, jollaista osoitetaan tuntemattomia kohtaan.

Viimeiset päivät ovat olleet henkisesti raskaita. Ja vaikka tänään pää alkoi olla jo surullisista ajatuksista tyhjä, vaeltaminen ei kulkenut. Sain tehdä töitä jokaisen kilometrin eteen. Maasto oli koko aamupäivän kivikkoinen ja jalkapohjia särki.

Koko yön oli tuullut todella kovaa, mutta onneksi vain yksi telttani kiiloista oli irronnut maasta. Tuo yllättävän kylmä tuuli puhalsi myös läpi aamupäivän, vaikka aurinko paistoikin.

Olin ajatellut vaeltaa Laurel Creekille asti ja soittaa shuttle-kyydin Blandissa olevaan hostelliin. Kännykkäni akku alkoi olla uhkaavan lopussa ja suoraan sanoen kaipasin jonkinlaista lohtuherkkua syötäväksi. Yrittäessäni soittaa hostelliin en kuitenkaan saanut ketään kiinni. Ajattelin, että ehkä sitten telttailen Laurel Creekillä ja yritän olla hyvin säästeliäs kännykän akun kanssa.

Saapuessani väsyneenä Laurel Creekille näin ison julisteen, jossa luvattiin trail magicia. Juuri oikealla hetkellä! Vuoden 2010 läpivaeltajan J-Birdin läheiset olivat luoneet telttapaikan viereen täydellisyyttä hipovan trail magic -paikan. J-Birdin kuoltua paksusuolensyöpään halusivat hänen läheisensä auttaa vaeltajia hänen muistokseen. Ja siinä he kyllä olivat tehneet ensiluokkaista työtä. Monipuolisen ruokavalikoiman lisäksi heillä oli tarjolla pattereita, ompelutarvikkeet, Ziplock-pusseja ja mikä parasta – mahdollisuus ladata kännykät ja powerbankit. Heillä oli myös vaeltajien kirjoitettavaksi läjä kortteja, jotka he lupasivat postittaa minne tahansa päin maailmaa.

Ahdoin itseni häpeilemättömän täyteen hotdogeja, mansikoita, keksejä, Pepsiä, kaakaota ja hedelmäkarkkeja. Mainittuani ensiviikolla olevasta syntymäpäivästäni nämä ihanat ihmiset yhtäkkiä koristelivat pari cupcakea kynttilöin ja lauloivat minulle onnittelulaulun. Olin valtavan liikuttunut tästä kaikesta.

Sain taas kerran kokea AT:n taianomaisuuden ja yllättävyyden – miten kamalista hetkistä aivan odottamatta kääntyy unohtumattoman kauniita kokemuksia. Ja ennen kaikkea miten paljon ihmisten hyvyys toisiaan kohtaan merkitsee. Ehkä elämässä pitäisikin useammin ajatella kuin Viettelyksen vaunun Blanche.

“Olen aina luottanut tuntemattomien ystävällisyyteen.”
-Tennessee Williams
(Viettelyksen vaunu, 1947)

21,58 km (13.4 miles)
568.1 / 2189.8 miles
Chestnut Knob Shelter, VA

I had slept poorly. There had been a large animal moving near my tent at night, but I wasn’t clear whether it was a bear or a deer. I did go look, but the animal was out of reach of my headlamp.

I wasn’t in a very enthusiastic mood in the morning, as the forecast for most of the day was rain, and the afternoon promised a big climb to Chestnut Knob. Hiking took off at a nice pace though, that lasted through the day. I had lunch at Knot Maul Branch Shelter, where some hikers were killing time – they were waiting for the weather to clear up and planning to night hike to Chestnut Knob.

During the day the rain was light, and I didn’t really need my rain gear. In the afternoon it really started coming down and I got wet regardless of the rain gear. A momentary pause in the rain and a warm breeze dried up my clothes though. Until the next front came – and it came down as if poured from a bucket. I had just gotten to Chestnut Knob and I got soaked. I didn’t feel like laughing.

During the steepest climb the clouds started to part and the sun to shine. I took my rain gear off and was grateful for the warmth, which dried my clothes once again. The rest of the way was mainly an open field, which offered beautiful views to the valley below. I had thought to go a little past the shelter but the view enticed me to pitch my tent next to the shelter along with a few other hikers.

Yesterday’s news from Finland still pressed on my mind, but in regard to hiking it was a good day. I have noticed that on the AT emotions came in waves, and one doesn’t have the opportunity to vent experiences in the normal way with those close to you. But I don’t let the pressure get to me – if I feel like crying, then I’ll cry. The emotions won’t get any better with storage.

Olin nukkunut huonosti. Illalla telttani lähellä liikkui joku iso eläin, mutta minulle ei selvinnyt oliko kyseessä peura vai karhu. Kävin kyllä katsomassa, mutta eläin oli otsalampun tavoittamattomissa.

En ollut erityisen innostuneella mielellä aamulla, koska lähes koko päiväksi oli luvattu sadetta ja iltapäivästä olisi edessä iso nousu Chestnut Knobille. Vaeltaminen lähti kuitenkin sujumaan hyvällä tasaisella tahdilla, joka pysyi läpi päivän. Pysähdyin lounaalla Knot Maul Branch Shelterillä, jossa osa vaeltajista tappoi aikaa – he suunnittelivat odottavansa sään selkenemistä ja tekevänsä yövaelluksen Chestnut Knobille.

Päivällä sade oli kevyttä ja sadevaatteita ei juuri tarvinnut. Iltapäivästä alkoi kuitenkin tulla reilusti vettä ja kastuin sadevarusteista huolimatta. Hetkellinen tauko sateessa ja lämmin tuuli kuitenkin kuivatti vaatteet. Kunnes tuli seuraava sade – ja sitä tulikin sitten kuin saavista kaatamalla. Olin juuri aloittanut nousun Chestnut Knobille ja kastuin taas oikein kunnolla. Ei erityisesti naurattanut.

Jyrkimmän nousuosuuden päättyessä pilvet alkoivat rakoilla ja aurinko lämmittää. Riisuin sadevaatteet ja olin hyvilläni lämmöstä, joka taas kerran kuivatti vaatteet. Loppumatka oli suurelta osin avointa niittyä, joka tarjosi kauniit näkymät laaksoon. Olin ajatellut mennä hieman shelterin ohi, mutta näyttävä maisema houkutteli telttailemaan muutaman muun vaeltajan kanssa shelterin viereen.

Eiliset uutiset Suomesta painoivat yhä mieltä, mutta vaeltamisen kannalta päivä oli hyvä. Olen huomannut, että AT:lla tunteet tulevat itselleni ajoittaisina ryöppyinä, kun kokemuksiaan ei tavalliseen tapaan pääse purkamaan läheistensä kanssa. Mutta en ota asiasta sen suurempia paineita – jos itkettää niin sitten itketään. Eivät ne tuntemukset säilömällä parane.

18,87 km (11.7 miles)
552.7 / 2189.8 miles
Campsite at Walker Mountain, VA

Often in the morning I have an idea of a destination where I want to hike. Not today. The next shelter was almost 20 miles away, and I didn’t think I would make it there. I figured I would hike as long as it felt good, and camp somewhere.

Clearer in my mind were the morning’s two destinations: Lindamood School and The Barn restaurant. The former came up just a few miles into my day. Lindamood School is a schoolhouse along the AT built in 1894. According to rumors some hikers even spend the night there. Inside were a few desks and and a stove, as well as trail magic from a local Methodist church. A big box contained all kinds of small things for hikers: hand sanitizer, toothbrushes, toothpaste, allergy medicine, cortisone cream, hair ties, tampons, combs, Chapstick, tissues, and more. I had just thought the day before that I needed a small comb for my beard, so I cut one in half for myself. I took a hand sanitizer bottle, and a toothpaste tube, because I was starting to run out, and a toothbrush because mine has started to smell.

Past lovely fields I arrived at an intersection, where I found my next destination, The Barn. The diner was still serving breakfast, so I ordered pancakes, French toast, and grits. I’m not at all an adventurous eater, but on the AT I have started trying out new foods. I had never even heard of grits. That semolina porridge [mannapuuro] like corn porridge was a positive experience. As I ordered my dessert the waitress told me that a girl had wanted to pay my bill and to say thank you for the water. I had given some of my drinking water to a very wilted looking young lady yesterday, who had run out. There was a bit of a distance to the next stream, and the weather was quite hot. Apparently she had been eating at the same time.

As I ate I also got sad news. My cousin texted to let me know that a relative of ours had suffered a heart attack and was in ICU. It’s terrible to hear such news, of course, but I also don’t want to be in the dark either. I sent messages to the family of this relative, and to my mom. The rest of the day passed in a kind of a fog after this news. My mind was swirling with all kinds of thoughts about what had happened, and I felt myself powerless physically and mentally. The desire to push through miles was low.

In the afternoon I got to the quarter sign, which announced that I had hiked a quarter of the AT. At about six I decided to camp, by myself. Once I got my tent pitched, I peeked at Twitter. The most talented climber of our time, Ueli Steck, had died on Everest. Enough bad news for one day.

Usein aamulla on mielessä jonkinlainen tavoite minne asti haluaisi vaeltaa. Tänään ei ollut. Seuraava shelter oli lähes 20 mailin päässä ja sinne asti en uskonut pääseväni. Ajattelin vaeltaa sen verran kuin hyvältä tuntuisi ja leiriytyä jonnekin.

Selkeämpänä mielessäni oli kaksi aamupäivän kohdetta: Lindamood School ja The Barn -ravintola. Ensinmainittu tuli vastaan jo parin mailin jälkeen. Lindamood School on vuodelta 1894 oleva koulurakennus AT:n varrella. Huhujen mukaan jotkut vaeltajat ovat siellä yöpyneetkin. Sisällä oli pulpettien ja kamiinan lisäksi metodistikirkon järjestämää trail magicia. Isossa laatikossa oli kaikkea mahdollista pikkutavaraa vaeltajille: käsidesiä, hammasharjoja, hammastahnaa, allergialääkkeitä, kortisonivoidetta, hiuslenkkejä, tamponeja, kampoja, huulirasvaa, nenäliinoja ja vaikka mitä. Olin juuri edellisenä päivänä ajatellut tarvitsevani pienen kamman partaa varten, joten katkaisin yhdestä kammasta puolikkaan itselleni. Lisäksi otin käsidesin ja hammastahnan, koska ne alkoivat olla lopussa sekä hammasharjan, koska omani on alkanut haista.

Mukavien peltomaastojen läpi saavuin tienristeykseen, jossa oli seuraava kohteeni, The Barn. Diner-tyyppistä ruokaa tarjoavassa paikassa oli vielä aamiaisaika, joten tilasin pannukakkuja, köyhän ritarin ja gritsiä. Olen kaikkea muuta kuin kokeilunhaluinen ruokailija, mutta AT:lla ollessa olen alkanut testaamaan uusia ruokia. Gritsistä en ollut koskaan kuullutkaan. Tuo hyvin paljon mannapuuron kaltainen maissipuuro oli hyvin positiivinen kokemus. Tilatessani jälkiruokaa kertoi tarjoilija minulle, että eräs tyttö oli halunnut maksaa laskuni ja pyytänyt kiittämään vedestä. Olin eilen antanut osan juomavedestäni hyvin nuutuneen oloiselle nuorelle naiselle, jolta oli vesi lopussa. Matkaa seuraavalle purolle oli aika paljon ja sää oli todella kuuma. Ilmeisesti hän oli ollut nyt samaan aikaan syömässä.

Syödessäni sain myös ikäviä uutisia. Serkkuni kertoi tekstiviestillä, että yhteinen sukulaisemme on saanut sydänkohtauksen ja joutunut teho-osastolle. Oli tietenkin kauheaa kuulla asiasta, mutta toisaalta en halua olla uutispimennossakaan. Lähetin viestejä kyseisen henkilön perheelle ja äidilleni. Koko loppupäivä meni jonkinlaisessa sumussa tämän uutisen jälkeen. Päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia tapahtuneesta ja tunsin itseni voimattomaksi henkisesti ja fyysisesti. Halu puskea maileja oli vähäinen.

Saavuin iltapäivällä 1/4-kyltille, joka siis julisti neljännesosan AT:sta olevan vaellettu. Noin kuuden aikaan päätin leiriytyä, yksin. Saatuani teltan pystyyn vilkaisin Twitteriä. Aikamme taitavin vuorikiipeilijä, Ueli Steck, oli kuollut Everestillä. Tarpeeksi huonoja uutisia yhdelle päivälle.