Tag: Virginia USA

22,08 km (13.7 miles)
662.5 / 2189.8 miles
Wind Rock campsite, VA

The field that had been bathed in beautiful colors at sunset had changed overnight into a foggy moor out of The Hound of Baskervilles or Wuthering Heights. It was cold and I reluctantly switched my down coat into a rain jacket. The rain didn’t start right away but in small showers it inched its way into my day’s agenda.

A few years ago I followed AT thru hiker videos for the first time, and I saw The Captain’s. Today I arrived there myself, and was a bit disappointed that the day was only half-way through. The Captain’s is private property where one can get from the AT to the other side of the river with a swing-like zip line thing. The Captain allows hikers to tent on his lawn, and keep out of the rain on his back porch. The WiFi is also available for use, and there are sodas in the refrigerator. I think the place is absolutely awesome in its simple hospitality. I didn’t have the patience to stop so early in the day, but I ate my lunch in the yard, and found in the refrigerator my first peach soda – and it was good… or should I say peachy.

The happiness and bliss didn’t last for long though because ahead was a numbing uphill. And the momentarily paused rain started on a new set of rounds. After fighting my way finally up the rise, as I guessed Bailey Gap Shelter was full of people. It was only five, so I decided to continue another four miles to a campground, despite the rain. The terrain was flatter, too, though occasionally rocky.

A mile before my destination I was just about done, but decided to go the distance. I listened to music and pushed forward. At this point it was proven that eight hours in the rain can be hiked relatively dry – and then get drenched in under a half an hour. The rain picked up, and the long grass along the trail soaked my shoes so it felt as though they had puddles in them.

If I listen to music while hiking, I put it away when I start setting up camp. I didn’t feel like pulling my phone out of my pocket though. I also thought that setting up the tent while in drenching rain would be at least a bit more enjoyable accompanied by music. So I let my songs-with-saxophone-solos playlist play. Once I got the tent up I got quickly into the vestibule with my pack. As I crouched, dripping water, trying to free myself from my rain gear in a Houdini-like style Tina Turner declared in my ear “You’re simply the best!” I don’t know if at that exact moment I fully agreed with that Tennesee’s hottest 80-year-old.

The planets did align enough that I was able to throw my food sack rope over a branch on the second try. I ate my dinner as is my habit while reading. I then went in my boxers and a t-shirt to hang my food sack into the tree, and only after that put dry clothes on. After I climbed into my sleeping bag I saw a bright flash and soon I heard thunder. As the rain drummed harder I was grateful for the shelter offered by my tent.

“A mountain of stone, a door of steel
Can’t stand in my way, I’d go on
Brutal machines, unbending laws
Can’t slow me down, I’d go on
I’ve learned how to deal and when to fight
I know what’s real, I know what’s right
I’m not afraid, a wounded dove
I can be tender in a world so tough

I’m sure I could face the bitter cold
But life without you, I don’t know”
-Céline Dion
(I Don’t Know, 1996)

Kauniin auringonlaskun värjäämä valoisa niitty oli yön aikana muuttunut Baskervillen Koiran tai Humisevan Harjun usvaiseksi nummeksi. Oli kylmä ja vastentahtoisesti vaihdoin untuvatakkini sadetakkiin. Kädet kohmeessa lähdin vaeltamaan harjannetta eteenpäin. Sade ei alkanut aivan heti, mutta pieninä kuuroina se hivuttautui päiväohjelmaani.

Seurasin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa AT:n läpivaeltajien videoita ja näin The Captain’sin. Tänään saapuessani itse kyseiselle paikalle olin hieman pahoillani päivän olevan vasta puolessa välissä. The Captain’s on siis yksityisen ihmisen piha, jonne pääsee AT:lta joen yli vaijeria pitkin keinun kaltaisella laudalla istuen. The Captain sallii vaeltajien telttailla pihanurmikolla ja sadetta saa pitää takakuistilla. Myös wifi on käytettävissä ja kuistilla olevasta jääkaapista saa ottaa limpparia. Paikka on mielestäni aivan mahtava yksinkertaisessa vieraanvaraisuudessaan. En malttanut jäädä yöksi, mutta söin lounaan pihalla ja join jääkaapista löytämäni elämäni ensimmäisen persikkalimpparin – ja hyvää oli…vai sanoisinko “peachy”.

Onnea ja autuutta ei kuitenkaan kestänyt pitkään sillä edessä oli todella puuduttava ylämäki. Ja hetkeksi tauonnut vesisade alkoi taas mättää uusia kierroksia. Taisteltuani itseni lopulta mäen päälle oli arvatenkin siellä sijaitseva Bailey Gap Shelter pullollaan porukkaa. Kello oli vasta viisi, joten päätin sateesta huolimatta jatkaa matkaa neljän mailin päässä olevalle telttapaikalle. Maastokin oli tasaisempaa, joskin ajoittain kivikkoista.

Maili ennen päämäärääni aloin olla jo täysin kypsä, mutta päätin mennä loppuun asti. Kuuntelin musiikkia ja puskin eteenpäin. Tässä vaiheessa tuli todistettua, että kahdeksan tuntia vesisateessa voi aivan hyvin vaeltaa suhteellisen kuivana – ja sitten kastua aivan läpimäräksi alle puolessa tunnissa. Sade nimittäin kiihtyi ja polkua reunustava pitkä heinä kasteli kengät niin, että niissä tuntui olevan lätäköt sisälläkin.

Jos kuuntelen musiikkia vaeltaessani, laitan sen aina pois alkaessani leiriytymään. Sateen piiskatessa en jaksanut kuitenkaan kaivaa kännykkää taskusta. Lisäksi ajattelin teltan pystyttämisen läpimärkänä sateessa olevan ehkä edes pykälän verran mukavampaa musiikin tahtiin. Annoin siis saksofonisooloja sisältävien biisien soittolistan soida. Saatuani teltan pystyyn sukelsin reppuineni nopeasti absidiin. Kyykkiessäni siinä vettä valuvana ja yrittäen houdinimaisesti vapautua sadevaatteistani kastelematta sisätelttaa julisti Tina Turner korvaani “You’re simply the best!” En tiedä saatoinko juuri sillä hetkellä olla tuon Tennesseen kuumimman kasikymppisen kanssa täysin samaa mieltä.

Planeetat olivat kuitenkin sen verran kohdillaan, että heitin ruokasäkin narun puun oksan yli toisella yrityksellä. Söin iltaruuan tapani mukaan kirjaa lukien. Kävin sitten boksereissa ja t-paidassa vetämässä säkin puuhun ja vaihdoin vasta sen jälkeen kuivat vaatteet päälle. Kömmittyäni makuupussiin näin teltan läpi voimakkaan välähdyksen ja pian kuului ukkosen ääni. Sateen kiihtyessä voimakkaaksi rummutukseksi olin onnellinen telttani tarjoamasta suojasta.

“A mountain of stone, a door of steel
Can’t stand in my way, I’d go on
Brutal machines, unbending laws
Can’t slow me down, I’d go on
I’ve learned how to deal and when to fight
I know what’s real, I know what’s right
I’m not afraid, a wounded dove
I can be tender in a world so tough

I’m sure I could face the bitter cold
But life without you, I don’t know”
-Céline Dion
(I Don’t Know, 1996)

20,36 km (12.7 miles)
647.2 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, VA

I walked to the post office in the sunshine to send back the book I had finished, and my second set of long underwear. There was no promise of this lovely weather for much longer though, because the weekend forecast is calling for rain.

When leaving Pearisburg, the first task is a mile-long climb to get to the AT. At first I was full of enthusiasm, but soon walking on the asphalt got the muscles of my lower leg to cramp. Luckily this was eased soon after I got to the softer trail and headed downhill.

The route follows the edges of Pearisburg and I also found an old turn of the (19th and 20th) century graveyard. The overgrown and unkempt area appeared straight from a set of an old horror movie. After crossing New River on a bridge and going under the connector I got back into the woods.

After pushing a few miles uphill I got past Rice Field Shelter and to easier terrain. The trail followed a level crest and hiking was easy. Around seven I arrived at a field where Roo, 82, Mainer, and Namaste had already set up their tents. I decided to join them, and as the sun set I slipped contentedly into my tent.

Auringonpaisteessa kävelin postiin lähettääkseni lukemani kirjan ja toiset pitkät alushousut pois. Tätä kaunista säätä ei kuitenkaan luultavammin kestäisi pitkään, koska koko loppuviikoksi oli luvattu sadetta.

Pearisburgista oli ensin noustava noin mailin verran ylämäkeen päästäkseni takaisin AT:n varteen. Ensin puhkuin intoa, mutta pian asfaltilla kävely sai säären alueen lihakset kramppailemaan. Onneksi tämä vaiva helpotti pian päästyäni pehmeälle polulle ja alamäkeen.

Reitti kulki Pearisburgin reunoja pitkin ja löysin matkan varrelta myös vanhan, 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta olevan hautausmaan. Umpeen kasvanut ja hoitamaton alue oli kuin suoraan vanhojen kauhuelokuvien lavasteista. Ylitettyäni siltaa pitkin New Riverin ja kierrettyäni liittymän alta pääsin takaisin metsään.

Puskettuani muutaman mailin ylämäkeen pääsin Rice Field Shelterin jälkeen nauttimaan helposta maastosta. Polku kulki tasaista harjannetta pitkin ja vaeltaminen oli helppoa. Saavuin seitsemän aikaan niitylle, jossa olivat jo Roo, 82, Mainer ja Namaste telttoineen. Päätin liittyä seuraan ja auringon laskiessa sujahdin taas tyytyväisenä telttaani.

0 km (0 miles)
634.3 / 2189.8 miles
Holiday Motor Lodge, Pearisburg, VA

It is a long time since I have spent a day inside, but today I didn’t go further than the soda machine in the motel. I had done laundry at Woods Hole, bought my food yesterday, and for dinner I ordered pizza directly to my room.

The charm of being inside wasn’t the reason for my being stuck. I realized I really needed rest. The emotional load of the last few days has been so great that I just wanted to be alone. Without company, without distractions, without anything… anything. I Skyped with my parents of course and tried to update pictures and video to the blog, but that proved to be almost impossible due to the poor internet connection. Tomorrow I will return the AT, and truth be told I kind of miss my tent.

En ole pitkään aikaan viettänyt päivää sisätiloissa, mutta tänään en poistunut minnekään motellin limsa-automaattia kauemmas. Pyykit olin saanut pestyä Woods Holessa, ruuat ostettua eilen ja illallisen tilasin pizzeriasta suoraan huoneeseeni.

Itse sisätiloissa olemisen viehätys ei kuitenkaan ollut syy motelliin jumiutumiselleni. Huomasin vain todella kaipaavani lepoa. Lähipäivien emotionaalinen lasti on ollut sen verran suuri, että halusin vain olla. Ilman seuraa, ilman virikkeitä, ilman mitään…mitään. Skypetin toki vanhempieni kanssa ja yritin päivittää kuvia ja videoita blogiin, mutta se osoittautui heikon netin vuoksi lähes mahdottomaksi. Huomenna palaan taas AT:lle ja totta puhuen kaipaankin jo vähän takaisin telttaani.

16,43 km (10.2 miles)
634.3 / 2189.8 miles
Holiday Motor Lodge, Pearisburg, VA

The rain beat down loudly on the tin roof of the hostel, and a cold wind was blowing in the morning. I ate a filling breakfast with the other guests, and I stuffed myself once more with Neville’s homemade real bead. It might very well be a few more months before I get something like that.

Like the others I dragged my feet, because it was cold outside and Woods Hole has such a wonderful ambiance. When I finally got myself moving I had to put on my long underwear for the first time since March, so I wouldn’t get cold. I had been in contact with Goose and Andes who were in Pearisburg, where I myself was now headed. The did let me know that they were leaving soon after noon, and so early I would not be there in time unless I had started hiking before seven. I hope to catch up to them at some point though.

The trail was once again quite wet, but luckily not as bad as yesterday. For the most part my feet stayed dry. At the lookout point I met 82 and Roo who had been slightly ahead of me. As we traveled toward Pearisburg I was able to catch a ride with them into town. 82 had come to the roadside just a bit before us when a local woman, Pippa, had asked if he needed a ride. Pippa offered to take all of us in her car, drove a small tour of Pearisburg and dropped us off at our motel.

I’m a seasoned budget traveler and my level of expectations in place isn’t very high. I must say about Holiday Motor Lodge though, that the place is sorely in need of a remodel. The service was friendly despite this, and I’m somehow pleased with the wide southern drawl and people’s habit of calling people “honey”. That evening Roo and I went to the Mexican restaurant next door, La Barranca, to eat, and to the store to refill my food sack. Other hikers were grilling and partying on the motel balcony, but I was glad to be able to withdraw into my room to read a book.

Sade takoi yöllä äänekkäästi hostellin peltikattoa ja aamulla puhalsi kylmä tuuli. Söin täyttävän aamupalan muiden vieraiden kanssa ja ahdoin itseeni vielä kerran Nevillen tekemää oikeaa leipää. Voi hyvinkin olla, etten saa sellaista taas muutamaan kuukauteen.

Muiden tavoin viivyttelin lähtöä, koska ulkona oli todella kylmä ja Woods Holessa ihanan miellyttävä tunnelma. Lopulta saadessani itseni liikkeelle jouduin pukemaan pitkät alushousut ensimmäisen kerran sitten maaliskuun, etten palelisi. Olin ollut yhteydessä Goosen ja Andesin kanssa, jotka olivat Pearisburgissa, minne olin nyt itsekin suuntaamassa. He kuitenkin olivat aikeissa jatkaa matkaa pian puolenpäivän jälkeen ja niin aikaisin en olisi ollut perillä ellen olisi lähtenyt jo ennen seitsemää vaeltamaan. Toivon kuitenkin tavoittavani heidät vielä jossain vaiheessa.

Polku oli taas osittain hyvin vetinen, mutta ei onneksi niin pahassa kunnossa kuin eilen. Suurimmilta osin jalkani säästyivät kuivina. Kohtasin näköalapaikalla hieman edelläni kulkeneet Roon ja 82:n. Kulkiessamme kohti Pearisburgia onnistuimmekin saamaan heidän kanssaan kyydin kaupunkiin. 82 oli tullut vähän meitä ennen tien varteen, jolloin paikallinen nainen, Pippa, oli pysähtynyt kysymään haluaisiko hän kyydin. Pippa lupasi ottaa meidät kaikki autoonsa, ajoi pienen esittelykierroksen Pearisburgin ympäri ja toi meidät motellillemme.

Olen tottunut budjettimatkailija ja vaatimustasoni edullisissa paikoissa ei ole kovin korkea. Holiday Motor Lodgesta täytyy kuitenkin sanoa, että paikka on kipeästi remontin tarpeessa. Palvelu oli siitä huolimatta ystävällistä ja minua jotenkin miellyttää leveää etelää puhuvien tapa kutsua ihmisiä ”honey”. Kävin illalla vielä Roon kanssa naapurin meksikolaisessa, La Barrancassa, syömässä ja kaupassa hankkimassa lisäpainoa ruokasäkkiini. Muut vaeltajat grillasivat ja juhlivat motellin parveketasanteella, mutta itse olin tyytyväinen saadessani vetäytyä omaan huoneeseeni lukemaan kirjaa.

22,78 km (14.2 miles)
623.7 / 2189.8 miles
Woods Hole Hostel, VA

Overnight it rained hard, but the skies were clear in the morning. I crawled out of my tent along with a small salamander. Even before my hike I had heard of Woods Hole Hostel and I wanted to spend the night there, so as I was doing my morning preparations I called and reserved a bunk space.

Even though the rain had stopped falling, the AT was more of a river than a trail. Hiking was laborious as I tried to avoid stepping in the water. And truth be told it couldn’t be avoided, because the entire trail was one big puddle and the dense rhododendrons (they’re more like trees than bushes here) surrounding the path, there wasn’t a choice but to try to step in the least wet spots. Every time one shoe started to feel kind of dry the other sank into water or mud.

Crossing streams also became more challenging, because there was so much water. For the first time on the AT I encountered a situation where I decided that I couldn’t jump over the stream, and there weren’t rocks to cross on. I saw a hiker who was significantly taller than me jump without a pack, but I determined that it would be best for me to wade through the water. I took my socks and shoes off to step into the stream, which I assumed to have a sand bottom based on the light color, and probably mid-calf deep. Well, it turned out to that in this part of the world a muddy bottom can look deceivingly like sand, and I was suddenly knee deep in water, and mid-calf in mud. I waded across successfully anyway, trying to avoid the boggiest parts.

I crossed paths with 82 and Roo several times throughout the day, who is doing a flip-flop, which means she isn’t hiking directly south to north, but is “saving” the southernmost sections of the AT for the fall which provides more ideal weather conditions. While we lunched at Wapiti Shelter 82 showed me his bloodied heels, and I offered him second skin type bandages to try. He told me later that they helped. Wapiti Shelter is known among the hikers as murder shelter, because two people were murdered there in 1981 – although at that time the shelter was much closer to the road.

When I was ascending the biggest climb of the day I sat down for a break, and as I got an internet connection I checked messages from my phone. Both my cousin and my mom notified me of the expected news: our relative that had suffered a heart attack had passed away in the afternoon. I was sad but also relieved. I knew this news would come sooner or later and it was good not to have to dread it anymore. As I hiked forward I felt more longing than anguish, and happy memories of times with him came to mind.

I was very tired when I arrived at Woods Hole Hostel, I wasn’t feeling very social, but 82, Roo, and Namaste, who were staying in the same room, were luckily able to turn my mood away from mourning with their good company. Woods Hole is very cozy thanks to its main building, which is from the 19^th century, and it’s lovely matron Neville and her husband. Our shared dinner felt fulfilling of physical as well as mental deficits. Woods Hole focuses on sustainability, and produces most of its own food, and for the first time since leaving Finland I got decent bread. I felt myself welcome and at home, and I don’t question why some hikers stay for a short time to work for a place to stay at Woods Hole.

Yön aikana satoi rankasti, mutta aamulla sää oli selkeä. Kömmin yhdessä pienen salamanterin kanssa ulos teltasta. Olin jo ennen vaellusta kuullut Woods Hole Hostellista ja halusin päästä yöpymään siellä, joten aamutoimien lomassa soitin varauksen punkkapaikasta.

Vaikka sade oli loppunut, oli AT taas enemmänkin joki kuin polku. Vaeltaminen oli työlästä yrittäessä vältellä astumasta veteen. Eikä siltä totta puhuen voinut välttyä, koska koko polun ollessa yhtä suurta lätäkköä ja tiiviiden alppiruusupensaiden (tai oikeastaan ne ovat täällä puun eikä pensaan kokoisia) ympäröidessä reittiä, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin yrittää osua vähiten märkiin kohtiin. Aina kun toinen kenkä alkoi olla jotakuinkin kuiva upposi toinen kenkä jonnekin veteen ja mutaan.

Purojen ylitykset muuttuivat myös haastavammaksi, koska vettä oli paljon. Ensimmäistä kertaa AT:lla päädyin tilanteeseen, jossa totesin, etten pystyisi hyppäämään puron yli eikä paikassa ollut kiviä joita pitkin kulkea. Näin minua huomattavasti pidemmän vaeltajan onnistuvan hyppäämään yli ilman reppua, mutta totesin itselleni olevan järkevintä kahlata yli. Otin kengät ja sukat pois astuakseni puroon, jonka oletin vaalean värin perusteella olevan hiekkapohjainen ja noin puoleen sääreen syvä. No, kävi ilmi, että täällä päin maailmaa mutapohja voi näyttää erehdyttävästi hiekalta ja olinkin polvia myöten vedessä ja puoleen sääreen mudassa. Kahlasin kuitenkin onnistuneesti yli, yrittäen vältellä astumasta eniten upottaviin kohtiin.

Kohtasin päivän aikana useamman kerran 82:n ja Roon, joka tekee ns. flipflop-läpivaellusta eli hän ei kulje suoraan etelästä pohjoiseen vaan ”säästää” AT:n eteläisimmän osuuden syksyyn, mikä mahdollistaa hieman miellyttävämmät sääolosuhteet. Lounastaessamme Wapiti Shelterillä 82 näytti verillä olevia kantapäitään ja tarjosin hänelle second skin -tyyppiset rakkolaastarit kokeiltavaksi. Hän kertoikin myöhemmin niistä olleen apua. Wapiti Shelter kulkee vaeltajien keskuudessa nimellä murha-shelter, koska siellä on murhattu kaksi ihmistä 1981 – tosin silloin kyseinen shelter sijaitsi lähempänä tietä.

Noustessani päivän suurinta mäkeä ylös istahdin pitämään taukoa ja saadessani yhteyden verkkoon tarkastin viestit puhelimestani. Sekä serkkuni että äitini oli ilmoittanut odotettavissa olevan uutisen: sydänkohtauksen saanut sukulaisemme on nukkunut pois iltapäivällä. Olin surullinen, mutta tavallaan myös helpottunut. Tiesin tämän uutisen tulevan ennen pitkää ja oli hyvä, ettei sitä tarvinnut enää odottaa kauhulla. Vaeltaessani eteenpäin koin enemmänkin kaipuuta kuin tuskaa ja mieleeni muistui mukavia yhteisiä hetkiä tämän sukulaiseni kanssa.

Olin hyvin uupunut saapuessani Woods Hole Hostellille. En ollut erityisen sosiaalisella tuulella, mutta samassa huoneessa kanssani yöpyvät 82, Roo ja Namaste onneksi saivat mukavalla seurallaan huomioni kääntymään muuhun kuin suremiseen. Woods Hole on hyvin tunnelmallinen paikka ja siitä on 1800-luvulta olevan päärakennuksen lisäksi kiittäminen hyvin lämminhenkistä emäntää Nevilleä ja hänen miestään. Yhteinen illallinen tuntui sekä fyysiset että henkiset tarpeet täyttävältä. Kestävään kehitykseen panostava Woods Hole tuottaa suuren osan tarjoamastaan ruuasta itse ja sain ensimmäisen kerran Suomesta lähtemiseni jälkeen kunnollista leipää. Koin oloni hyvin tervetulleeksi ja kotoisaksi, enkä ihmettele joidenkin vaeltajien jäävän lyhyeksi ajaksi työskentelemään ylläpitoa vastaan Woods Holessa.