14,18 km (8.8 miles) 728.1 / 2189.8 miles Howard Johnson Inn, Daleville, VA
The first time I woke up at seven, but I was way too tired to actually get up. I slept for another hour or so, after which I felt much different. Roo and I had agreed at Four Pines Hostel that we would share a motel room in Daleville. I figured she was ahead of me and sent her a message asking that she would let me know when she got into town.
The approximately ten mile trek to Daleville was easy. The trail was even and mostly downhill. A few miles outside of the city I got a message from Roo that she had arrived and gotten a room for us [translator’s note: Finnish doesn’t have gender specific third person pronouns, so I make my best guess when translating]. When arrived Roo kindly took my clothes to be washed while I took a shower. I also had time to take care of my Mothers’ Day responsibilities, which was to Skype with my parents.
That night Roo and I ate filling salads and Key Lime pies at Three Lil’ Pigs BBQ. I had planned a rest day, so I also grabbed my standard zero day treat from the grocery store: a box of strawberries. The short rest of the night before meant I was totally done and slept like a log.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 21:01:47
Heräsin ensimmäisen kerran seitsemältä, mutta olin aivan liian väsynyt noustakseni. Nukuin vielä reilun tunnin, jonka jälkeen tuntui jo aivan toisenlaiselta. Olimme sopineet Roon kanssa Four Pines Hostellissa, että jakaisimme motellihuoneen Dalevillessä. Päättelin hänen olevan edelläni ja laitoin viestin, että hän ilmoittelisi itsestään päästyään kaupunkiin.
Noin kymmenen mailin matka Dalevilleen oli helppo. Polku oli tasainen ja suurelta osin alamäkeä. Sain muutamaa mailia ennen kaupunkia Roolta viestin, että hän oli perillä ja ottanut meille huoneen. Saapuessani paikalle Roo vei ystävällisesti pyykkini peseytymään samalla kun itse menin suihkuun. Ehdin myös hoitaa äitienpäivän velvollisuuden eli Skypettää vanhempieni kanssa.
Kävimme illalla Roon kanssa syömässä ruokaisat salaatit ja Key Lime -piiraat Three Lil’ Pigs BBQ:ssa. Minulla oli suunnitelmissa lepopäivä, joten kaappasin vielä ruokakaupasta mukaani zero-päivieni vakioherkun: laatikollisen mansikoita. Edellisen yön lyhyiden unien jälkeen olin täysin kypsää tavaraa ja nukuin kuin tukki.
25,98 km (16.1 miles) 719.0 / 2189.8 miles Lambert’s Meadow campsite, VA
Everyone at the hostel was talking about it in the morning: McAfee Knob. The most photographed place on the AT – a rock ledge on which every hiker wants to stand – was about ten miles ahead. If you have seen one picture from the AT it most likely shows McAfee Knob. Nobody seemed to be in a hurry to leave though.
I myself stalled breakfast and packing, because I wanted to see the sunset at McAfee Knob. When I finally got on the trail I moved at a very leisurely pace. I soon came to a larger stream, from which the bridge had washed away. I waded across wearing my Crocs and this time the bottom luckily wasn’t soft.
About four miles before McAfee Knob was a parking lot full of cars. I had thought there might be a lot of day hikers on the trail, because Virginia Tech’s graduation weekend had brought a lot of visitors to the area. The trail from the parking lot forward was much wider in many spots than the AT usually is.
As I walked up the hill two young women came a bit behind me. I heard bits of their conversation, and I wasn’t sure if they were speaking Norwegian or heavily accented Swedish. Finally my curiosity got the better of me and I stopped to ask them where they were from. They said they were Swedish, from Goteborg (which explained the accent), and were here for three months at Volvo’s plant. I was delighted to meet Scandinavian neighbors and we ended up hiking the rest of the way up together chatting in Swedish.
When we arrived at McAfee Knob there were a few other hikers present. I took a few photographs for the Swedes before saying good bye as they headed back to their car. I on the other hand stayed to eat on the rock and wait for the sunset. During the approximately three hour wait I got company from other through hikers and a couple on a weekend hike.
There were a few perfectly placed clouds in the sky and the sunset was beautiful. I waited until dark so that I might get some pictures of the night sky, but to my surprise there was too much light pollution to get proper star shots. The culprit was revealed as I started descending in the dark and got to the other side. I hadn’t realized that Roanoke was so close.
I now had two choices: hike a little (or a lot) in the dark and camp somewhere, or pull off a real night hiking session and go all the way to Daleville. I decided to see what my body and brain said.
I moved along in the dark forest with my head lamp and admired Roanoke’s lights and the bright orange moon rising in the sky. Every snapping twig seemed to be extra loud and all my senses were probably a bit over heightened. I heard some big animal running away from me in the forest. Then I saw two eyes. They were staring at me. “What are you staring at?” The eyes didn’t answer. They seemed to be attempting to hide from me.
I occasionally saw more eyes in the dark, and heard more noises out of the woods. Finally a couple of deer were so close that I saw more than just eyes. I figured the other animals to also be mostly deer. I still spoke to all the eyes, because apparently it’s good to talk to bears. Maybe it was good that I didn’t run into any other hikers. Me speaking Finnish to eyes staring at me in the forest would probably been a hilarious sight.
I stopped to eat at Tinker Cliffs. The ledge seemed a safe place to eat because I didn’t have to watch more than one direction. Even though Tinker Cliffs is greatly overshadowed by McAfee Knob as its neighbor, this place is also exceptionally majestic and scenic.
I had passed two shelters and some tents on my night hike. When I arrived at Lambert’s Meadow around four in the morning I was starting to be really tired. I didn’t think it would be appropriate to go start pitching my tent and moving around with my head lamp and wake up everyone else, though. Luckily I noticed one spot a bit away from everyone else, and I decided to give in to the fatigue. I pitched my tent and hung my food sack at record speed, and dove into my sleeping bag, which felt like the best place in the world after the long day.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 10:18:11
Kaikki hostellilla puhuivat siitä aamulla: McAfee Knob. AT:n valokuvatuin paikka – kallionkieleke, jolla jokainen läpivaeltaja haluaa seistä – oli noin kymmenen mailin päässä. Jos olet nähnyt yhden valokuvan Appalachian Traililta, esittää se todennäköisimmin McAfee Knobia. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut pitävän kiirettä lähtönsä kanssa.
Itsekin viivyttelin aamupalaa ja pakkaamista, koska halusin nähdä auringonlaskun McAfee Knobilla. Lähtiessäni lopulta vaeltamaan liikuin hyvin rauhalliseen tahtiin. Jo alkumatkasta tuli vastaan yksi hieman leveämpi virta, josta silta oli huuhtoutunut pois. Kahlasin yli Crocsit jalassa ja tällä kertaa pohja ei onneksi ollut upottava.
Noin neljä mailia ennen McAfee Knobia on parkkipaikka, joka oli täynnä autoja. Olin arvellutkin päivävaeltajia olevan mahdollisesti paljon liikkeellä, koska Virginia Techin valmistujaisviikonloppu oli tuonut paljon matkailijoita alueelle. Polku parkkipaikalta eteenpäin olikin monin paikoin huomattavasti leveämpi kuin AT yleensä.
Kävellessäni mäkeä ylös kulki hieman perässäni kaksi nuorta naista. Kuulin osia heidän keskustelustaan ja en ollut aivan varma puhuivatko he hyvin voimakkaalla murteella ruotsia vai norjaa. Lopulta uteliaisuuteni voitti ja pysähdyin kysyäkseni heiltä mistä he ovat kotoisin. Naiset kertoivat olevansa ruotsalaisia, Göteborgista lähtöisin (tämä selitti murteen), ja täällä kolme kuukautta Volvon tehtaalla. Ilahduin kohdatessani skandinaavisia naapureita ja päädyimmekin vaeltamaan yhdessä ylös asti samalla ruotsiksi keskustellen.
Saapuessamme McAfee Knobille oli paikalla muutama muu vaeltaja. Otin ruotsalaisille muutaman valokuvan heistä ennen kuin hyvästelimme heidän lähtiessä takaisin autolleen. Minä jäin puolestani syömään välipalaa kallionkielekkeelle ja odottamaan auringonlaskua. Noin kolmen tunnin odotuksen aikana sain välillä seuraa muista läpivaeltajista ja yhdestä viikonloppuvaeltajapariskunnasta.
Taivaalla oli sopivasti muutamia pilviä ja auringonlaskusta tuli kaunis. Odotin vielä pimeän tuloon saadakseni valokuvia tähtitaivaasta, mutta yllätyksekseni jostain tuli liikaa valosaastetta estämään kunnon tähtikuvat. Syyllinen selvisi lähtiessäni laskeutumaan pimeässä ja päästessäni kallion toiselle puolelle. En ollut tajunnut, että Roanoken kaupunki oli aivan lähellä.
Minulla oli nyt edessä kaksi vaihtoehtoa: vaeltaa vähän (tai paljon) pimeässä ja leiriytyä jonnekin tai vetää kunnon yövaellussessio ja mennä kerralla Dalevilleen asti. Päätin katsoa mitä kroppa ja pää sanoisi.
Kuljin pimeässä metsässä otsavalon kanssa ja ihailin Roanoken valoja sekä taivaalle nousevaa voimakkaan oranssia kuuta. Jokainen rasahdus tuntui kuuluvan voimakkaasti ja kaikki aistit olivat hieman ylivirittyneessä tilassa. Kuulin jonkun ison eläimen juoksevan metsässä minusta poispäin. Sitten näin kahdet silmät. Silmät tuijottivat minua. “Mitä tuijotatte?” Silmät eivät vastanneet. Ne vaikuttivat yrittävän olla minulta piilossa.
Näin välillä lisää silmiä pimeässä ja kuulin lisää ääniä metsästä. Lopulta pari peuraa oli niin lähellä, että näin muutakin kuin pelkät silmät. Ajattelin muidenkin eläinten olevan ehkä pääasiassa peuroja. Puhuin kuitenkin aina silmille jotain, koska karhuille kuulemma kannattaa puhua. Ehkä oli hyvä, etten kohdannut muita vaeltajia. Minä puhumassa suomea metsästä tuijottaville silmille olisi varmaan ollut huvittava näky.
Pidin evästauon Tinker Cliffsillä. Kallionkieleke tuntui turvalliselta paikalta syödä, kun pimeässä ei tarvinnut vahtia kuin yhtä suuntaa. Vaikka Tinker Cliffs jää McAfee Knobin naapurina pahasti sen jalkoihin, on myös tämä paikka poikkeuksellisen jylhä ja maisemallinen.
Olin ohittanut yövaelluksellani kaksi shelteriä ja joitakin telttoja. Saapuessani aamuneljän aikaa Lambert’s Meadowin telttapaikalle aloin olla jo todella väsynyt. Minusta ei tuntunut kuitenkaan soveliaalta mennä pystyttämään telttaa ja heilumaan otsavaloni kanssa herättäen kaikki muut. Onneksi huomasin yhden telttapaikan hieman erillään muista ja päätin antaa periksi väsymykselle. Pistin teltan pystyyn ja ruokasäkin puuhun pikavauhtia ja sukelsin makuupussiini, joka tuntui pitkän päivän päätteeksi maailman parhaalta paikalta.
17,43 km (10.8 miles) 702.4 / 2189.8 miles Four Pines Hostel, Catawba, VA
Rain is not a problem, and neither is cold. What starts to become a problem is when it rains and is cold. Of course this, too, is a clothing issue, but carrying two sets of insulating layers would add a lot of extra weight. So I try to keep my warm clothes dry, meaning I don’t hike in them. This is because after a wet day of hiking dry clothes can be the difference between hypothermia and staying warm.
As you may guess this leads into a morning, on which it rained and was cold. Luckily I had left one long-sleeved shirt for myself, so I put it on under my rain jacket and pulled gloves on. I absolutely was not warm, but knew I would warm up as I started moving. So onward and upward (or in this case downward)!
I descended Brush Mountain quite quickly, and started ascending the hill to Cove Mountain and toward Dragon’s Tooth. The hill turned rockier as I went, and slippery in the rain. I wasn’t cold, but going was slow.
Dragon’s Tooth – a large stone monolith – is a little off the path, but I decided to go see it. The imposing megalith beckoned me to climb, but in the rain it didn’t seem like an especially smart idea. Instead I descended with the expectation that I would quickly get out of the rain and into a hostel for the night.
Well, quickly it did not happen. The descent from Dragon’s Tooth was the most demanding climbing on the AT to this point. And we’re really talking climbing. The challenge was added to by the direction (it’s harder to climb down than up) and the slipperiness of the rocks. In normal conditions I would have been thrilled about the terrain, but not today. Near the tail of the climbing I fell for the first time on the AT. Luckily I pretty much just slid on my stomach across a slick rock, and didn’t hurt myself. For some reason this frustrated me though. I stopped, breathed deeply, and decided to not get annoyed, and kept going. Walk Unafraid played in my mind.
When I arrived at the intersection I took the road toward Four Pines Hostel that operates on a donation principle. Many familiar hikers were already there and I grabbed a spot on the floor. The hostel offers free shuttle rides to the store and restaurant, so I went to replenish my food from the gas station convenience store and headed to The Homeplace to eat with other hikers. The restaurant, which is located in an idyllic farm house, offers homely fare in an all you can eat set up. The hunger I had felt during the day was banished with roasted chicken, ham, beans, mashed potatoes, southern biscuits (which I’ve become fond of), and of course peach cobbler and ice cream.
Even though my mileage today wasn’t as great, due to the terrain and weather today was unusually draining. I also heard sad news from Finland: former president Mauno Koivisto had passed away. As the exhaustion hit me that night at the hostel I felt a little restless, but I was still grateful I got to recuperate from the rough day indoors.
“As the sun comes up, as the moon goes down These heavy notions creep around It makes me think, long ago I was brought into this life a little lamb A little lamb Courageous, stumbling Fearless was my middle name But somewhere there I lost my way Everyone walks the same Expecting me to step The narrow path they’ve laid They claim to Walk unafraid I’ll be clumsy instead Hold me, love me or leave me high” -R.E.M. (Walk Unafraid, 1998)
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 23:24:48
Sade ei ole ongelma, eikä kylmä. Se alkaa olla ongelma, kun sataa ja on kylmä. Tietysti tämäkin on vaatekysymys, mutta kahden lämpimän kerroksen mukana kantaminen toisi paljon lisäpainoa. Joten pyrin pitämään lämpimät vaatteet kuivina eli en vaella niissä. Tämä siksi, että märän vaelluspäivän jälkeen kuivat vaatteet voivat ratkaista hypotermian ja lämpimänä pysymisen välillä.
Arvatenkin tämä johdattelee aamuun, jolloin satoi ja oli kylmä. Onneksi olin jättänyt itselleni yhden pitkähihaisen paidan, joten puin sen sadetakin alle ja vedin hanskat käteen. Minulla ei todellakaan ollut lämmin, mutta tiesin lämpeneväni lähtiessäni liikkeelle. Ei muuta kuin alamäkeen.
Tulinkin hyvin vauhdikkaasti alas Brush Mountainilta ja lähdin nousemaan pitkää rinnettä Cove Mountainille ja kohti Dragon’s Toothia. Mäki muuttui koko ajan kivikkoisemmaksi ja sateessa liukkaaksi. Minulla ei ollut enää kylmä, mutta eteneminen oli hidasta.
Dragon’s Tooth – suuri kivimonoliitti – on hieman sivussa reitiltä, mutta päätin käydä katsomassa sitä. Näyttävä kivipaasi houkutteli kiipeämään sen päälle, mutta sateessa se ei tuntunut erityisen järkevältä idealta. Lähdin sen sijaan laskeutumaan odottaen pääseväni nopeasti pois sateesta ja hostelliin yöksi.
No, nopeasti se ei kuitenkaan tapahtunut. Laskeutuminen Dragon’s Toothilta on tähän mennessä vaativin kiipeäminen AT:lla. Ja nyt puhutaan jo ihan oikeasti kiipeämisestä. Haastetta lisäsi suunta (alaspäin on vaikeampi kiivetä kuin ylöspäin) sekä kivien liukkaus. Tavallisissa olosuhteissa olisin ollut maastosta innoissani, mutta nyt en. Laskeutumisen loppusuoralla myös kaaduin ensimmäisen kerran AT:lla. Onnekseni lähinnä liu’uin liukkaan kiven päälle vatsalleni enkä satuttanut itseäni. Jostain syystä tämä kuitenkin turhautti minua. Pysähdyin, hengitin syvään, päätin olla ärsyyntymättä itseeni ja jatkoin matkaa. Päässä soi Walk Unafraid.
Saavuttuani risteykseen lähdin tietä pitkin kohti lahjoitusperiaatteella toimivaa Four Pines Hostellia. Paikalla oli jo paljon tuttuja vaeltajia ja valtasin itselleni paikan lattialta. Hostelli tarjoaa ilmaisia shuttle-kyytejä kauppaan ja ravintolaan, joten kävin hankkimassa ruokatäydennykset huoltoaseman kaupasta ja suuntasin syömään muiden vaeltajien kanssa The Homeplaceen. Kauniissa maalaistalossa oleva ravintola tarjoaa kotiruokaa all you can eat -periaatteella. Päivällä kärsimäni nälkä tuli hätistettyä paistetulla kanalla, kinkulla, pavuilla, perunamuussilla, etelän biscuiteilla (joihin olen alkanut kiintyä) ja tietysti persikkahyveellä ja jäätelöllä.
Vaikka mailimäärä ei ollut tänään valtava niin vaellus oli maaston ja sään vuoksi poikkeuksellisen raskas. Sain kuulla myös suru-uutisen Suomesta: presidentti Mauno Koivisto oli kuollut. Väsymyksen iskiessä illalla hostelli tuntui hieman rauhattomalta, mutta olin kuitenkin tyytyväinen saadessani toipua rankasta päivästä sisätiloissa.
“As the sun comes up, as the moon goes down These heavy notions creep around It makes me think, long ago I was brought into this life a little lamb A little lamb Courageous, stumbling Fearless was my middle name But somewhere there I lost my way Everyone walks the same Expecting me to step The narrow path they’ve laid They claim to Walk unafraid I’ll be clumsy instead Hold me, love me or leave me high” -R.E.M. (Walk Unafraid, 1998)
22,34 km (13.9 miles) 690.7 / 2189.8 miles Audie Murphy Monument, VA
I woke up to Roo greeting Mainer as he passed. I went to get my food sack and as I returned to the tent it started to rain. I ate my breakfast in my tent, trying to motivate myself to go out into the rain, but luckily it stopped just as I got my morning preparations done.
I started climbing the agonizing uphill to Bruisers Knob. From there the route continued along Sinking Creek Mountain’s ridge, which was first a pleasingly level trail, but then turned treacherously rocky. Just the kind of terrain I like when climbing or day hiking, but on the AT the foot-trying rocky terrain isn’t usually delightful. Sometimes I get hit with a paradoxical feeling about the AT: I want it to be difficult, and I’m here because it is difficult, but it would still be nicer if it was easier.
And because the AT is the AT I, of course, came down hill next – just so that I could climb another hill. The climb to Brush Mountain was pleasant at first, but toward the end I started to be worn out. And the rain that had held off all day decided to finally come down. I had decided to make it up though, and then find a place to camp. I walked to Audie Murphy Monument, near which 82, Tin Cup, and Hot Tea were already setting up their tents. I joined them and went to take a gander at the monument. Audie Murphy is one of the most decorated WWII veteran in America (including three Purple Hearts and a Medal of Honor). He died here in a plane crash in the 70s. As I hung my food sack Minnie Mouse showed up too, and told us about having seen a bear under a mile away. Best then to keep the food in the tree than to get unexpected visitors.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 01:30:03
Heräsin kuullessani Roon tervehtivän ohi kulkevaa Maineria. Kävin hakemassa ruokasäkkini ja palatessani teltalle alkoi sataa. Söin aamupalan teltassa yrittäen motivoida itseäni ulos sateeseen, mutta onnekseni sade loppuikin juuri saatuani aamutoimet tehtyä.
Lähdin nousemaan tuskastuttavaa ylämäkeä Bruisers Knobille. Sieltä reitti jatkui pitkin Sinking Creek Mountainin harjannetta, joka oli ensin mukavaa tasaista polkua, mutta muuttui sitten kaltevaksi kivikoksi. Juuri sellaista maastoa, josta pidän kiipeilyreissuilla ja päivävaelluksilla, mutta AT:lla jalkapohjia koetteleva kivikko ei yleensä ilahduta. Välillä iskee paradoksaalinen olo koko AT:sta: haluan sen olevan vaikea ja olen täällä siksi, että se on vaikea, mutta silti olisi mukavampaa, jos se olisi helpompi.
Ja koska AT on AT niin seuraavaksi tietysti laskeuduin alas – voidakseni nousta taas uudelle mäelle. Brush Mountainin nousu oli aluksi ihan miellyttävää, mutta loppua kohden aloin olla aivan puhki. Ja koko päivän itseään pidätellyt vesisade päätti myös viimein antaa tulla. Olin kuitenkin päättänyt nousta ylös asti ja etsiä sitten telttapaikan. Kävelin Audie Murphy Monumentille asti, jonka lähettyville olivat jo 82, Tin Cup ja Hot Tea pystyttämässä telttojaan. Liityin heidän seuraansa ja kävin vilkaisemassa myös monumenttia. Audie Murphy on Yhdysvaltain armeijan toisen maailmansodan veteraaneista eniten kunniamerkkejä saanut (mm. Medal of Honor ja kolme Purple Heartia). Hän kuoli täällä lento-onnettomuudessa 70-luvulla. Ripustaessani ruokasäkkiä puuhun ilmestyi paikalle myös Minnie Mouse, joka kertoi nähneensä karhun alle mailin päässä. Parempi siis säilyttää ruuat puussa kuin saada kutsumattomia vieraita.
20,75 km (12.9 miles) 676 / 2189.8 miles Unnamed campsite, VA
I had ordered sunshine for my birthday. And even though the forecast showed otherwise my wish came true. After the morning fog cleared the sun came out and the day was quite warm.
My hiking pants were cold and damp when I pulled them on. I do have to give points to Fjällräven for the fact that they dry very quickly when on. My socks were still soaking wet but in honor of the day I put on dry Sealskinz socks – though the joy didn’t last long, because my shoes were of course wet.
As I started hiking I pondered if the day would feel special in any way, because all my friends were either ahead or behind me and there really wasn’t any opportunity to celebrate. I was very happy about the sunshine though.
In the afternoon, after a long push, I arrived at Kelly Knob and sat down to eat a snack and check the messages on my phone. Many congratulations from friends, a text from my mom, and an e-mail from my grandparents. Suddenly Mainer, and 82 right behind him, showed up. I got birthday wishes and a very artfully arranged birthday song. To my great joy and surprise I also got presents: Mainer gave me cookies and 82 a small bottle of Mt. Dew. I was overjoyed. A few moments later Roo also showed up, and I got to hear a birthday song once again. My birthday started to really feel festive.
I teamed up with Roo and we hiked together for the rest of the day, because we picked the same campground as our destination. When we arrived we had dinner together, and in honor of my birthday Roo offered me peas and half of her avocado. As the sun set I decided the day had in the end been quite wonderful.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 01:18:54
Olin tilannut syntymäpäiväkseni auringonpaistetta. Ja vaikka sääennuste näyttikin muuta niin toiveeni toteutui. Aamu-usvan hälvetessä aurinko alkoi tulla esiin ja päivästä tuli hyvin lämmin.
Vaellushousut sain vetää jalkaan kylmän nihkeän kosteana. Fjällrävenille pitää kuitenkin antaa pisteet siitä, että housut kuivuvat päällä todella nopeasti. Sukat olivat yhä läpimärät, mutta juhlan kunniaksi puin kuivat Sealskinz-sukat jalkaani – tosin ilo ei kestänyt pitkään, koska kengät olivat tietenkin märät.
Lähtiessäni vaeltamaan pohdin tuntuisiko päivä edes mitenkään erityiseltä, koska kaikki ystäväni olivat joko edellä tai jäljessä ja mitään juhlimisen mahdollisuutta ei erityisemmin ollut. Olin kuitenkin iloinen auringonpaisteesta.
Iltapäivällä pääsin pitkän puskemisen jälkeen Kelly Knobille ja istahdin haukkaamaan välipalaa sekä katsomaan puhelimestani viestit. Paljon onnentoivotuksia ystäviltä, tekstiviesti äidiltä ja sähköposti isovanhemmilta. Yllättäen paikalle ilmestyi Mainer ja heti hänen perässään 82. Sain syntymäpäiväonnittelut ja hyvin taiteellisesti sovitetun onnittelulaulun. Suureksi iloksi ja yllätykseksi sain myös lahjoja: Mainer antoi keksejä ja 82 pienen pullon Mountain Dewta. Olin riemuissani. Hetken kuluttua paikalle ilmestyi myös Roo ja sain kuulla vielä kerran onnittelulaulun. Syntymäpäivä alkoi todella tuntua juhlalta.
Lyöttäydyin Roon seuraan ja vaelsimmekin loppupäivän yhtä matkaa, koska otimme tähtäimeksi saman telttapaikan. Perillä söimme yhdessä illallista ja Roo tarjosi syntymäpäiväni kunniaksi herneitä ja puolet avokadostaan. Auringon laskiessa totesin päivästä tulleen lopulta varsin mainio.
