Tag: Virginia USA

22,62 km (14.1 miles)
784.9 / 2189.8 miles
Glasgow Hikers’ Shelter, Glasgow, VA

I’ve occasionally wondered, when other hikers miscalculate daily distances. Well, I no longer need to wonder how that happens. I had read the guidebook, and seen about 12 miles between two shelters, and about two more miles to the intersection. I spent the night about a mile away from the shelter, so the distance would be about 15 miles. Somehow, though, my mind got stuck on just the 12 + 1, and then my brain converted this into kilometers.

I started hiking early and was able to take advantage of the cooler hours of the morning. The day was mostly downhill, but the occasional rocky terrain slowed my pace a bit. I had lunch at Highcock Knob and started to wonder why there seemed to be so much further to go than I had imagined. At this point I realized my miscalculation earlier and wasn’t very pleased to realize my 13 mile day had just turned into a 15 miler.

The difference doesn’t sound like much, but mentally it has a big significance. Even though in theory all the elements were with me (sunny weather, downhill, promise of good food), I was exhausted today. My feet have hurt for a couple of days in a row, and the heat seems to dry me out no matter how much I drink. All the bugs have awoken, and something is constantly eating, biting, or stinging me. I enjoy being outside and camping, but I haven’t been enjoying hiking for the last few days. On one hand slowing down could help, and on the other hand I wanted to get to Waynesboro for a rest day as soon as possible.

After the agonizing last few kilometers I arrived at the bridge crossing James River, one off which some have a tradition to jump into the water (which is a wee bit illegal). I didn’t jump from the bridge, though being so sweaty it was tempting. I instead walked to the parking lot, where a few other hikers were calling a shuttle. Before they got one arranged two people at the parking lot offered to drive us all into town.

The small town of Glasgow has set up a shelter for hikers with electric outlets, showers, and port-a-potties. Next to it is room for tents, and all the services are within a few minutes’ walk. I did laundry and had dinner at Scotto’s. I left the post office and grocery store for tomorrow.

Olen toisinaan ihmetellyt, kun muut vaeltajat ovat laskeneet päivämatkoja pieleen. No, enää ei tarvitse ihmetellä miten se tapahtuu. Olin lukenut opaskirjaa ja katsonut kahden shelterin välillä olevan noin 12 mailia ja siitä tienristeykseen vielä 2 mailia. Olin yötä noin mailin päässä shelteristä, joten matka olisi 15 mailia. Kuitenkin päähäni oli jäänyt vain tuo 12 + 1 ja tämän sitten aivoni konvertoi päivän kilometreiksi.

Lähdin aikaisin vaeltamaan ja sain hyödynnettyä aamun viileämmät tunnit. Päivä oli suurelta osin alamäkeä, mutta maaston ajoittainen kivikkoisuus hidasti menoa hieman. Söin lounasta Highcock Knobilla ja aloin samalla ihmetellä miksi matkaa oli jäljellä paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Tässä vaiheessa heräsin laskuvirheeseeni ja en aivan varsinaisesti ilahtunut 13 mailin päivän muuttuessa 15 mailiksi.

Ero ei kuulosta kovin suurelta, mutta tänään sillä oli henkisesti paljon merkitystä. Vaikka teoriassa kaikki elementit olivat kohdallaan (aurinkoinen sää, alamäki ja kunnon iltaruoka tiedossa), olin tänään todella uupunut. Jalkapohjia on särkenyt useamman päivän putkeen ja helle tuntuu kuivattavan vaikka miten joisi. Kaikki pikkuötökät ovat heränneet ja kokoajan joku syö, puree tai pistää. Nautin ulkona olemisesta ja telttailusta, mutta vaeltamisesta en ole viime päivinä nauttinut. Toisaalta tahdin hidastaminen voisi auttaa ja toisaalta haluaisin Waynesboroon lepopäivälle mahdollisimman pian.

Viimeisten kilometrien tuskailujen jälkeen saavuin James Riverin ylittävälle sillalle, joka on yksi monista, joilta tradition mukaan kuuluu hypätä veteen. (Mikä tosin on kai hieman laitonta.) En hypännyt sillalta, vaikka hikisenä ajatus kyllä houkutteli. Kävelin sen sijaan parkkipaikalle, jossa muutama muu vaeltaja soitteli shuttle-kyydin perään. Ennen kuin he saivat asiaa järjestettyä lupasivat parkkipaikalta lähdössä olevat kaksi autoilijaa kuitenkin kuljettaa meidät kaikki kaupunkiin.

Glasgown pikkuinen kaupunki on perustanut vaeltajille shelterin sähköpistokkeineen, suihkuineen ja bajamajoineen. Vieressä on tilaa teltoille ja kaikki palvelut ovat muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Kävin pesemässä pyykit ja illallisella Scotto’sissa. Huomiseen aamuun jätin posti- ja ruokakauppareissun.

18,35 km (11.4 miles)
769.1 / 2189.8 miles
Apple Orchard Mountain, VA

As I got dressed in the morning I saw a piece of trash on my leg. A piece of trash that had feet and was kicking. I don’t necessarily fear ticks (or Lyme disease), but they are of course one the potentially most disgusting creations in nature. The idea that a creature is sticking its head under my skin gives me the shivers. And now that head needed to be dug out. My first aid kit has a Tick Key removal tool, which I now got to try out for the first time. I hadn’t been convinced of its functionality, but I was positively surprised as I got the whole tick out – head and all, still alive. Not in that keeping the tick was important to me (or even very long lived at that), but that I knew for certain that the head was out, too.

After the tick episode, as I rolled up my tent, I found another uninvited guest. Under my tent was a well flattened frog. At first it thought it had met a macabre death by being squished under me, but soon the frog inflated itself and hopped off.

It was time to head off on the AT. I didn’t get further than the bridge though, when I saw the trail magic crew from the night before, and heard there were leftovers. So I stopped to supplement my breakfast with clementines and cola.

The program for the day was an agonizing uphill – over 5200 feet in altitude over 14 miles. The weather was just as warm as yesterday, and the air was still. There wasn’t even a hint of a breeze. I sweat in the heat so much, that even I myself thought I smelled unbearable.

Over Fork Mountain, over Floyd Mountain, and toward the evening over Apple Orchard Mountain too. I had planned to go to a shelter just past the peak, but as I ascended slope my feet were mush. Two kilometers more was not enticing at all, and I decided to set up my tent next to the FAA tower on Apple Orchard Mountain. I pondered a bit if my tent would be inappropriate at the base of the radar tower, but it wasn’t in a restricted area, and there were no signs prohibiting camping. So I stayed to enjoy the beautiful sunset in the FAA’s back yard.

Pukiessani aamulla päälleni huomasin sääressäni roskan. Roskan, jolla oli jalat ja joka sätki. Punkki. En varsinaisesti pelkää punkkeja (tai borrelioosia), mutta ne ovat kyllä mahdollisesti yksi luonnon kuvottavin keksintö. Minusta on puistattava ajatus, että joku ötökkä tunkee päänsä ihoni sisään. Ja nyt tuo pää piti kaivaa sieltä pois. Ensiapupussissani oli Tick Key -punkinpoistoväline, jota nyt ensimmäisen kerran jouduin käyttämään. En ollut aivan vakuuttunut sen toimivuudesta, mutta yllätyin positiivisesti saadessani varsin helposti koko punkin pois – päineen kaikkineen ja vielä elossakin. Ei sillä, että punkin eloonjääminen olisi ollut minulle tärkeää (tai kovin pitkäaikaista edes), mutta siitä tiesin varmasti pään olevan mukana.

Punkkiepisodin jälkeen rullatessani telttaa kasaan löysin toisen kutsumattoman vieraan. Telttani alla oli hyvin litistynyt sammakko. Luulin ensin sen kokeneen makaaberin kuoleman liiskaantumalla alleni, mutta pian sammakko pullisti itsensä täyteen muotoon ja loikki pois.

Oli aika suunnata AT:lle. En tosin päässyt kuin sillan yli, kun näin eilisen illan trail magic -porukkaa ja kuulin tarjolla olevan rääppiäiset. Niinpä kävin vielä täydentämässä aamupalaa klementtinillä ja colalla.

Päivän ohjelmassa oli tuskallinen ylämäki – yli 1600 m nousua ja 14 mailia pääasiassa ylämäkeen. Sää oli aivan yhtä kuuma kuin eilenkin ja ilma seisoi. Tuulenvireestä ei ollut tietoakaan. Hikoilin kuumuudessa niin, että haisin jo omastakin mielestäni aika sietämättömälle.

Fork Mountainin yli, Floyd Mountainin yli ja iltaa kohti vielä Apple Orchard Mountainin yli. Olin suunnitellut meneväni huipun toisella puolella olevalle shelterille, mutta noustessani mäkeä olivat jalkani aivan muussina. Kaksi kilometriä ei houkutellut enää yhtään ja päätin pystyttää telttani Apple Orchard Mountainin laella olevan FAA:n tornin viereen. Pohdin hieman olisiko telttapaikkani lentovalvontatutkan juuressa asiaton, mutta toisaalta en ollut kielletyllä alueella eikä myöskään missään ollut No camping -kylttejä. Niinpä jäin nauttimaan kauniista auringonlaskusta FAA:n takapihalle.

25,79 km (16 miles)
756.3 / 2189.8 miles
Jennings Creek, VA

I woke up after a well slept night. I had gotten a few bags of instant oatmeal from Roo in Daleville so I decided to try those for breakfast. I wasn’t very happy with the short lived the amount of energy was from the things I’ve been eating, so I thought the oatmeal might help in this. Because I didn’t have my camp stove, I mixed the oatmeal into cold water. The result was edible – although less water is needed for cold porridge than warm.

I set off hiking a little before eight and my goal was a 17.5 mile day. Even though the forecasted 85°F might slow me down a little, the terrain should help things. The carrot at the end of the 17.5-mile stick was a river and a swimming spot.

I traveled pretty slowly for most of the day, because of the heat. Also water was hard to get, so I had to carry more of it than usual. I didn’t suffer from the heat like earlier in the spring though – now the leaves in the trees brought shade.

Today the AT crossed for the first time (and the second, and third, and…) over the Blue Ridge Parkway. This 400 mile scenic parkway travels from The Great Smoky Mountains National Park to Shenandoah National Park, and continues on from there as Skyline Drive. In regard to hiking this is nice because the many intersections offer great overlooks and scenic views of the verdant Virginia all day long.

At one overlook I met a couple, Martin and Amy, who were interested in through hiking, and asked me for tips. I talked with them for a bit and it turned out that Martin is also a radiographer. As I continued on they gave me their phone number and invited me to stay when I got to southern Vermont.

I also got a happy message from Finland. In Daleville I had decided to send some flowers to a dear person without any further reason. The delivery had arrived and the recipient was equally surprised and flattered. This joy put me in a great mood.

I arrived at Jennings Creek around seven. I set up my tent and dipped for a swim into the cool water. The feeling was blissful, but getting out of the water along the rocky bottom with my hiking-tired feet was a less than elegant achievement. I got onto dry land mainly on all fours.

The hikers already present told me of a grill about a mile away from the camp ground that was open late, and despite being tired the temptation of hot food and cold drink was too great to resist. As I started to walk over the bridge crossing the river I ran into Mainer though, who told me there was trail magic at the next campfire. Even better! Local young men had brought a selection of sodas, beer, stronger drinks, as well as hot dogs and marshmallows for roasting on the fire. I easily put away three hot dogs, and an equal amount of soda. There were also a few other familiar faces present: Hot Tea, Tin Cup, and a part of the D12 crew.

As I returned to my tent for a second dinner I felt an all-encompassing peaceful contentment. I had done a long day, met nice people, brought happiness, refreshed with a swim, and eaten and drank well. My head hurt a little, possibly due to the hot day, so I took some Advil and that was eased as well. As I went to bed Nature Boy, which I had listened to during the day, was playing in my head. A completely new interpretation and and new level of identifying with the song had opened to me on the long hike.

“There was a boy
A very strange enchanted boy
They say he wandered very far, very far
Over land and sea
A little shy and sad of eye
But very wise was he

And then one day
A magic day he passed my way
And while we spoke of many things
Fools and kings
This he said to me
The greatest thing you’ll ever learn
Is just to love and be loved in return”
-Nat King Cole
(Nature Boy, 1948)

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen kuuden aikaan. Olin saanut Roolta Dalevillessä muutaman pussin pikapuuroa, jota päätin nyt kokeilla aamupalaksi. En ole ollut aivan tyytyväinen siihen miten lyhyen aikaa aamulla syömäni asiat ovat tarjonneet energiaa ja ajattelin puuron ehkä auttavan asiaa. Koska minulla ei ole retkikeitintä, sekoitin pikapuuron kylmään veteen. Lopputulos oli aivan syömäkelpoista – tosin kylmäpuuroon riittää vähän vähempi vesi kuin lämpimään.

Lähdin vaeltamaan vähän ennen kahdeksaa ja tavoitteena oli 17,5 mailin päivä. Vaikka sääennusteen 30°C lämpötila ehkä hidastaisi tahtia, helppo maasto auttaisi asiaa. Päähoukuttimena oli tuon 17,5 mailin päässä oleva joki ja uimapaikka.

Kuljin melko hitaasti suurimman osan päivästä, koska sää oli todella kuuma. Lisäksi vettä oli huonosti saatavilla, joten sitä piti kantaa tavallista enemmän mukana. En kuitenkaan kärsinyt kuumuudesta aivan samalla tavalla kuin aiemmin keväällä – nyt puissa olevat lehdet tuovat jo paljon suojaa.

Tänään AT ylitti ensimmäisen (ja toisen ja kolmannen ja…) kerran Blue Ridge Parkwayn. Kyseinen yli 400 mailinen maisematie kulkee Great Smoky Mountainsin kansallispuistosta Shenandoahin kansallispuistoon ja jatkuu siellä Skyline Drivena. Vaeltamisen kannalta mukava asia oli useiden risteyksien kohdalla olevat näköalapaikat ja näyttäviä maisemia vehreään Virginiaan oli tarjolla pitkin päivää.

Yhdellä näköalapaikalla kohtasin pariskunnan, Martinin ja Amyn, jotka olivat kiinnostuneita läpivaeltamisesta ja kyselivät minulta vinkkejä. Keskustelin heidän kanssaan jonkin aikaa ja selvisi, että Martin on myös ammatiltaan röntgenhoitaja. Lähtiessäni jatkamaan matkaa he antoivat puhelinnumeronsa ja kutsuivat minut kylään, kun pääsisin Vermontin eteläosaan.

Sain myös päivän aikana iloisen viestin Suomesta. Olin päättänyt Dalevillessä ollessani tilata kukkalähetyksen minulle rakkaalle ihmiselle ilman sen erityisempää syytä. Hän oli saanut ruusut tänään ja oli yhtä yllättynyt kuin otettu. Hänen ilonsa sai minutkin mainiolle tuulelle.

Saavuin seitsemän aikoihin Jennings Creekille. Pystytin telttani ja pulahdin uimaan viileään veteen. Tunne oli autuas, mutta vaeltamisesta väsyneillä jaloilla kivipohjaisesta vedestä ylös pääsy oli vähemmän elegantti suoritus. Tulin kuivalle maalle lähinnä konttaamalla.

Paikalla olevat vaeltajat kertoivat noin mailin päässä olevan leirintäalueen grillin olevan myöhään auki ja väsymyksestä huolimatta houkutus lämpimästä ruuasta ja kylmästä juomasta oli aivan liian suuri vastustettavaksi. Lähtiessäni kävelemään joen ylittävän sillan toiselle puolelle näin kuitenkin Mainerin, joka kertoi viereisellä nuotiopaikalla olevan trail magicia. Vielä parempi! Paikalliset nuoret miehet olivat tuoneet laajan valikoiman limpparia, olutta ja väkeviä sekä hot dogeja ja vaahtokarkkeja nuotiolla paistettavaksi. Vedin tyytyväisenä kolme hot dogia ja saman määrän limpparia. Paikalla oli myös muita tuttuja: Hot Tea, Tin Cup sekä osa D12 porukasta.

Palatessani toiselle illalliselle telttaani tunsin kokonaisvaltaista rauhallista tyytyväisyyttä. Olin tehnyt pitkän päivän, kohdannut mukavia ihmisiä, tuottanut hyvää mieltä, virkistäytynyt uimalla ja lopuksi syönyt ja juonut hyvin. Päätä särki hieman mahdollisesti kuuman päivän takia, joten otin Advilia ja sekin vaiva helpotti. Nukkumaan mennessä mielessä pyöri päivällä kuuntelemani Nature Boy. Pitkällä vaellusmatkalla kappaleesta oli avautunut minulle aivan uudenlainen tulkinta ja samaistumispinta.

“There was a boy
A very strange enchanted boy
They say he wandered very far, very far
Over land and sea
A little shy and sad of eye
But very wise was he

And then one day
A magic day he passed my way
And while we spoke of many things
Fools and kings
This he said to me
The greatest thing you’ll ever learn
Is just to love and be loved in return”
-Nat King Cole
(Nature Boy, 1948)

15,62 km (9.7 miles)
738.8 / 2189.8 miles
Collier’s Pit, VA

I had planned to leave early in the morning to continue hiking, so I got up at seven to go to breakfast. My plans were changed as soon as I woke up though, as a long-awaited, deadline-approaching writing assignment had appeared in my inbox in the early hours of the morning. So off to breakfast, and then to work. I was able to get the writing done before check out time, and was packing my things as the staff was knocking on the door.

After I got my things out of the room I sprayed my tent, pack, and other gear with tick repellant, and headed to reception. My initial plan had been to take my bounce box to the post office before checking out, but the writing job took up the time allotted for this, too. I ordered an Uber to the post office (until now only Erwin and Daleville have had Uber access) and I thought I’d get through this task quickly. Well, first the Uber driver almost couldn’t find me, no matter how hard I was waving on the side of the road; and when I got in he started off in the completely opposite direction. He did save the day by promising to take me back to the motel (where I had left my pack) for free.

I finally got to the trail well after noon. The terrain was nice, but the temperature was in the mid-eighties and I was heading out during the hottest part of the day. I moved forward at a leisurely pace, because I had originally thought to hike just 11 miles to the next shelter.

In the afternoon the heat started to ease up. The leaves were also providing shade, so the forested sections weren’t as hot. In the fields and pastures though the temperature rose significantly.

A little before the shelter I was aiming for, after seven in the evening, I passed Collier’s Pit along Wilson Creek. There was no one at the lovely tent site, so I set down my pack and decided to cap off the day at about 10 miles.

Olin ajatellut lähteväni aamulla hyvissä ajoin vaeltamaan, joten heräsin seitsemältä mennäkseni aamiaiselle. Heti herätessäni suunnitelma meni kuitenkin uusiksi, kun pitkään odottamani, deadlinen reunoilla roikkuvan, kirjoitustyön materiaali oli läpsähtänyt aamuyöllä sähköpostiin. Siis aamupalalle ja sitten töiden kimppuun. Ehdin saada tekstin valmiiksi juuri ennen check out -aikaa ja pakkasin rinkkaa henkilökunnan jo koputellessa ovelle.

Saatuani tavarat ulos huoneesta suihkutin vielä pihalla teltan, repun ja muita varusteita punkkikarkotteella ja suuntasin sitten respaan. Alkuperäinen ajatukseni oli ollut käydä viemässä ajoittain tarvitsemieni varusteiden laatikko eli bounce box postiin ennen check outia, mutta kirjoitustyö ajoi tämänkin suunnitelman yli. Tilasin itselleni Uber-kyydin postiin (tähän mennessä vain Erwinissä ja Dalevillessä on ollut Uber käytössä) ja jälleen kerran kuvittelin selviäväni keikasta nopeasti. No, ensin Uber-kuski ei meinannut löytää minua, vaikka kuinka huidoin tien varressa ja päästyäni kyytiin hän lähti aluksi täysin väärään suuntaan. Hän kuitenkin pelasti tilanteen lupaamalla viedä minut takaisin motellille (jonne jätin reppuni) ilmaiseksi.

Pääsin lopulta polun varteen vasta reilusti puolen päivän jälkeen. Maasto oli mukavaa, mutta lämpötila huiteli kolmenkympin paikkeilla ja lähdin liikkeelle tietenkin kuumimpaan aikaan. Etenin kaikessa rauhassa, koska olin alunperinkin ajatellut vaeltaa mahdollisesti vain 11 mailin päässä olevalle shelterille.

Iltapäivästä kuumuus alkoi helpottaa. Lisäksi lehdet alkavat nyt antaa jo hyvin suojaa suoralta auringonpaisteelta, joten metsäosuuksilla ei ole niin kuuma. Niittyjen ja laidunten yli kulkiessa lämpötila nousee huomattavasti.

Hieman ennen tähtäimessä olevaa shelteriä, seitsemän jälkeen illalla, ohitin Wilson Creekin varressa olevan Collier’s Pitin. Viihtyisällä telttapaikalla ei ollut ketään. Oma rauha tuntui huomattavasti houkuttelevammalta kuin shelter, joten laskin repun maahan ja päätin jättää päivän saaliin noin 10 mailiin.

0 km (0 miles)
728.1 / 2189.8 miles
Howard Johnson Inn, Daleville, VA

The breakfast at Howard Johnson was a positive surprise. Nothing mind blowing, but much more varied than most motel breakfasts. Coffee, juice, oatmeal, cereal, and mini donuts can usually be found everywhere, but they also had waffles, biscuits, and fried eggs.

Roo continued her hike in the afternoon and I stayed to enjoy a rest day. I refilled my food provisions, ate at Pizza Hut next door, and was in contact to Finland. Even though I take a break from hiking, rest days often lead to very little resting. Taking care of gear and practical matters takes a surprisingly big chunk of time.

Aamupala Howard Johnsonilla oli positiivinen yllätys. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta muihin motelliaamiaisiin verrattuna monipuolinen. Kahvia, mehua, puuroa, muroja ja pikkudonitseja on yleensä joka paikassa, mutta täällä oli myös vohveleita, biscuiteja ja paistettuja munia.

Roo lähti aamupäivällä jatkamaan vaellusta ja minä jäin nauttimaan lepopäivästä. Täydensin ruokavarastot, kävin syömässä naapurin Pizza Hutissa ja olin yhteydessä Suomeen. Vaikka vaeltamisesta on taukoa, lepopäivinä tulee joskus valitettavan vähän levättyä. Varusteiden huoltamiseen ja käytännön asioiden hoitamiseen menee yllättävän paljon aikaa.