Tag: North Carolina USA

23,63 km (14.7 miles)
217.1 / 2189.8 miles
Pecks Corner Shelter, NC

The previous two days have been somewhat depressing. I have been tired and hiking has been an internal battle. So I did not excitedly look forward to today’s 15 mile task – especially when many other hikers were celebrating going to Gatlinburg. I had originally thought about going there, but I decided to bypass it to save time.

The morning was foggy again, but the sun worked it way through. I had filled my pockets with small snacks to motivate myself forward. My dull mood made a complete turnaround when I got to Newfound Gap (the parking lot from where hikers travel to Gatlinburg). Two men from First Baptist Church were spreading trail magic. Ice cold Coke, fruit snacks, fruit, and chocolate cookies changed the entire feel of the day in an instant. I was ridiculously happy.

As I continued on I had gotten such a dose of positive energy and necessary calories that I pushed up the hill like a train engine. I met an English couple at one of the overlook spots, of which the lady shouted “There’s a professional!” when she saw my gear. We chatted nicely for a few minutes

The second energy boost of the day came when I passed Icewater Spring Shelter. I had already planned to stop there to eat and the “trail magic” sign taped to the directional sign didn’t sound bad either. There were two men with a young boy at the shelter. They had a dutch oven set up and told me they were making a casserole and peach cobbler. I stayed to wait for the food, because actual real food is a rare treat. The casserole was some kind of a stew topped with cheese.

Peach cobbler didn’t say anything to me because I didn’t know the word “cobbler”. I just understood that it was something with peaches. Curiously I filled my bowl and got a dollop of ice cream on top. As I put my spoon in my mouth I finally realized that in Finnish cobbler would be a “hyve”. I don’t know if a peach version exists in general Finnish knowledge, but that’s what it was. I was in a completely ecstatic state as I spooned the heavenly deliciousness and ice cream into my mouth. The entire situation was as unexpected as it was perfect.

For the majority of the rest of the hike I floated contentedly in a feeling of fullness from being well fed. I had once again found the joy in hiking again through the charity of a complete stranger. Manhattan Transfer’s Down South Camp Meetin’ had been playing in my head all day, so I crowned the day by putting on said band’s jazz vocal virtuosity to set the pace.

Kaksi edellistä päivää ovat olleet jokseenkin masentavia. Olen ollut väsynyt ja vaeltaminen on ollut taistelemista itsensä kanssa. Niinpä en innolla odottanut tämän päivän lähes 15 mailin urakkaa – etenkin kun moni muu vaeltaja iloitsi matkaavansa Gatlinburgiin. Olin itsekin alunperin ajatellut käydä siellä, mutta nyt ohitin sen säästääkseni aikaa.

Aamu oli taas sumuinen, mutta aurinko näytti pikkuhiljaa tulevan esiin. Olin täyttänyt taskuni pienillä välipaloilla motivoidakseni itseäni eteenpäin. Synkeä mielialani koko kuitenkin täyskäännöksen saapuessani Newfound Gapiin (parkkipaikka, josta vaeltajat matkustavat Gatlinburgiin). Kaksi First Babtist Churchin miestä oli jakamassa trail magicia. Jääkylmä Cokis, hedelmäkarkit, hedelmät ja suklaakeksit muuttivat koko päivän tunnelman hetkessä. Olin naurettavan onnellinen.

Lähtiessäni jatkamaan olin saanut sellaisen annoksen positiivista energiaa ja tarpeellisia kaloreita, että puskin ylämäkeen kuin juna. Tapasin eräällä näköalapaikalla englantilaisen pariskunnan, jonka rouva huudahti minut varusteineni nähtyään: “There’s a professional!” (“Siinä on ammattilainen!”) Juttelimme hetken mukavia.

Toinen energiabuusti päivään tuli ohittaessani Icewater Spring Shelterin. Olin suunnitellutkin pysähtyväni siellä evästauolla ja paikalle ohjaavaan kylttiin teipattu “trail magic” -lappu ei kuulostanut pahalta sekään. Shelterillä oli kaksi miestä nuoren pojan kanssa. Heillä oli tulilla Dutch owen eli kuumennetuilla kivillä lämmitettävät padat. Miehet kertoivat tekevänsä laatikkoa ja peach cobbleria. Jäin odottamaan ruuan valmistumista, koska ihan oikea ruoka on harvinaista herkkua. Laatikko oli hyvin maukas pataruuan tyyppinen juustolla kuorrutettu sekoitus lihaa ja kasviksia.

Peach cobbler ei sanonut minulle yhtään mitään, koska en tuntenut sanaa cobbler. Ymmärsin vain, että se on jotain missä on persikoita. Täytin uteliaana kuppini ja sain päälle vielä kauhallisen jäätelöä. Työntäessäni lusikan suuhuni tajusin viimein mitä olin syömässä. Käytännössä katsoen kyse oli omenahyveestä, joka on vain tehty persikoista. En tiedä onko suomeksi olemassa sellaista sanaa kuin persikkahyve, mutta niin sen kääntäisin. Olin täysin ekstaattisessa tilassa lusikoidessani tuota jumalaisen hyvää makeaa herkkua jäätelöineen suuhuni. Koko tilanne oli yhtä odottamaton kuin täydellinenkin.

Suurimman osan loppumatkasta leijailin tyytyväisessä hyvinruokitun täydessä tunteessa. Olin löytänyt taas vaeltamisen mielekkyyden täysin tuntemattomien ihmisten hyväntahtoisuuden kautta. Päässäni oli soinut koko iltapäivän The Manhattan Transferin Down South Camp Meetin’, joten kruunasin päivän laittamalla kyseisen yhtyeen vokaalijazz-virtuositeetin rytmittämään kulkua.

12,71 km (7.9 miles)
202.5 / 2189.8 miles
Mt Collins Shelter, NC

The rainy and windy night ate away at the quality of my sleep, and the weather didn’t look very encouraging in the morning either. I stalled on leaving for a little and managed to avoid the rain. After the foot issues from the previous day I decided to do a shorter day, which proved to be a good idea.

In the morning I faced a climb to Clingmans Dome. A little over 2000 meters [6644 feet], which is the highest point on the AT. Until this point the trail has been generally around 1000 meters [about 3200 feet], so the altitude change was noticeable in being out of breath faster. Clingmans Dome didn’t offer any great views, because the visibility was minimal due to fog. I did go to the soviet style cement viewing tower at the top though.

Due to the rain the path today was mainly mud. And in some places there was so much water that the trail was more of a stream. My hiking boots have served me well, though. As others complain that it’s impossible to get their wet shoes dried, my Hanwags have stayed dry.

I arrived at the shelter early, so I was able to eat in peace and slip into my sleeping bag to read. I am trying to bring my feet back into service as tomorrow I have an unavoidable 15 mile day.

Sateinen ja tuulinen yö söi unenlaatua, eikä sää näyttänyt kovin rohkaisevalta aamullakaan. Viivyttelin hieman lähtöä ja onnistuinkin välttämään sateen. Edellisen päivän jalkakipujen jälkeen päätin tehdä lyhyemmän päivän, mikä osoittautui hyväksi ideaksi.

Aamulla edessä oli nousu hieman yli kaksitonniselle Clingmans Domelle, joka on AT:n korkein kohta. Reitti on tähän asti liikkunut suurelta osin noin 1000 m korkeudessa, joten korkeuseron huomasi nopeammassa hengästymisessä. Clingmans Dome ei tarjonnut maisemia, koska näkyvyys oli sumun takia huono. Kävin kuitenkin huipulla sijaitsevassa, auttamattoman neuvostoromanttisessa, betonisessa näköalatornissa.

Sateen takia reitti oli tänään suurelta osin mutavelliä. Ja monin paikoin vettä oli niin paljon, että polku muistutti enemmänkin puroa. Vaelluskenkäni ovat kuitenkin palvelleet hyvin. Muiden valittaessa mahdottomuutta saada märkiä kenkiään kuivumaan, minun Hanwagini ovat yhä pysyneet kuivina.

Saavuin shelterille aikaisin, joten saatoin syödä rauhassa ja pujahtaa sitten makuupussiini lukemaan kirjaa. Yritän saada jalkojani hieman palautumaan, koska huomenna on väistämättä edessä noin 15 mailin päivä.

22,29 km (13.9 miles)
194.7 / 2189.8 miles
Silers Bald Shelter, TN

While I like the privacy provided by a tent, I have to admit that my morning routine is much quicker when I wake up in a shelter. Taking down and packing up the tent takes its own time.

Last night I started reading Fatal Voyage, a part of Kathy Reichs’s Bones series. The choice couldn’t have been more on the spot, because the book is about a criminal anthropologist Temperance Brennan investigating victims of a plane crash in the Smokies.

I started out about 8 AM, and my hopes were to do a 16-mile day. Or at least 14 miles. Soon after leaving the shelter I had an unexpected encounter. As I lifted my gaze from the tips of my boots I saw two deer about ten meters ahead on the trail. For a short moment we stared at each other, until the deer suddenly turned their backs and bounded into the woods.

Although the morning went pleasantly the afternon brought with it some problems. Aside from a few blisters I haven’t suffered any foot issues, but today my feet were, for a lack of better phrasing, sore. I had to stop occasionally to rest my feet, because it felt like the soles had been beaten with sticks. On top of that, sometime during the afternoon my feet started going numb and that feeling was anguishing.

I was able to hike 14 miles, even though less would have been enought for a day like this. I hope my feet are back in shape tomorrow, because hiking with pain is not motivating. And for crossing the Smokies I need both motivation and working feet.

Vaikka pidän teltan tarjoamasta yksityisyydestä, täytyy myöntää aamutoimien sujuvan nopeammin herätessä shelterissä. Teltan purkaminen ja pakkaaminen vie oman aikansa.

Aloin eilen illalla lukea Kathy Reichsin Bones-sarjaan kuuluvaa kirjaa Fatal Voyage. Valinta ei olisi voinut olla osuvampi, koska kirjassa rikosantropologi Temperance Brennan tutkii Smokiesille pudonneen lentokoneen uhreja.

Lähdin liikkeelle kahdeksan aikoihin ja toiveissani oli tehdä 16 mailin päivä. Tai ainakin 14 mailia. Pian lähdettyäni shelteriltä koin odottamattoman kohtaamisen. Nostaessani katseeni kengänkärjistäni näin reilun kymmenen metrin päässä polulla kaksi peuraa. Ohikiitävän hetken tuijotimme toisiamme, kunnes peurat äkkiä käänsivät selkänsä ja loikkivat metsään.

Vaikka aamupäivä meni aika mukavasti niin iltapäivästä jalkojeni kanssa alkoi ilmetä ongelmia. En ole kärsinyt paria pientä rakkulaa lukuunottamatta jalkaongelmista, mutta tänään jalkaterät olivat suoraan sanoen kivuliaat. Minun täytyi pysähtyä aina välillä istumaan lepuutaakseni jalkoja, koska tuntui kuin jalkapohjiani olisi hakattu kepeillä. Lisäksi jossain vaiheessa iltapäivää jalat alkoivat puutua ja tunne oli ahdistava.

Sain vaellettua kuitenkin 14 mailia, vaikka vähempikin olisi ehkä tällaisena päivänä riittänyt. Toivon jalkojen palautuvan huomiseksi, koska kivun kanssa vaeltaminen ei ole motivoivaa. Ja Smokiesin ylittämiseen tarvitsen sekä motivaatiota että toimivia jalkoja.

18,83 km (11.7 miles)
180.1 / 2189.8 miles
Russell Field Shelter, TN

After being sick and recuperating for a week I returned to the AT today. Noora brought me back to Fontana early in the morning, and I started ascending the Smokies once more. I was a bit nervous about what condition I would be, but the uphill went surprisingly well. During the day my right hamstring and left knee complained a bit, but didn’t create any greater issues.

The decision to return was very challenging. But hiking feels good and I enjoy being out in the woods. I missed the people I’d had a chance to meet during my first three weeks, though. Now all the hikers are unknown to me, and acquainted with each other. Being alone doesn’t bother me, but feeling alone in a group kind of sucks. And because the National Park rules require hikers to stay in designated shelters I can’t just escape into solitude.

At this point the AT follows the North Carolina – Tennessee border. Tonight we are marginally on the Tennessee side by a few meters, but for the most part it’s practically impossible to tell which state one is in at any given time. I don’t consider my North Carolina portion completed until the path turns completely to the Tennessee side a bit further north.

Viikon sairastamisen ja toipumisen jälkeen palasin tänään Appalachian Trailille. Noora toi minut aikaisin aamulla Fontanaan ja lähdin toiseen kertaan nousemaan Smokiesia ylös. Jännitin hieman millainen kuntoni olisi, mutta ylämäki sujui yllättävän hyvin. Päivän aikana oikea takareisi ja vasen polvi hieman oikkuilivat, mutta eivät aiheuttaneet suurempia ongelmia.

Päätös paluusta oli todella haastava. Vaeltaminen tuntuu kuitenkin hyvältä ja nautin metsässä olemisesta. Kaipasin kuitenkin ihmisiä, joihin ehdin ystävystyä ensimmäisten kolmen viikon aikana. Nyt kaikki vaeltajat ovat minulle tuntemattomia ja toisilleen tuttuja. Yksinolo ei häiritse, mutta yksin ryhmässä oleminen on vähän kurjaa. Ja kun kansallispuiston säännöt pakottavat käyttämään yöpymiseen ensisijaisesti sheltereitä niin en voi paeta omaan rauhaani.

Tässä vaiheessa AT alkaa seurailla Pohjois-Carolinan ja Tennesseen osavaltioiden rajaa. Tämän yön olen muutaman metrin marginaalilla Tennesseen puolella, mutta käytännössä useinkaan ei tiedä kummassa osavaltiossa on. En kuitenkaan katso Pohjois-Carolinan osuutta tehdyksi ennen kuin reitti sukeltaa kokonaan Tennesseen puolelle pohjoisempana.