This year begun with gentle subzero weather and the snow was nowhere to be seen. The winter had been strange altogether and didn’t really have lots to offer for any winter sports. Though the upside is that hiking is easier, when you don’t have to go balls deep in snow.
I remember from my elementary school years that some of my friends had made school trips to Mikonsaari with their class. But for some reason I had never visited this small island near Lappeenranta. Even though it isn’t that far – about 10 km (about 6 mi) from the downtown. Hence Mikonsaari is a nice bike trip away from town – though we had a car this time.
The narrow road to Mikonsaari goes through Hyötiönsaari, Mustasaari and few other smaller islands, which makes it quite scenic. Soon after crossing the bridge to Mikonsaari, there is the parking lot of the nature trail on the right hand side.
Mikonsaari Nature Trail is about 2,5 km (1.5 mi), but there is also a shorter variation that is about 1,5 km (0.9 mi). Though the dusk was already creeping in, there were many families out and this route is actually a great choice for those with small children. The trail is marked with orange dots on trees and generally very easy to follow.
The trail passes the forest with massive spruces and then turns to a rocky shore, where is a fire pit at a scenic spot. On a thin looking ice was two guys ice fishing – defying the capacity of the ice in the usual carefree ice fisher demeanour.
At places the trail disappeared into the woods, but shortly returned back near the shore. From one hill there was a specially beautiful view over the lake Saimaa, when the afternoon dusk painted the landscape with vivid colours. At the end of the trail there is – also at a scenic location – a lean-to. Small one, but good enough for spending a night.
On the way back the spruce forest changed into a mixed one and soon into a deciduous forest. The trail followed a dirt road for a bit and then turned back into the woods at a spring. There is a well-like structure at the spring, but actually the water was clearer outside of it.
From the spring the trail leads back to the parking lot. The Mikonsaari nature trail is short, but a great choice for an easy hike. It seems to be popular for families and two fire pits at different parts of the trail should offer enough space for everyone to enjoy their snacks.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 17:19:26
Vuosi oli alkanut pienillä pakkasilla, vaikka lumesta oli tuskin tietoakaan. Kaikinpuolin kummallinen talvi ei erityisesti tarjonnut edellytyksiä talvilajeille, mutta toisaalta vähälumisuus mahdollisti vaeltamisen ilman lumessa kahlaamista.
Muistan jo joskus peruskoulussa kavereiden tehneen keväällä luokan kanssa retken Mikonsaareen, mutta en ollut itse tullut käyneeksi Lappeenrannan edustalla olevalla saarella koskaan. Vaikka matkaakaan ei ollut paljon – keskustasta noin kymmenisen kilometriä. Mikonsaari on siis mukavan pyöräilymatkan päässä, mutta me olimme tällä kertaa liikkeellä autolla.
Kapea tie Mikonsaareen kulkee Hyötiönsaaren, Mustasaarten ja muutaman muun pienemmän saaren kautta ja on siten varsin maisemallinen. Pian Mikonsaaren puolelle tultua on tien oikealla puolella luontopolun parkkipaikka.
Mikonsaaren luontopolku on noin 2,5 km pitkä, mutta siitä voi kulkea myös lyhyemmän variaation, joka on noin 1,5 km. Vaikka olimme liikkeellä jo iltapäivän hieman hämärtyessä, oli polulla jonkin verran perheitä ja reitti sopiikin hyvin myös pienten lasten kanssa kuljettavaksi. Luontopolku on merkattu oransseilla ympyröillä puuhun ja muutenkin helposti seurattavissa.
Reitti ohittaa jykevän kuusikon ja kaartaa kallioiselle rannalle, jossa on maisemallinen nuotiopaikka. Ohuen näköisellä jäällä oli myös kaksi pilkkijää, jotka lajin harrastajien tavanomaisella huolettomuudella uhmasivat jään kantokykyä.
Polku pistäytyi välillä metsäänkin, mutta seuraili pääasiassa rantaa. Yhdeltä kalliolta avautui kaunis näköala Saimaalle ja iltapäivän hämärä itseasiassa maalasi maiseman näyttävin värein. Polun päädyssä on myöskin maisemallisella paikalla laavu, joka on melko pieni, mutta siellä pystyy halutessaan yöpymään.
Paluumatkalla kuusikko muuttui sekametsäksi ja pian lehtipuuvoittoiseksi lehdoksi. Pienen pätkän reitti seurasi hiekkatietä, jolta kääntyi takaisin metsään lähteen kohdalla. Lähteelle on tehty kaivomainen rakennelma, mutta tällä hetkellä kirkkaampaa vettä olisi saanut oikeastaan sen ulkopuolelta.
Lähteeltä polku vie takaisin parkkipaikalle. Mikonsaaren luontopolku on lyhyt, mutta sopii hyvin kevyttä retkeilyä kaipaaville. Kohde vaikuttaa olevan perheiden suosiossa ja makkaranpaistoonkin tilaa riittää, kun tulentekopaikkoja on kaksi.
The afternoon was cloudy and the rain was around the corner. We had once before tried to find the Tupamäki Cave near the village of Sinkkola. Now me and Nina had decided to give it another try.
We drove to the parking lot of Hämmäauteensuo, which is south from Lappeenranta. There were plenty of cars. Others seemed to have headed to the wetlands (the Hämmäauteensuo fen), because no one seemed to move to same direction with us. We took Hämmäauteensuo trail until it turns from the road towards the fen. From there we took a turn to left across the road. I had read that you could follow the powerlines from the parking lot to the Tupamäki (which is the straightest route), but at least during the autumn it would have been hopeless bushwhacking. Possibly early in spring it might be doable. That’s why we chose this time a forest road that I found from the maps of Retkikartta.
After crossing the Vanha Viipurintie we followed the dirt road on the other side. There was one intersection to the left that we passed and then a trail crossing a tall grass, but because we weren’t sure if this was going to correct direction, we continued to the second intersection and turned left towards Tupamäki hill. About two hundred meters (0.1 mi) later this road turns to right and there is an empty spot (that could be used as a parking lot). A good landmark here is a pile of rocks with long logs on top of it looking like a cannon. On the right hand side of this “cannon” starts a trail (that is a dashed line in Retkikartta) which is actually an overgrown forest road.
The trail was in decent condition and after another 200 meters (0.1 mi) it took a turn to right. Here it started to look more like an actual forest road. We didn’t walk very far from there when we saw on our left hand side a trail going uphill and a yellow ribbon on a tree. We decided to take this trail because it seemed to go to the right direction.
This indeed is the trail that one has to follow to find the cave. We took our share of detours on the hill and climbed over the huge boulders. Some had small spaces in between them where you could perhaps squeeze yourself into, if you happened to feel like that. Eventually we returned to the main trail and continued on until I saw an orange ribbon on a tree on my left hand side. I went to the direction of the ribbon – towards the edge – and behold, there was ladders! We had found the entrance to the cave!
On the moss covered rocks one has to move carefully and also go slowly on the ladders so that they wouldn’t slip and fall. From this platform I peeked into the hole between the rock wall and the boulder – deep down there were another ladder. About three meters (9 feet) below was a flat surface, where one could access the other ladder. But climbing up from that place back to the upper ladder would be quite challenging – especially if you don’t have rock climbing skills. I was pondering for a while and realised that we could take the upper ladder and relocate them to access the lower ones. That would make climbing down and especially back up significantly easier.
Me and Nina took hold of the ladder together and lowered them down into hole to meet the lower surface. The ladder seemed to sit there quite well and were perfect length. I climbed down and handed my backpack to Nina, because the lower parts of the cave seemed quite tight. I continued down first inching my feet on a small shelf and from there to the lower ladder. This place was not spacious and actually tight enough that a larger person might not even fit through. When I reached the second level I saw that there was one more down below, but I thought it wouldn’t be wise to go there alone in case I wasn’t able to climb up.
I climbed back up to the first level to inform Nina – who was slightly intimidated about all of this climbing business – what was down there. There has started a light drizzle up there, so we decided to lower our backpacks to the first level. Then Nina climbed down with my assistance. Together we continued to the second level and at this point I dropped myself to the third level. The cave continued a bit to my right and left and in front of me was a wide crack, where one might just be able to squeeze into. I succeeded to climb back to the second level to meet Nina by myself.
We both agreed that in all of its tightness and deepness the cave was fairly interesting place. We stood there in awe for a while and took some photos before we decided to climb back up. After climbing up from the first level on the top of the boulder, we took the ladder back up. That way we could climb back on the hill and the next ones could get down.
From the Hämmäauteensuo parking lot it was about 2 km (1.2 mi) one way to the Tupamäki Cave and it takes about half an hour to walk there. It’s possible to drive closer – to the beginning of the trail. But anyway it’s not that far from Hämmäauteensuo and one can easily see both of these places in one trip. The trail to the Tupamäki is not difficult, but in the cave and in that rock maze one must be very careful.
As we were returning to our car we saw lots of people coming from their own trips from Hämmäauteensuo. I was happy that our destination was less crowded – we didn’t meet anyone there. You don’t find the Tupamäki Cave accidentally, but the route description here should guide you there.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 18:38:52
Iltapäivä oli pilvinen, mutta sade vielä pidätteli tuloaan. Olimme käyneet kerran aiemmin etsimässä Sinkkolan kylällä olevaa Tupamäen luolaa Ninan kanssa ja nyt olimme päättäneet tehdä uuden yrityksen.
Ajoimme auton Lappeenrannan eteläpuolella olevan Hämmäauteensuon parkkipaikalle, jossa oli runsaasti muidenkin retkeilijöiden menopelejä. Muut olivat kuitenkin ilmeisesti suunnanneet suolle, koska meidän reitillämme ei ketään muuta näkynyt. Kävelimme Hämmäauteensuon reittiä siihen asti, mistä polku kääntyy tien viereltä suolle päin. Tästä käännyimme vastakkaiseen suuntaan vasemmalle ja ylitimme Vanhan Viipurintien. Olin lukenut, että Tupamäelle pääsisi myös parkkipaikan läheisyydessä olevaa voimalinjaa pitkin (mikä onkin suorin reitti), mutta ainakin näin syksyllä se on umpeenkasvanutta ryteikköä. Ehkä aikaisin keväällä sitä kautta voisi olla jotain mahdollisuuksia. Siksi valitsimmekin tällä toisella yrittämällä Retkikartan avulla löytämäni metsäautotien.
Vanhan Viipurintien ylitettyämme lähdimme siis kävelemään toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Ensimmäisen vasemmalle kääntyvän tien jälkeen näimme hakkuuaukean heinikkoa halkovan polun, mutta päätimme varmuuden vuoksi mennä silti tietä pitkin. Hiekkatien toisesta vasemmalle kääntyvästä risteyksestä suuntasimme siis Tupamäkeä kohti. Pari sataa metriä risteyksestä tie kääntyy oikealle ja suoraan edessä on (parkkipaikaksikin soveltuva) tyhjä alue, jonka reunalla hyvänä maamerkkinä on pino kiviä ja niiden päällä pitkät hirret aivan tykin näköisenä muodostelmana. Tämän “tykin” oikealta puolelta lähti (Retkikartassa katkoviivana näkyvä) metsittyneen metsäautotien uomaa seuraava polku.
Polku oli hyvin kuljettavissa ja noin kahdensadan metrin päästä se teki mutkan oikealle. Tässä kohdin reitti alkoi näyttää jo selkeämmin metsäautotieltä. Lyhyen matkan kuljettuamme näimme vasemmalle, kallioiden päälle, lähtevän polun, joka oli merkitty keltaisella nauhalla. Päätimme lähteä seuraamaan tätä polkua, koska se vaikutti menevän oikeaan suuntaan.
Luolalle päästäkseen tulee seurata tätä polkua. Me seikkailimme kallioilla hieman enemmänkin ympäriinsä ja kiipelimme näyttävien kivenlohkareiden päälle. Joidenkin välissä oli koloja, jonne olisi ehkä juuri saattanut mahtua hivuttautumaan. Palasimme lopulta takaisin pääpolulle ja jatkoimme sitä eteenpäin, kunnes huomasin vasemmalla puolella puussa oranssin nauhan. Kävelin nauhan kohdalta pois polulta, vasemmalle kallion reunaa kohti, ja sieltä näinkin alempana olevat tikapuut. Olimme löytäneet luolan suulle!
Sammaloituneella kalliolla täytyi liikkua varovasti ja tikapuita myös laskeutua rauhallisesti, etteivät ne luistaisi alta. Tältä tasanteelta kurkkasin kallion ja lohkareen välissä olevaan aukkoon ja näin syvällä alhaalla toiset tikapuut. Noin kolme metriä alempana oli tasanne, josta pääsisi tikapuille, mutta tuolta tasanteelta nouseminen takaisin ylempien tikapuiden luokse olisi hankalaa ainakin ei-kalliokiipeilytaitoiselle. Pohdin tilannetta hetken ja totesin, että ylemmät tikapuut olisivat siirrettävissä alemmalle tasanteelle, jolloin sinne meno ja etenkin poistuminen olisi huomattavasti helpompaa.
Nostimme Ninan kanssa yhdessä tikapuut normaalilta paikaltaan ja laskimme ne alas luolan ensimmäiselle tasanteelle. Ne asettuivat siihen hyvin ja olivat juuri sopivan mittaisetkin. Laskeuduin ensimmäiselle tasanteelle ja päätin antaa reppuni Ninalle, koska luolan alemmat osat näyttivät sen verran ahtaille. Jatkoin matkaani alas hivuttautuen ensin pienelle hyllylle ja siitä alemmille tikapuille. Tämä väli on melko ahdas ja saattaa olla isommalle ihmiselle hieman tiukka paikka. Päästyäni toiselle tasanteelle näin luolan jatkuvan vielä yhden tason alemmas, mutta en uskaltautunut sinne aluksi yksin, jos en pääsisikään pois.
Palasin ensimmäiselle tasanteelle kertoakseni kiipeämistä hieman jännittävälle Ninalle mitä olisi luvassa. Maan pinnalla oli alkanut hieman tihkuttaa, joten laskimme reput ensimmäiselle tasanteelle sateelta suojaan. Sitten Nina laskeutui avustuksellani luolaan. Jatkoimme yhdessä toiselle tasanteelle ja tässä vaiheessa minä menin myös kolmannelle tasanteelle asti. Siellä luolaa oli lyhyen matkaa oikealle ja vasemmalle sekä edessäni oli leveä halkeama, jonne ehkä osittain voisi mahtuakin. Onnistuin nousemaan kolmannelta tasolta takaisin toiselle tasanteelle Ninan luokse omin avuin.
Olimme yhtä mieltä siitä, että luola oli kaikessa ahtaudessaan ja syvyydessään kiinnostava paikka. Ihmettelimme ja otimme kuvia hetken aikaa, kunnes päätimme kiivetä takaisin ylös. Päästyämme ylimmät tikapuut maan pinnalle asti, nostimme ne takaisin ylös ja nojalle isoa lohkaretta vasten, että pääsisimme itse pois ja seuraavatkin retkeilijät luolalle.
Matkaa Tupamäen luolalle Hämmäauteensuon parkkipaikalta kertyi noin 2km/suunta, jonka kävelemiseen menee reilu puoli tuntia. Auton voi ajaa halutessaan lähemmäksikin, vanhaa metsäautotietä seurailevan polun alkuun. Matka Hämmäauteensuoltakaan ei kuitenkaan ole pitkä ja halutessaan päiväreissuun pystyy helposti yhdistämään nämä molemmat mielenkiintoiset kohteet. Reitti Tupamäelle ei ole vaikea, mutta luolassa sekä kallionlohkareiden välissä täytyy liikkua varovaisesti.
Palatessamme autolle näimme useita ihmisiä tulossa Hämmäauteensuolta omilta retkiltään. Olin tyytyväinen, että meidän retkikohteemme oli selvästi rauhallisempi – emme tavanneet ketään. Tupamäen luolalle ei eksy vahingossa, mutta tässä kuvailemieni reittimerkkien avulla sinne haluava löytää kyllä helposti perille.
In the beginning of the summer I bought a new mountain bike. I have lived a few bikeless years now, because my previous ride was stolen from my front yard just before I moved to Sweden. And in that situation it really didn’t make any sense to buy a new one. I have been missing the possibility to move around with a bike and also I have grown an interest to try doing some trails with an MTB.
I had already once rode to my relative’s summer cottage in Vehkataipale, when I found information about the local classic bike route: Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta (route info in Finnish only). This route is not really a trail, because it follows the road, but still this 40 km (25 mi) sounded about my size of a day trip.
I decided to take this tour counter-clockwise. I started from my home in Lappeenranta and the first leg of the journey took me over the Luukkaansalmi bridge towards Vehkataipale. I got to ride a part of this leg on a trail also. Luukkaansalmi offers a nice view to both directions, to Lappeenranta and Imatra, and the downhill from the bridge is really a high speed ride. I was riding along a bike road until I came to Tuosa, but then I had to move on to the shoulder of the road. Though that was not an issue, because the passing cars were leaving a generous space between us
When I arrived to Vehkataipale there was another bridge to cross, next to the old pump plant. I didn’t stop there to take photos, though someone else was capturing the industial romantic nature of the pump plant with her camera. Right after the bridge the route turns to left towards Taipalsaari, but I took a little detour to visit my relative’s summer cottage in Kirvesniemi. I got there pretty conveniently at the lunch time and got something to eat after one hour on my bike.
After the lunch I returned to the Vehkataipale bridge and took the turn to Toijantie that took me towards Taipalsaari. This leg is notorious of its narrow and winding gravel road, which is currently under maintenance. They are making Toijantie wider and straightening the worst curves. Big yellow machinery was working on the roadside, but the road itself was still untouched and from a biker’s point of view quite fun terrain. As the cherry on the top is the Toijansalmi bridge in the end of the road. Like Luukkaansalmi, it also offers beautiful views to the Lake Saimaa. Soon after the bridge the route turns to left, to follow the Suur-Saimaantie and Taipalsaari is only a few turns and a heavy uphill away.
The route turns left towards Lappeenranta at the gas station, but because I was in no hurry I decided to take a one kilometer (0.6 mi) detour to stop at the Taipalsaari village. This second leg from Vehkataipale to Taipalsaari also took me an hour to ride. It’s the shortest leg, but the most difficult terrain. I rode to the village general store and got me an ice cream and a soda. This whole summer has been record breaking hot in recent centuries and my bike trip day in early July was warm too. Luckily it wasn’t one of the hottest days, though. As I was devouring my ice cream I walked across the street to the church and went to greet my relative at the war cemetery (literal translation from Finnish would be “a hero cemetery”).
The last leg from Taipalsaari to Lappeenranta is a very good bike road and the terrain was easiest on this trip. There are plenty of lake views to enjoy, but I was really starting to feel my legs get pumped. My thigh muscles weren’t able to give anything. The last leg took also an hour to ride and in the end I got to climb the long uphill from Lappeenranta harbour to my home.
I haven’t done any longer bike trips before, but this was a positive experience. Though I still would rather ride along a trail than on the road. But anyway I am starting to feel that for example the scenic Archipelago Trail (Saariston Rengastie) and The Costal Route (Rannikkoreitti) might be worth taking, though these are road cycling. From the Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -classic it’s also possible to do a longer variation, that takes you all the way to the Sarviniemi in Kyläniemi. The route that I took now was 48 km (30 mi) with all the detours and for a beginner it was enough for one day. If I wouldn’t have visited the summer cottage and the village, the length would have been about 40 km (25 mi). The actual riding time was about one hour per leg, which is three hours combined. I took my breaks with rather relaxed schedule, which added almost two hours to my trip.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 20:56:37
Kesän alussa ostin itselleni uuden maastopyörän. Olin ollut jo muutaman vuoden kokonaan ilman polkupyörää, koska edellinen pyöräni varastettiin kotipihasta juuri ennen kuin muutin Ruotsiin ja siinä tilanteessa ei ollut järkevää hankkia uutta tilalle. Olin kuitenkin kaivannut pyörällä liikkumisen mahdollisuutta ja toisaalta minua oli alkanut houkutella myös mahdollisuus kulkea joitain retkeilyreittejä maastopyörällä.
Olin käynyt jo kerran pyöräillen sukulaisteni mökillä Vehkataipaleessa, kun löysin netistä paikallisen klassikkoreitin Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta.Reitti ei ole varsinaista maastopyöräilyä, koska se kulkee tietä pitkin, mutta reilun 40 km matka kuulosti kuitenkin minulle sopivalta päiväretkeltä.
Päätin lähteä kiertämään reittiä vastapäivään. Aloitin matkan kotoani Lappeenrannasta ja ensimmäinen etappi vei Luukkaansalmen sillan yli kohti Vehkataipaletta. Pääsin hieman ajamaan metsäpolkujakin tällä pätkällä. Luukkaansalmelta on hienot näkymät sekä kaupungin että Imatran suuntaan ja lisäksi sillalta saa varsin hyvän vauhdin alamäkeen. Matka jatkui vielä Tuosaan asti pyörätietä pitkin, mutta sen jälkeen jouduin siirtymään pientareelle polkemaan. Autoilijat ohittivat kuitenkin hyvin asiallisesti reilun välin jättäen.
Vehkataipaleeseen tullessani edessä oli toinen isompi silta vanhan pumppulaitoksen vierellä. Tähän kohtaan en itse pysähtynyt sen kummemmin valokuvaamaan, mutta joku muu oli kyllä saapunut kameroineen nauttimaan pumppulaitoksen teollisromanttisuudesta. Heti sillan jälkeen reitti kääntyy kohti Taipalsaarta, mutta tässä vaiheessa tein pienen ylimääräisen kierroksen sukulaisteni mökille Kirvesniemeen. Osuinkin sinne sopivasti lounasaikaan ja sain syötyä noin tunnin pyöräilyn jälkeen.
Lounaan jälkeen palasin takaisin Vehkataipaleen sillalle ja käännyin nyt Toijantielle kohti Taipalsaarta. Tämä etappi on (surullisen) kuuluisa kapeasta ja mutkaisesta hiekkatiestään, jota ollaan parhaillaan korjaamassa. Toijantietä levennetään ja pahimpia mutkia oikaistaan. Työkoneet mylläsivät tien vieressä, mutta itse tie oli kuitenkin vielä entisellään ja pyöräilijälle tämä oli oikeastaan hauskaa maastoa. Toijantien loppuhuipennuksena on korkea Toijansalmen silta, josta avautuu jälleen kerran kauniit näkoalat Saimaalle. Pian sillan jälkeen reitti kääntyy vasemmalle Suur-Saimaantielle ja Taipalsaari on enää muutaman mutkan ja rankan ylämäen takana.
Periaatteessa reitti kääntyy huoltoaseman kohdalta takaisin Lappeenrantaan, mutta koska minulla ei ollut kiirettä niin päätin poiketa vielä noin kilometrin verran käydäkseni Taipalsaaren kirkonkylällä. Etappi Vehkataipaleelta Taipalsaareen kesti myöskin noin tunnin. Se on kolmesta osiosta lyhyin, mutta maastoltaan vaativin. Ajoin kirkonkylän kaupalle ja kävin ostamassa itselleni jäätelön ja limpparin. Koko kesä on ollut Suomessa ilmeisesti vuosisatojen mittakaavassa ennätyskuuma ja pyöräilypäiväni heinäkuun alussa oli lämmin sekin. Onneksi kuitenkaan sää ei ollut aivan kaikista helteisin. Syödessäni jäätelöä kävelin aikani kuluksi tien toisella puolella olevalle kirkolle ja kävin tervehtimässä sukulaista sankarihautausmaalla.
Viimeinen etappi Taipalsaarelta Lappeenrantaan on koko matkalta todella hyväkuntoista pyörätietä ja maastoltaan matkan helpoin osuus. Järvimaisemia riittää ihailtavaksi, mutta tässä vaiheessa huomasin, että jalkani alkoivat jo olla melko hapoilla, koska kaupunkia lähestyessäni reidet eivät tuntuneet enää antavan juuri mitään. Viimeiseenkin pätkään kului noin tunti ja lopussa sain vielä nousta pitkän ylämäen Lappeenrannan satamasta kotiini.
En ole aiemmin tehnyt yhtään pidempää pyöräretkeä, mutta tämä kokemus oli ihan positiivinen. Tosin selkeästi mielummin ajelen silti metsäpoluilla kuin tietä pitkin. Kuitenkin hieman ovat alkaneet houkutella maisemiensa puolesta mm. Saariston Rengastie ja Rannikkoreitti, vaikka ovatkin maantiepyöräilyä. Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -klassikosta on mahdollista pyöräillä myös pidempi variaatio, joka menee Kyläniemessä sijaitsevaan Sarviniemeen asti. Nyt polkemani reittivalinta ylimääräisine mutkineen oli noin 48 km pitkä ja se oli ensikertalaiselle ihan tarpeeksi pitkä päiväretki. Jos en olisi käynyt mökkivierailulla ja kirkonkylällä olisi pituudeksi tullut noin 40 km. Varsinaiseen pyöräilyyn kului melko tasan tunti per etappi eli yhteensä kolme tuntia. Tauot pidin hyvin rennolla otteella, joten niitäkin ehti tulla melkein parin tunnin edestä.
Right at the waterfront of Lappeenranta, about 1,5 km (0.9 miles) from the town bay, is a small island Karhusaari with its lean-to. In the summer one can row or paddle to the Karhusaari (lit. bear island) and on the town-side shore there is a good pier that helps going ashore. The lean-to at Karhusaari is especially popular destination during the winter, when one can conveniently walk or ski across the ice straight from the downtown Lappeenranta. The place is also advertised as an ice skating destination, but at least in this winter the route was in no skating condition.
The great winter weather was lasting well into the spring and hence in the beginning of April I decided to take an April’s Fools Day stroll to Karhusaari. There were plenty of others who have had this exactly same idea and were heading there to fry their sausages over the fire or just enjoying being outdoors. In addition to all the hikers, there were a few people hurtling on their cross-country skis or on their mopeds, not to mention the kite skiers.
The lean-to at Karhusaari is probably planned primarly for a rest stop and not so much for overnight stays, because its proximity to the town. Though there is enough space for a mattress on the bench and also a privy is available. At least at the shore there are really no tent spots, because the terrain is rocky. Karhusaari is anyway an excellent low threshold outdoor destination for both winter and summer activities.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 16:59:11
Lappeenrannan edustalla, noin puolentoista kilometrin päässä kaupunginlahdelta, sijaitsee pikkuinen Karhusaari laavuineen. Kesällä Karhusaareen voi soutaa tai meloa ja kaupunginpuoleisella rannalla onkin hyvä laituri rantautumista helpottamaan. Karhusaaren laavu on kuitenkin erityisen suosittu ulkoilukohde juuri talvella, kun aivan keskustasta pääsee kätevästi jäitä pitkin kävellen tai hiihtämällä saareen. Paikkaa mainostetaan myös luistelukohteena, mutta ainakaan tänä talvena aurattu reitti ei ollut luistelukuntoon höylätty.
Hyviä talvisäitä kesti poikkeuksellisen pitkään ja niinpä huhtikuun koittaessa tein aprillipäivän kävelylenkin Karhusaareen. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, jotka suuntasivat laavulle makkaranpaistoon tai olivat muuten vain ulkoilemassa. Runsaslukuisten kävelijöiden lisäksi jäällä viiletti muutamia hiihtäjiä, mopoilijoita sekä leijahiihtäjiä.
Karhusaaren laavu on todennäköisesti suunniteltu ensisijaisesti levähdyspaikaksi eikä niinkään yöpymiskohteeksi, koska se on hyvin lähellä kaupunkia. Tarvittaessa patjan saa kyllä penkille mahtumaan ja saaressa on huussikin käytettävissä. Ainakaan aivan rannassa ei ole juuri telttapaikkoja, koska maasto on kallioinen. Karhusaari on kuitenkin erinomainen matalan kynnyksen retkeilykohde niin talvella jäällä kulkijoille kuin kesällä aloitteleville melojillekin.
This year my working community at the hospital decided to pick the Hämmäauteensuo as the place to spend our work wellbeing day. Hämmäauteensuo is a fen area, located south from Lappeenranta. The brisk ones rode their bicycles to the fen, but since my bike was stolen two years ago (and I haven’t bought a new one) I had to settle for a car ride. Hämmäauteensuo nature reserve is mostly open bog and marsh and the duckboards crossing it lead to a lean-to.
The trail is less than 2 km (not much more than a mile) long and easy terrain, but still it offers rather nice landscape. There is a campfire place at the lean-to, but since the lean-to has no floor I wouldn’t recommend it for overnight stays. We spent a while at the lean-to collecting cones (yes, really) and enjoying low threshold outdoor activity. The return trail to the parking lot (that goes around the fen) was (especially now that it was autumn) quite wet, so one will more likely stay with dry feet crossing the fen over the duckboards.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 17:31:49
Tänä vuonna sairaalan työporukan työhyvinvointipäivän kohteeksi valikoitui ilokseni Lappeenrannan eteläpuolella oleva Hämmäauteensuo. Reippaimmat polkivat suon laitaan pyörillään, mutta koska omani varastettiin pari vuotta sitten (ja en ole tullut uutta hankkineeksi) jouduin tyytymään autokyytiin. Hämmäauteensuo on luonnonsuojelualueeksi rauhoitettu neva- ja rämealue, jonka poikki kulkevat pitkospuut vievät suon laidassa olevalle laavulle.
Kokonaisuudessaan alle 2 km pituinen lenkki on helppokulkuinen, mutta kuitenkin maisemallinen reitti. Laavulla on tulentekopaikka, mutta yöpymiseen se ei sovellu hyvin, koska laavussa ei ole lattiaa. Vietimme tovin laavulla mm. käpyjä keräillen ja matalan kynnyksen retkeilystä nauttien. Laavulta parkkipaikalle tuova paluureitti (joka kiertää suon) oli ainakin näin syksyllä hieman vettyneessä kunnossa, joten jalkansa säilyttää varmemmin kuivana kulkemalla pitkospuita suon poikki.
