Posted on

Nordic Skating in Rauha

When I was in school I liked ice skating and all kinds of games on ice. Still for some reason after graduating from senior secondary school the skates were left to collect dust and I didn’t find myself anymore skating around the ice rink. I did have my in-line skates to use during the summer, but eventually I quit using them too. The wheels were done and I couldn’t get new ones, because the evolution of roller skates had developed wheels too big for my skates.

I had been watching some nordic skating videos and been thinking that this might be something for me. Though I didn’t do anything to progress these ideas before I saw a nordic skating photo on my friend’s instagram feed. I started to pick her brain about this sport.

Hence on a sunny Sunday morning I hopped into my car and started to drive towards Rauha that is pretty much on the border of Lappeenranta and Imatra. In my childhood this village was mostly know of its psychiatric hospital, but nowadays the shore is taken over by a spa hotel that was also featured in the nordic noir series Sorjonen (the international title is Bordertown). Then again the psychiatric patients get to settle with less scenic landscapes in the side wing of the South Karelia Central Hospital.

On the shore there is the rental shop of Saimaa Adventures, where you can get a pair of skates. This company takes care of the skating track by plowing and shaving the surface. In the other end of the track there is a goahti in Lammassaari – a good place to have a break. The website stated that the track would be 2,5 km (1.5 mi) one way, but according to my own GPS track the roundtrip is about 3 km (1.9 mi). Renting the skates for an hour is 15 € for an adult and with 22 € you get to have them for three hours. For the ones who are using their own gear, the track fee is 5-8 €.

Opening the door to the rental shop one is greeted with the musty smell that’s more than familiar from the ski rental of every resort. I waited while the shopkeeper was serving other customers. When it was my turn I learned that there were no skates small enough for my tiny feet available at the moment. I asked him if I could use my own shoes and he was very averse without really telling me why. The rigid hiking boots that I use for ice climbing were not good enough for some reason. That put me waiting for a half an hour for the shoes, which did feel quite stupid.

Reluctantly I gave up the perfect fit and ergonomics of my footwear and put on the rental shoes that were loose, but sturdy. I took a pair of ski poles with me from the rental shop, but those were either too long for me or just otherwise not comfortable to skate with. The weather was slightly overcast and the temperature was nice -10°C (14°F).

I hadn’t been skating in years and first the soles of my feet were getting pumped, but after a while my feet started to adjust. The track was in excellent condition – the ice was smooth and the track was wide enough. I took some fast spurts of speed to see how fast I could go and then kept on going with more relaxed pace. At fastest my speed was about 19 km/h (11.8 mph) and my normal pace around 12-13 km/h (7.5-8 mph).

It’s possible to go nordic skating outside these official tracks – especially in the beginning of the winter when there is no snow on the ice. Then one should carry safety equipment in case of falling through the ice. A pair of ice picks and a rope to thrown to your skating buddy help getting back on the ice. It’s a good idea to pack a set of clothes in a dry sack to your backpack, because it can save you from hypothermia.

The shopkeeper had told me that I could skate the whole track twice during my one hour rental time. This seemed accurate even when I stopped quite often to take photos and video. Keeping a steady pace, I could have done easily 3-4 laps.

I enjoyed skating and the speed, but I noticed that I was starting to think that in a long run going around the track might not be my thing. My need for freedom was really not a surprise, because while running or skiing I also find following a track quite obnoxious. Perhaps next winter I should consider about heading to the open ice. Then I could just glide over the lakes like the Babushka of Baikal.

As I returned to the shore I took a small detour to see where the other end of the track was going, but it was only a dead end. When I returned my skates, the shopkeeper that had been quite aloof seemed more relaxed. I think that Rauha is a pretty good place to try nordic skating. The price level is decent, the gear is good and the track is really well kept. Saimaa Adventures seems to update the current conditions on their Facebook page quite often. When the weather is questionable, it’s a good idea to check there first.

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com

Pidin kouluikäisenä luistelusta ja kaikenlaisesta pelaamisesta jäällä. Jostain syystä kuitenkin lukion jälkeen luistimet jäivät kaapin perälle, eikä kaukaloihin tullut lähdettyä kiertelemään. Rullaluistimilla kävin heittämässä lenkkejä kesäisin, mutta nekin jäivät lopulta. Renkaat kuluivat loppuun, eikä uusia saanut kehityksen kasvatettua rengaskokoa omaa kiskoani suuremmaksi.

Olin katsellut netistä retkiluisteluvideoita ja miettinyt, että tuo laji voisi sopia minulle. En kuitenkaan tehnyt mitään asian edistämiseksi ennen kuin erään ystävän instagramissa tuli vastaan retkiluistelukuva. Aloin kysellä lajista häneltä.

Niinpä eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna hyppäsin autooni ja lähdin ajamaan Lappeenrannan ja Imatran rajamailla olevaan Rauhaan. Lapsuudessani kylä oli tunnettu lähinnä psykiatrisesta sairaalastaan, mutta nyttemmin rantaa koristaa Sorjosessakin kuvauspaikkana käytetty kylpylähotelli. Psykiatriset potilaat puolestaan ovat saaneet tyytyä vähemmän maisemallisiin oloihin Etelä-Karjalan keskussairaalan sivusiivessä.

Rauhan rannassa on Saimaa Adventuresin vuokrauspiste, josta saa retkiluistimia. Firma ylläpitää aurattua ja höylättyä retkiluistelureittiä, jonka toisessa päässä voi pistäytyä tauolla Lammassaaren kodalla. Nettisivujen mukaan reitti on yhteen suuntaan noin 2,5 km, mutta oma GPS-mittaukseni näyttää koko kierroksen pituudeksi noin 3 km. Retkiluistinten vuokra maksaa aikuiselta tunniksi 15 € ja kolmeksi tunniksi 22 €. Pelkkä ratamaksu omilla välineillä luistelevilta on 5-8 €.

Vuokraamon oven avetessa nenään tulvahtaa laskettelukeskusten suksivuokraamosta tuttu ummehtunut tuoksu. Odottelin hetken myyjän palvellessa muita asiakkaita ja vuoroni tullessa selvisi, että pikkuiseen jalkaani sopivia luistimia ei ollut yhtään hyllyssä. Kysyin voisinko käyttää omia kenkiäni, mutta vuokraamonpitäjä oli tämän suhteen todella nihkeä – sanomatta kuitenkaan mitään kunnollista syytä. Jalassani olleet jääkiipeillessäkin käyttämäni jäykät vaelluskengät eivät jostain syystä kelvanneet. Jouduin siis odottamaan puolisen tuntia saadakseni sopivan kokoiset kengät, mikä tuntui hieman typerältä.

Vastentahtoisesti luovuin omien kenkieni täydellisen istuvuuden ergonomiasta ja vedin jalkaan vuokrakengät, jotka olivat väljät, mutta tukevat. Olin napannut vuokraamosta myös sauvat mukaani, mutta joko ne olivat liian pitkät tai sitten ne eivät muuten vain tuntuneet erityisen luontevilta. Sää oli puolipilvinen ja pakkasta oli sopivasti noin -10°C.

En ollut luistellut vuosiin, joten aluksi jalkapohjat tuntuivat menevän hapoille, mutta hetken päästä jalat alkoivat tottua. Reitti oli erinomaisessa kunnossa – jää oli tasaista ja väylä tarpeeksi leveä. Otin välillä nopeampia spurtteja nähdäkseni millaisen vauhdin saan ja välillä luistelin rauhallisemmin. Nopeimmillaan vauhti nousi noin 19 km/h tasolle, perusvauhdin ollessa 12-13 km/h paikkeilla.

Retkiluistelua voi harrastaa myös ylläpidettyjen reittien ulkopuolella – erityisesti alkutalvesta, kun jäällä ei ole lunta. Silloin mukana tulisi kuitenkin olla pelastautumisvälineet jäihin putoamisen varalta. Jäänaskalit ja kaverille heitettävä köysi auttavat ylös pääsemisessä. Reppuun kannattaa pakata kuivasäkkiin yksi vaatekerta, joka pelastaa hypotermialta.

Vuokraamonpitäjän mukaan tunnissa reitin ehtii kiertää kaksi kertaa ja pysähdellessäni aina välillä kuvaamaan, tämä arvio osui varsin luotettavasti kohdilleen. Tasaisella vauhdilla luistellessa on toki mahdollista ehtiä aivan hyvin 3-4 kierrostakin.

Nautin luistelusta ja vauhdintunnusta, mutta huomasin kyllä mieleeni pikkuhiljaa hiipivän ajatuksen, että pidemmän päälle ringin kiertäminen ei ehkä olisi ihan minun juttuni. Siinä missä hiihtäessä tai juostessakin loputon rinkulan kiertäminen on minulle hyvin vastenmielistä, ei ole ehkä yllättävää, että luistellessakin kaipaisin enemmän vapautta. Ehkä ensi talven tullessa täytyy miettiä avoimille jäille suuntaamista. Sitten voisin kiitää pitkin jäätä kuin Baikal-järven babushka.

Palatessani rantaan kävin vielä tutkimassa rannan toiseen reunaan johtavan sivureitin, joka osoittautui umpikujaksi. Kun menin palauttamaan luistimia, vaikutti aiemmin hieman jähmeän tuntuinen vuokraamonpitäjäkin jonkin verran rennommalta. Rauhan ranta on mielestäni varsin hyvä paikka retkiluistelun kokeiluun. Vuokrahinnasto on kohtuullisella tasolla, välineistö hyvää ja reitistä pidetään huolta. Saimaa Adventures näyttää päivittävän Facebook-sivuilleen kohtuullisen aktiivisesti reitin kunnosta, joten sääolojen epäilyttäessä tilanteen voi tarkistaa sieltä.

Posted on

Downhill Day at Ukonmäki

Ukonmäki (which translates roughly to “Old man’s hill”) is a traditional rural backcountry downhill skiing place at the village of Sammaljärvi in Taipalsaari. On the wooded hillside, that’s on private land, there is an opening that allows one to ski down to a steep dell and then up again. My father’s childhood home was nearby and thus he has wanted to take his children and grandchildren to ski down this hill.

I remember that when I was a child, I was more than once lying flat on my face on the bottom of that dell. Skiing down from the top of the hill is a kind of a merit in our family and succeeding in it is not obvious. Last year the traditional skiing day ended when my uncle was taken to the hospital with an ambulance.

This year my dad had once again invited our extended family to join us in Ukonmäki. And on a sunny February morning in addition to my parents there were my uncle and his wife, my cousin with his family and my cousin who was visiting us from US with her offspring. We were planning to go down the hill with variety of winter sports gear and to fry some sausages over the fire, with the permission of the landowner of course. My uncle was sporting a pair of telemark skis, the small ones had their pulkas and me and dad were trying our luck with downhill skis.

I had tried to ski down the Ukonmäki years ago with cross-country skis and inevitably ended up crashing on my face on the bottom of the pit. The steepness of the downhill put together with the following uphill causes quite a strong forces to effect the skier just in the deepest part of the dell. Well, I did one testrun with my downhill skis a bit above the midline of the hill and everything seemed good. Time to tamp to the top.

The sun was shining beautifully and I was trying to scan vicinity through the woods on the top of the hill, but the forest was too dense. From the bottom the Ukonmäki doesn’t seem that high, but when you stand on the top of it, it starts to feel more exciting. I pressed the GoPro that was sitting on my helmet on and turned the skis downhill. The wind caught my jacket and on the bottom I leaned a bit behind. I slided effortlessly to the uphill and slowed down next to the fire pit.

I went down couple more times and the young daredevils hurtled by fearlessly with their pulkas. When it was time to leave I noticed that the road was frozen solid and allowed me to ski all the way to our car that was parked at grandma’s cottage.

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com

Ukonmäki on Taipalsaaren Sammaljärven kylällä sijaitseva perinteinen mäenlaskupaikka. Yksityisellä maalla olevaan mäenrinteeseen on raivattu kapea väylä, jonka läpi voi talvisin laskea jyrkkään notkoon ja sieltä ylös. Isäni lapsuudenkoti oli aivan tämän mäen vierellä ja siten hän on kuljettanut mukanaan niin lapset kuin lapsenlapsetkin kyseiseen mäkeen laskemaan.

Muistan lapsena olleeni kerran jos toisenkin turvallani notkonpohjalla. Mäen päältä laskeminen on ollut suvun sisällä eräänlainen meriitti ja onnistuminen tässä ei ole mitenkään itsestäänselvää. Viimetalven perinteikäs mäenlaskupäivä päättyi siihen, kun setäni vietiin ambulanssilla sairaalaan.

Tänä vuonna isäni oli taas kutsunut sukua Ukonmäkeen ja aurinkoisena helmikuun aamuna paikalle ilmaantuikin vanhempieni lisäksi setäni vaimoineen, serkku perheineen ja Suomessa kyläilevä amerikanserkkukin oman katraansa kanssa. Ohjelmassa oli siis laskemista erinäisillä välineillä ja makkaranpaistoa, maanomistajan luvalla toki. Setäni oli lähtenyt ulkoiluttamaan telemark-suksiaan, pikkuväellä oli pulkat mukana ja isän kanssa päätimme koettaa onneamme laskettelusuksilla.

Olin laskenut Ukonmäestä joskus vuosia sitten hiihtosuksilla ja päätynyt väistämättä naamalleni montun pohjalle. Mäen jyrkkyys suhteessa vastarinteeseen on jotenkin sellainen, että juuri kuopan syvimmässä kohdassa laskijaan kohdistuu melkoisia voimia. No, tein laskettelusuksilla yhden koelaskun vähän puolivälin yläpuolelta ja kaikki vaikutti hyvältä. Ei muuta kuin tamppaamaan mäen päälle.

Aurinko paistoi kauniisti ja yritin tähyillä lähialuetta puiden läpi mäen päältä, mutta metsä oli turhan tiheää. Ukonmäki ei näytä alhaalta kovin korkealta, mutta ylhäälle päästyään jännitysmomentti kuitenkin kasvaa. Painoin kypärän päällä tököttävän GoPron päälle ja käänsin sukset alamäkeen. Tuuli tuntui takissa ja notkon pohjalla nojasin hieman taaksepäin. Nousin ongelmitta vastamäkeen ja jarrutin nuotiopaikan viereen.

Laskin päältä pari kertaa uudestaan ja nuoremmat sukulaiset viilettivät menemään varsin pelottomasti pulkillaan. Tehdessämme lähtöä kotiin totesin tien olevan niin jäässä, että saatoin hiihtää koko matkan mökin pihassa olevalle autolle.

Posted on

Korouoma Adventure

A year ago me and Dima travelled first time to Korouoma in Posio. Then we climbed the Brown River and now we were eager to see what other icefalls Korouoma has to offer. On the Friday evening we drove from Kuopio to Posio. In the wee hours we put on our backpacks, packed our pulka and headed towards Kanjonilaavut (canyon lean-tos) that are on the bottom of Korouoma gorge. There was another car on the Saukkovaara parking lot and we presumed that someone might be spending the night at the paid goahti nearby.

When we arrived at 3 am to Kanjonilaavut, we noticed that one of the lean-tos was occupied by some sleeping climbers. We tried to set our camp as silently as possible to the other lean-to. The weather forecast was showing -9°C (15°F) temperature for the night, but while I was cold in my new -10°C (13°F) Marmot sleeping bag, I was cussing to the whoever it was who figured out these comfort temperatures. Since Korouoma seems to be the place where the cold air goes to sleep, we found out in the morning that the temperature had actually dropped to -19°C (-2°F). So, no wonder it was unexpectedly cold.

When we woke up we got to know that the other climbers who were spending the night at the lean-to were actually someone we knew. These two guys from Joensuu had been at the same time in Korouoma with us last year, too. They were also planning to head southeast and look for some other icefalls than the Brown River that was nearby. For me and Dima the target was to find something nice to climb and then spend the next night at the Pajupuro wilderness hut.

We started to hike along the bottom of Korouoma gorge, following the hiking trail there. On the way we passed the Brown River, Mammoth Fall and Charlie Brown. The last of them looked interesting to climb, but also quite thin from the base, so we decided to hike further. Finally we saw the guys from Joensuu climbing a one pretty beautiful icefall (we later found out that it was the Diamondchute). At the same time we noticed that the route to wilderness hut was covered with snow and there was still more than 2 km (1,2 miles) to go. We left the pulka to the crossroads and headed towards the Diamondchute carrying only our climbing gear.

There was no trail to Diamondchute either, but we followed the steps in snow to the base of the icefall. While we were putting on our climbing gear the Joensuu guys were finishing their climbing and we got the whole icefall for us. They informed us that the ice was hard and breaking to large junks. The icefall is about 40 m (131 feet) high and 10-20 m (32-65 feet) wide, formed to a bit step-like.

Dima started to lead, but getting the first ice screw in took a long time, since the ice was thin and proper placement took time to find. He succeeded to climb on and took a little rest hanging on a fifi-hook every once in a while. We were both surprised how well the lead went on. Dima climbed in a relaxed manner and I was freezing solid while belaying. While he was climbing our communication worked well, but when he reached the top we started to have problems. While I was standing at the bottom of the gorge and he was above it, all the voices were echoing around. I had a hard time to understand what he was trying to shout and he couldn’t hear anything that I was saying.

When Dima was pulling the rope up vigorously I knew he was ready to belay and I changed to the climbing mode. Because I had to pay extra attention to hear anything that he was shouting, I forgot to do one thing that I usually always do – to attach my ice tools with a leash to my harness. This is not necessarily a must when ice climbing, but I always use the leash just in case if I happen to drop my ice tool.

I started to climb as second and went on with even pace while collecting the ice screws on the way. When I was in the middle of the icefall there was a difficultly placed tight ice screw. My arms were getting pumped and a decided to rest a while. I shouted Dima (which he likely didn’t hear) that I will sit on the rope and tried to lower my weight. Everything seemed ok. Later I got to know that while I put my full weight on the rope, on the top of the climb the rope cut through the snow, which gave me unexpected amount of slack. This resulted me falling 2 m (6 feet) lower. This wouldn’t have been any problem, if I hadn’t lost my grip to my ice tools. The ice tools without the leash. I found myself sitting on a rope, 20 m (65 feet) from the ground, 2 m (6 feet) from my ice tools and unable to communicate with my belayer.

There was no acute danger, but I was basically stuck. I started to figure out different ways to solve the problem. The easiest solution would have been that Dima would have either lowered be down or hauled me up to my ice tools, but he couldn’t hear me. I knew that Dima would eventually find out that if I don’t move, these two would be his options. It didn’t seem to be a good idea to sit still in the freezing weather for waiting that to happen and so I tried to solve the problem on my own. I tried to pull myself up with the rope, but the dynamic rope was stretching so much that this really didn’t help me at all. I could have put a prusik loop on the rope and climb up the rope with that, but with the poor dextrity while wearing the gloves this didn’t feel most inviting thing to do. I had another rope hanging from my harness and that offered an option to build an anchor and to abseil using that rope. In this scenario I would have had to cut the rope that I was tied into (since there was no way opening the knot while my weight was on the rope). And I didn’t feel like scaring the living shit out of Dima. So, while I was hanging there at the end of the rope I figured out a new way of climbing – ice bouldering. I was able to climb normally with my feet since I had my crampons, so I decided to try if I could get any grip of the ice with my hands. There was luckily some small holes in the ice and the dents left by the ice tools. I was able to jam my fist in these holes and jamming my knee with a kneebar technique. I fell a few times to the rope, but decided to try again. Dima understood that I needed help to proceed and when he got any slack, he pulled it quickly through the belay device. And so I was able to slowly climb all the way to my ice tools.

Feeling victorious I attached quickly the leashes to my ice tools and was again able to climb on. I climbed the rest of the ice fall to Dima’s belay station and told him that I got to do some ice bouldering without ice tools on the way. We analysed the situation there and also later in the evening. All the problems followed the disability to communicate properly, but we agreed that we are in pretty good place with the skill to read the movement of the rope. If there would have been no movement, Dima would have abseiled with the rope he had to see if I was injured. It was actually interesting to see that even in this kind of situation we have multiple ways solve the problem. The best thing to do in the first place would have been using walkie-talkies and the whole thing could have been avoided.

We abseiled at the dusk and when we floundered back to the pulka it was already dark. With the light of our head torches we hiked through the beautiful forest and decided to go back to our car, because the wilderness hut was unreachable without snow shoes. We packed our things to the car and discussed if we should drive all the way back to Kuopio or stay the night somewhere on the way. We decided to check if there was anything available in Kuusamo and surprisingly the cheapest option was the Holiday Club Kuusamo Tropic spa hotel. We skipped the spa option, but the soft beds were welcome luxury after the long day out.

Dima’s photos

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com

Vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran jääkiipeilemässä Diman kanssa Posion Korouomassa. Silloin korkkasimme Ruskeavirran ja nyt halusimme nähdä tarkemmin millaisia muita jääputouksia Korouomassa on. Ajoimme perjantai-iltana Kuopiosta Posiolle. Aamuyön puolella heitimme reput selkäämme ja ahkion perään sekä otimme suunnaksi Kanjonilaavut Korouoman pohjalla. Saukkovaaran parkkipaikalla oli toinenkin auto ja ajattelimme varauskodalla mahdollisesti olevan yöpyjiä.

Saapuessamme kolmen aikoihin aamuyöllä Kanjonilaavuille, huomasimme toisten kiipeilijöiden olevankin laavulla, joten yritimme mahdollisimman hiljaa levitellä omat yökamppeemme toiseen laavuun. Sääennustus oli näyttänyt yölle alimmillaan -9°C pakkasia, mutta nukkuessani uudessa Marmotin makuupussissani kirosin comfort-lämpötilojen määrittäjät palellessani kymmenen miinusasteen pussissa. Koska Korouoma on ilmeisesti se paikka, jonne kylmä ilma menee nukkumaan, selvisikin aamulla lämpötilan pudonneen -19°C:n asti. Ei siis ihme, että oli odottamattoman kylmä.

Toisen laavun yöpyjät paljastuivatkin aamulla tutuiksi kiipeilijöiksi. Kaksi Joensuulaista kaveria olivat olleet viimevuonna kanssamme samaan aikaan Korouomalla. He suunnittelivat meidän tapaan jatkavansa kaakkoon päin etsimään muita putouksia kuin lähimpänä olevan Ruskeavirran. Meidän tavoitteena oli löytää joku kiinnostava putous kiivettäväksi ja jatkaa illaksi Pajupuron autiotuvalle yöpyäksemme siellä.

Lähdimme etenemään Korouoman pohjaa pitkin kulkevaa retkeilyreittiä ja ohitimme matkalla Ruskeavirran, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen. Viimeiseksi mainittu näytti kiipeilyllisesti kiinnostavalta, mutta alaosastaan ohuelta, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Näimme lopulta joensuulaiset kiipeilemässä herkullisen näköistä putousta, joka myöhemmin osoittautui Timanttikouruksi. Huomasimme samassa yhteydessä reitin Pajupuron autiotuvalle olevan ummessa ja matkaa upottavassa umpihangessa olisi pitänyt taittaa vielä yli 2 km. Jätimme ahkion yöpymiskamoineen tähän risteykseen ja lähdimme pelkkien kiipeilyvarusteiden kanssa lähestymään Timanttikourua.

Timanttikourullekaan ei vienyt polkua, mutta seurasimme joensuulaisten jäljissä jääputouksen alle. Meidän pukiessa varusteitamme he olivat juuri lopettamassa kiipeämistä putouksella, joten saimme vapaasti valita kiivettävän linjan. He kertoivat jään olevan kovaa ja lohkeilevaa. Putous on noin 40 m korkea ja 10-20 m leveä, hieman portaittaiseksi muodostunut.

Dima lähti liidaamaan putousta, mutta ensimmäisen ruuvin asettamiseen meni melko paljon aikaa, koska jää oli alaosasta ohutta ja mahdollista paikkaa piti etsiä tovi. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan onnistuneesti putousta ylöspäin, välillä leväten fifi-koukun varassa. Yllätyimme molemmat miten hyvin liidi eteni. Dima eteni rauhallisesti ja minä palelin varmistajan ominaisuudessa. Kiivetessä kommunikointi sujui hyvin, mutta Diman päästyä lopulta putouksen päälle tuli vastaan ongelmia. Minun ollessa rotkon pohjalla ja hänen sen yläpuolella kaikki äänet kaikuivat niin, ettei puheesta saanut mitään selvää. Minulla oli vaikeuksia tulkita Diman viestejä ylhäältä ja hän ei kuullut minun huudoistani mitään.

Diman vetäessä köyttä tarmokkaasti ylös tiesin hänen olevan varmistusvalmiudessa ja vaihdoin itseni kiipeilymoodiin. Koska jouduin kiinnittämään erityistä huomiota saadakseni jotain selvää hänen huudoistaan, unohdin tehdä yhden asian, jonka yleensä aina teen – kiinnittää jäähakut leashilla valjaisiini. Tämä ei ole välttämätöntä jääkiipeillessä, mutta käytän itse aina leashia hakun putoamisen varalta.

Lähdin kiipeämään kakkosena ja nousin tasaista tahtia jääruuveja matkalta keräillen putouksen puoliväliin. Tässä vaiheessa vastaan tuli hankalassa paikassa tiukasti kiinni oleva jääruuvi, jota irroittaessa kädet alkoivat mennä pumppiin ja päätin levätä hetken. Huusin Dimalle istuvani köyteen (mitä hän ei todennäköisesti kuullut) ja kokeilin laskea painoni köyden varaan. Kaikki vaikutti hyvältä. Myöhemmin selvisi, että laskiessani koko painon köyden varaan, putouksen päällä köysi uppoutui lumikinoksen läpi ja löysää tuli odottamattoman paljon. Tuloksena oli se, että putosin köyden varassa noin kaksi metriä alemmas. Tämähän ei itsessään olisi ollut mikään ongelma ellei otteeni olisi irronnut jäähakuista. Hakuista, joissa ei ollut leasheja. Löysin itseni istumassa köydestä 20 m maanpinnasta, 2 m päässä jäähakuistani ja kykenemättömänä kommunikoimaan varmistajani kanssa.

Mitään akuuttia vaaraa ei ollut, mutta olin käytännössä katsoen jumissa. Aloin pohtia eri mahdollisuuksia ratkaista tilanne. Helpointa olisi ollut, että Dima joko laskisi minut alas tai haulaisi pari metriä ylös, mutta hän ei kuullut huutojani. Tiesin myös Diman tajuavan varmasti lopulta, että jos minä en liiku niin nämä olisivat hänen mahdollisuutensa. En pitänyt kuitenkaan hyvänä ratkaisuna istua pakkassäässä odottamassa Diman apua vaan yritin ratkaista ongelman itse. Kokeilin kiskoa itseäni köydestä ylöspäin, mutta dynaaminen köysi antoi niin paljon periksi, ettei tästä ollut apua. Olisin voinut virittää köyteen prusik-lenkin köyttä pitkin kiipeämiseksi, mutta hanskat kädessä prusik-narun kanssa näpertäminen ei houkutellut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vedin perässäni toista köyttä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden ankkuroitumiseen ja laskeutumiseen tällä toisella köydellä. Silloin minun olisi kuitenkin pitänyt leikata toinen köysi itsestäni irti (koska en saisi solmua auki painoni ollessa köyden varassa) ja en halunnut säikäyttää Dimaa tällä tempulla. Niinpä siinä köyden jatkona roikkuessani kehitin uuden kiipeilymuodon – jääboulderoinnin. Jääraudoilla pystyin yhä työskentelemään jaloillani normaalisti, joten päätin kokeilla saisinko jäästä käsin mitään otetta. Jääpuikkojen välissä oli onneksi pieniä koloja ja jäässä oli jäähakkujen iskemiä lovia, joihin sain tehtyä nyrkkijammeja ja kneebar-tyyppisiä polvijammeja. Putosin muutamaan otteeseen köyteen tässä touhussa, mutta yritin uudestaan. Dima tajusi minun tarvitsevan apua etenemiseen ja hän alkoi vetää köyttä reippaasti aina minun noustessani, joten pääsin pikkuhiljaa etenemään – lopulta hakuilleni asti.

Voittotunnelmissa kiinnitin äkkiä leashit hakkuihini ja pääsin vihdoin jatkamaan kiipeämistä normaalisti. Nousin loput putouksesta Diman luokse ja kerroin hänelle päässeeni harrastamaan jääboulderointia ilman hakkuja. Analysoimme tilannetta siinä putouksen päällä ja vielä myöhemmin illan aikana. Kaikki ongelmat olivat selvästi seurausta mahdottomuudesta kommunikoida, mutta totesimme olevamme myös hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että osaamme lukea toistemme toimintaa köyden liikkeiden perusteella. Jos köydessä ei olisi tapahtunut mitään liikettä, Dima olisi laskeutunut hänellä olevalla köydenpätkällä katsomaan olenko loukkaantunut. Oli oikeastaan kiinnostava huomata, että tällaiseenkin tilanteeseen itseltä löytyy jo useita ratkaisumalleja. Paras vaihtoehto tietysti olisi ollut käyttää radiopuhelimia, jolloin koko ongelmalta olisi vältytty.

Laskeuduimme alas hämärän tullessa ja rämpiessämme takaisin ahkion luokse oli jo pimeä. Kuljimme otsalamppujen valossa upeaa metsämaisemaa pitkin ja päätimme palata autolle, koska autiotuvalle emme pääsisi ilman lumikenkiä. Pakkasimme tavarat autoon ja pohdimme lähtisimmekö ajamaan takaisin Kuopioon asti vai etsisimmekö jonkinlaisen yöpaikan matkan varrelta. Päätimme katsoa matkan varrelle osuvasta Kuusamosta majoitusvaihtoehtoja ja yllättäen edullisin hinta oli Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Kylpyläosastolle emme sentään lähteneet enää lillumaan, mutta pehmeät sängyt olivat tervetullutta luksusta päivän rehkimisen päätteeksi.

Diman kuvat

Posted on

Ice Climbing Season is on Full Swing

Even though the beginning of the winter seemed promising, the warm weather in December destroyed all the dreams of icefalls from everywhere south from Lapland. Luckily around the New Year we finally got some sub zero weather that fixed the damages rather quickly. And in early January me and Dima finally got to start the ice climbing season.

The Haminalahti icefall in Kuopio seems to be quite thin this year and so we headed to Neulamäki – where there was actually more ice than last year. Now the Neulamäki icefall has at least two lines with enough ice for screws and even more to climb with a top rope.

The tender sub zero weather wasn’t too freezing and not too wet, so we spend the whole day from dawn till dusk climbing different variations across the icefall. Climbing with a top rope starts to feel now a bit too easy, but lead climbing is still quite intimidating. In couple of weeks we are planning to head north to test our limits on some bigger icefalls.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com

Vaikka alkutalvi oli lupaava, joulukuun lämpimät säät ehtivät sulattaa parhaatkin jääputouksen alut Lappia etelämpää. Alkuvuoden pakkaset kuitenkin korjasivat vahingon nopeasti ja pääsimme viimein tammikuun alkupäivinä korkkaamaan Diman kanssa jääkiipeilykauden.

Kuopiossa Haminalahden puikko ei näytä tänävuonna muodostuneen kovin paksuksi, joten suuntasimme kiipeilemään Neulamäkeen, joka puolestaan oli viimevuotta paremmassa kunnossa. Neulamäen putoukselle muodostuu nyt ainakin kaksi linjaa, joissa on tarpeeksi jäätä ruuveille ja yläköydellä voi kiivetä useampaakin reittiä.

Pienessä pakkassäässä ei tarvinnut palella eikä kastua, joten kiipesimme erilaisia variaatioita päivänkoitosta illan hämärtymiseen asti. Yläköydellä jään kiipeäminen alkaa tuntua jo vähän liian helpolta, mutta toisaalta liidaaminen on aika jännittävää. Parin viikon päästä on suunnitelmissa lähteä kokeilemaan rajojaan taas hieman isommille putouksille.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Posted on

Hämmäauteensuo Trail

This year my working community at the hospital decided to pick the Hämmäauteensuo as the place to spend our work wellbeing day. Hämmäauteensuo is a fen area, located south from Lappeenranta. The brisk ones rode their bicycles to the fen, but since my bike was stolen two years ago (and I haven’t bought a new one) I had to settle for a car ride. Hämmäauteensuo nature reserve is mostly open bog and marsh and the duckboards crossing it lead to a lean-to.

The trail is less than 2 km (not much more than a mile) long and easy terrain, but still it offers rather nice landscape. There is a campfire place at the lean-to, but since the lean-to has no floor I wouldn’t recommend it for overnight stays. We spent a while at the lean-to collecting cones (yes, really) and enjoying low threshold outdoor activity. The return trail to the parking lot (that goes around the fen) was (especially now that it was autumn) quite wet, so one will more likely stay with dry feet crossing the fen over the duckboards.

More information in the brochure (PDF)

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 17:31:49

Tänä vuonna sairaalan työporukan työhyvinvointipäivän kohteeksi valikoitui ilokseni Lappeenrannan eteläpuolella oleva Hämmäauteensuo. Reippaimmat polkivat suon laitaan pyörillään, mutta koska omani varastettiin pari vuotta sitten (ja en ole tullut uutta hankkineeksi) jouduin tyytymään autokyytiin. Hämmäauteensuo on luonnonsuojelualueeksi rauhoitettu neva- ja rämealue, jonka poikki kulkevat pitkospuut vievät suon laidassa olevalle laavulle.

Kokonaisuudessaan alle 2 km pituinen lenkki on helppokulkuinen, mutta kuitenkin maisemallinen reitti. Laavulla on tulentekopaikka, mutta yöpymiseen se ei sovellu hyvin, koska laavussa ei ole lattiaa. Vietimme tovin laavulla mm. käpyjä keräillen ja matalan kynnyksen retkeilystä nauttien. Laavulta parkkipaikalle tuova paluureitti (joka kiertää suon) oli ainakin näin syksyllä hieman vettyneessä kunnossa, joten jalkansa säilyttää varmemmin kuivana kulkemalla pitkospuita suon poikki.

Lisätietoja esitteessä (PDF)