27,23 km (16.9 miles) 46.6 / 2650 miles Tentsite near Fosters Point
I tried to get up cheerfully at five, but the cheer was missing. I did my morning routine and filtered water out of a stream.
I got some ways up the 10-mile ascent ahead of me before the sun started to hit me. The morning was very windy which offered balance against the heat.
Up to this point, the ascents have been gentle, which has made the job easier. Occasionally we would exchange greetings with other hikers while passing each other, others just quick waves.
Even though the afternoon started to get hotter, I got to Mount Laguna in good time. This small town almost right on the trail is equipped with a restaurant and a store. Also an open public bathroom. So, everything one could wish for.
I ate spaghetti and meatballs in a restaurant owned by a French family while I called Nina. To my delight, I also briefly ran into Big Owl. From the store, I grabbed some snacks, and of course Pepsi.
In Mount Laguna, I met a nice guy named Marble. He has hiked the PCT multiple times without getting to the finish. Marble gave me green, glow-in-the-dark nail polish in a skull-shaped bottle – trail polish.
With the energy brought by an enormous serving of soda and food, I pressed on in the cooling evening. The trek passed nicely as I listened to the biography of Angela Merkel. Toward the end of the day, the ball of my foot started to hurt a bit, but I had to hike another kilometer before I could find a suitable site for my tent in the bushy wilderness. The effort was rewarded with a gorgeous view.
.
Yritin herätä reippaasti viideltä, mutta reippaus kyllä puuttui kuviosta. Tein aamutoimet ja suodatin purosta vettä.
Ehdin nousta edessä olevaa noin 10 mailin ylämäkeä jonkin aikaa ennen kuin aurinko alkoi osua minuun. Aamu oli todella tuulinen, mikä tarjosi suojaa lämmöltä.
Tähän mennessä nousut ovat olleet loivia, mikä on helpottanut urakkaa. Välillä vaihdoimme kuulumisia muiden vaeltajien kanssa ohittaessamme toisiamme, joskus taas moikkasimme vain nopeasti.
Vaikka iltapäivä alkoi kuumentua, pääsin hyvissä ajoin Mount Lagunaan. Tämä lähes reitin varrella oleva pikkukylä on varustettu ravintolalla ja kaupalla. Lisäksi on avoin julkinen vessa. Siis kaikki, mitä ihminen voi toivoa.
Söin ranskalaisen perheen pitämässä ravintolassa spagettia lihapullilla samalla kun soitin Ninalle. Törmäsin myös ilokseni ohimennessä Big Owliin. Kaupasta nappasin hieman evästä ja tietysti Pepsiä.
Mount Lagunassa tutustuin hauskaan heppuun nimeltä Marble. Hän on vaeltanut PCT:a useamman kerran pääsemättä loppuun. Sain Marblelta pääkallopullossa olevaa vihreää, pimeässä hohtavaa, kynsilakkaa – trail polish.
Valtavan limppariannoksen ja ruuan tuomalla energialla painelin viilenevässä illassa eteenpäin. Matka kulki hyvin kuunnellessani Angela Merkelin elämäkertaa. Loppumatkasta jalkaterää alkoi hieman särkeä, mutta jouduin vaeltamaan vielä noin kilometrin löytääkseni telttapaikan puskaisesta maastosta. Vaivannäkö palkittiin upealla maisemalla.
22,17 km (13.8 miles) 29.8 / 2650 miles Kitchen Creek
I woke up around six, and after lounging for a bit I got up. Breakfast was more appetizing today. Packed up my camp and got on the trail.
I got in the most of a three-mile climb before the sun started to hit the hillside that had been in the shad. I could put up with the beating sun because I knew there was refreshment ahead.
There is a small shop and deli in Lake Morena. I arrived there after hiking about 5 miles. I ordered a pizza and got a wonderful, cold Pepsi to drink. Oh, how delectable it was. I also went to the Lake Morena camping area to use the restroom and charge my phone. I also had a chance to make a short video call to Nina.
From Lake Morena forward I once again got to fry in the mid-day sun, but the sunshade helped significantly. I topped off my water at the Boulder Oaks camping area and hiked up to Kitchen Creek to finish off the evening. As the night fell, the endless song of the happy frogs began.
Heräsin kuuden aikoihin ja hetken makoiltuani nousin ylös. Aamupala maistui jo paremmin. Leiri kasaan ja matkaan.
Ehdin tehdä suurimman osan noin kolmen mailin noususta ennen kuin aurinko alkoi osua varjossa olleeseen rinteeseen. Aamupäivän paahteen kesti, kun tiesi edessä olevan mukava virkistys.
Lake Morenassa on pieni kauppa ja deli. Saavuin sinne noin 5 mailia vaellettuani. Tilasin pizzan ja otin ihanan kylmän Pepsin juotavakseni. Mikä nautinto se olikaan. Kävin myös Lake Morenan leirintäalueella käyttämässä vessaa ja lataamassa puhelinta. Samalla saatoin soittaa lyhyen videopuhelun Ninalle.
Lake Morenasta eteenpäin sain taas paistua keskipäivän auringossa, mutta aurinkovarjo auttoi huomattavasti. Tankkasin vettä Boulder Oaksin leirintäalueelta ja tein vielä illan lopuksi nousun Kitchen Creekille. Illan pimentyessä alkoi iloisten sammakoiden loputon laulu.
22,07 km (13.7 miles) 15.4 / 2650 miles Hauser Creek
In the morning I woke up in my tent, surrounded by fog. My morning routine went quickly, but I didn’t really feel like eating breakfast. I filled my water bottle from the spigot and started walking toward the Mexican border a few hundred meters away.
I went to touch the border wall and took a few pictures of the PCT’s Southern Terminus marker. Other hikers showed up at a steady pace. I returned from the border to CLEEF (PCT goes past it) to top off some more water and then continued on my way.
The sun started to heat up the weather quite quickly. At mile 4.4 was a known stream where I got to refill on water. I also met Big Owl, Hoover, and Rabbit.
The afternoon was a battle uphill in the heat. My sunshade was a little bit of help. I met Big Owl, an infectious diseases doctor from Boston, again, and we ended up hiking together for a while.
The goal was to hike at least 8 miles, but no more than 15. When Big Owl and I got to about 11 miles we decided that getting to Hauser Creek at 15 miles was doable.
Even though the heat let up in the afternoon, the last 3 miles were a fight. I sat down to rest periodically because the hike was hard on my feet. A bit after six I did make it to Houser Creek very satisfied with my achievement for the day.
Heräsin aamulla sumun keskeltä teltastani. Aamutoimet sujuivat nopeasti, mutta aamupala ei oikein maistunut. Otin pullollisen vettä hanasta ja lähdin kulkemaan muutaman sadan metrin päässä olevaa Meksikon rajaa.
Kävin koskettamassa rajamuuria ja otin valokuvia PCT:n eteläisen päätepisteen monumentilla. Muita vaeltajia ilmestyi tasaisesti. Palasin rajalta CLEEFille (PCT kulkee sen ohi) täyttämään lisää vettä ja sitten jatkoin matkaa.
Aurinko alkoi hyvin nopeasti kuumentaa keliä. Mailin 4,4 kohdalla oli tiedossa oleva puro, josta sain täytettyä lisää vettä. Tapasin samalla Big Owlin, Hooverin ja Rabbitin.
Iltapäivä oli taistelua ylämäkeen kuumuudessa. Aurinkovarjosta oli hieman apua. Kohtasin taas Big Owlin, Bostonilaisen infektiolääkärin, ja päädyimme vaeltamaan jonkin matkaa yhdessä.
Tavoitteena oli vaeltaa vähintään 8 mailia ja enintään 15. Tultuamme mailin 11 kohdille totesimme Big Owlin kanssa, että kyllä tästä 15 mailin kohdalla olevalle Hauser Creekille vielä pääsee.
Vaikka iltapäivästä paahde helpotti, oli viimeiset 3 mailia taistelua. Istahdin välillä lepäämään, koska jalkapohjat olivat kovilla. Hieman kuuden jälkeen saavuin kuitenkin Hauser Creekille hyvin tyytyväisenä päivän saavutuksesta.
In the afternoon my cousin, her partner, and I started driving from Orange County, CA toward the US-Mexico border. After a little over two hours, we emerged from the fog into the little town of Campo.
I had reserved a campsite from CLEEF, which is a horse farm right on the border. We first went to see the marker at the Southern Terminus of the PCT, and then I came to set up my tent at CLEEF.
After that a quick visit to the only restaurant open in Campo – a small taco stand. The dark had already settled by the time I arranged my things in my tent. Tomorrow makes me ponder. Ahead of me lies a six-month trek.
Iltapäivällä lähdimme serkkuni Lauran ja hänen kumppaninsa kanssa ajamaan Orange Countysta kohti Meksikon rajaa. Reilun kahden tunnin matkan jälkeen saavuimme sumun seasta pieneen Campon kylään.
Olin varannut telttapaikan CLEEFistä, joka on aivan rajan tuntumassa oleva hevostila. Kävimme ensin katsomassa rajalla PCT:n eteläisen päätepisteen monumenttia ja sitten tulin pystyttämään telttani CLEEFiin.
Sen jälkeen vielä pikainen vierailu Campon ainoaan auki olevaan ravintolaan – pieneen tacokioskiin. Pimeä ehti jo laskeutua, kun järjestelin tavaroita telttaani. Huominen mietityttää. Edessä on puolen vuoden kävelyurakka.
On the day before my flight I borrowed Nina’s car to drive to Kouvola. According to the CDC all passengers traveling to the USA must have a COVID19 test taken no more than one day before the flight. There are several approved tests, but I wanted to have the antigen test to get the results faster. And that required a trip to Kouvola.
In Kouvola I went to the drive-in testing and the test was dug out of my nose as usual. I got as far as the nearest gas station when the nurse (or lab tech) called me. She had accidentally taken a PCR test and asked if that would be okay for me. Well, I had driven an hour to get the antigen test and that is what I wish to have. So back I went and once again got probed with the swab almost all the way to my brains.
I was hoping that this was the bump on the road on this trip, but oh how wrong I was. I did get the negative test result in few hours though and on the next day my parents and Nina took me to the airport. It felt devastating to leave my significant other for six months. The excitement of the trip was diluted with grief.
I got in schedule with my first flight from Helsinki to Chicago. This part of the trip went smoothly and I enjoyed the views over the sunny glaciers of Iceland. When I arrived to the USA I ended up standing in line for the immigration just like everyone else. The line was very long and already in the beginning I was doubtful if my two hour layover would be enough to get through and change the terminal. I was right, but that didn’t end up being my only problem.
As I was standing in the line I started to pay attention that the officer I was about to see was escorting almost every passenger somewhere. I thought that was strange. Normally people continue from the counter by themselves. When it was my turn I explained why I was about the enter the country and requested to be able to stay for 6-7 months. That was a mistake. Without any explanation the officer told me to follow her. I didn’t know where I was taken to and why. I was told to sit and wait in a separate room that had a guard at the door and you were not allowed to leave. My passport and visa was taken from me and no one bother to tell me where and why. This is the text book example of the situation where you should never be in.
Next things started to resemble a bad movie. In hindsight this might sound funny, but in that situation I was feeling very anxious and insecure. The officers were roaming around, some of them working more actively. One of them approached me to ask me about my hair (I have a buzz cut with a shoulder long strand of hair on the back of my head). I told her that it was my pandemic hair, that I’ve let it grow since the start of the pandemic just for fun. She said that it’s a rebellious act. At this point I was thinking that I don’t wish to be seen as a rebel in this situation. But she continued by explaining that it’s good to rebel in these times when there are lockdowns and people are forced to take vaccines that kill them. (Side note: I’m a front line health care professional and know very well that vaccines save lives.) Then she moved on back to her business.
As I was waiting a staff member came to ask me about my transfer flight and she brought my checked in bag to me from the carousel. Also an American Airlines employee came to discuss the flight that I had missed and booked me to the next flight to Los Angeles. All this happened without me doing anything and I felt that these people were extremely considerate and kind professionals.
Finally I got to meet a new officer. This guy played his best performance of bad cop and gave me a really hard time. He told me that I had overstayed my visa in 2017. I confirmed that, but let him know that I had applied for extension of stay and that had been granted to me, thus have stayed perfectly legally in the country. He barked at me that I was planning to overstay my visa once again, because I had requested 7 months of stay. I know that it’s common to allow 6 months of stay with a visa, but I personally know that some officers have allowed longer stays. I told him that I was no planning to overstay and that I have not been illegally in the country because I have been granted the extension of stay. He said that that information is not available anywhere and unfortunately it hadn’t come into my mind to take that paper with me. Especially because I had played perfectly by the book.
I tried to stay calm and explain the situation as clearly as I could, but he rarely let me finish my sentences. He decided anyway to look for that extension of stay one more time and put me back into the waiting room. Now I started to really fear that I would be thrown out of the country and the trip would end before it even begun. I felt very anxious and insecure after the treatment that I got. There was really weak connection through the airport wifi in the waiting room, but it allowed me to start scanning through my old messages. I recalled that Noora had sent me an image of that extension of stay decision.
After a while of scrolling I found the images and saved them to my phone. I waited to see the officer to be able to show him the images. Finally he came to shout my name and I told him about the images. He said that he found the document as well, but didn’t say anything about me being right and having told the truth. The officer addressed me very harshly that I should leave the country strictly after six months and have the extension of stay paper with me in future. I apologised that it didn’t came to my mind to take it with me (although having paid $370 I should be entitled to presume that they would have a golden folder where to file it) and said thank you like an obedient servant. I got the stamp to my passport and through the security guard I entered back into the airport.
At this point I had been traveling for 20 hours. I felt exhausted. I continued to the other terminal to wait for that new transfer flight that was luckily booked for me. Although this flight was delayed because the plane came in late. Roughly four hours behind the original schedule I stepped out of the LAX and messaged my cousin Laura where to pick me up. Fortunately Laura had been patiently waiting for me until late in the evening. I finally felt a sense of relief as I sat down into her car and we rode towards her home in Orange County. When we arrived I had been traveling for 27 hours. I was ready for sleep.
Päivää ennen lentoa lainasin Ninan autoa ajaakseni Kouvolaan. CDC:n ohjeistuksen mukaan Yhdysvaltoihin suuntaavalle lennolle päästäkseen on käytävä aikaisintaan edellisenä päivänä koronatestissä. Sallittuja testejä on useita, mutta halusin käydä antigeenitestissä, koska sen tuloksen saisi nopeammin. Ja tämän vuoksi piti matkustaa Kouvolaan.
Kouvolassa ajoin siis drive-in testausasemalle ja testi kaivettiin tavalliseen tapaan nenästä. Ehdin jatkaa matkaani läheiselle huoltoasemalle, kun testaaja soitti minulle. Hän oli vahingossa ottanut PCR-testin ja kysyi kävisikö se. No, olin ajanut tunnin Kouvolaan antigeenitestiä varten, joten sellaisen halusin. Niinpä ajoin takaisin testipaikalle ja taas työnnettiin tikku melkein aivoihin asti.
Toivoin siinä olleen sen tämän reissun kuprun, mutta olin hyvin väärässä. No, negatiivinen testitulos tuli kuitenkin muutamassa tunnissa ja seuraavana päivänä vanhempani ja Nina lähtivät viemään minut lentokentälle. Tuntui aika hurjalta jättää oma kumppani puoleksi vuodeksi. Lähtemiseen liittyvä innostus laimeni ikävällä.
Pääsin aikataulussa lähtemään ensimmäisellä lennollani Helsingistä Chicagoon. Tämä osa matkasta kului mukavasti ja sain ihailla Islannin jäätiköitä aurinkoisessa kelissä. Saapuessani Yhdysvaltoihin päädyin kaikkien muiden lailla jonottamaan maahantulotarkastukseen. Jono oli erittäin pitkä ja pohdin jo alussa, että kahden tunnin vaihtoaika ei välttämättä riittäisi jonottamiseen ja toiseen terminaaliin siirtymiseen. Tässä olin oikeassa, mutta se ei osoittautunut ainoaksi ongelmaksi.
Aloin kiinnittää jonottaessa huomiota, että minun kohdalleni sattuva virkailija näytti saattavan lähes jokaisen matkustajan jonnekin. Pidin sitä outona. Normaalisti ihmiset vain jatkavat matkaansa tiskiltä itse. Päästyäni vuoroon selvitin miksi olen tulossa maahan ja toivovani voivani olla maassa 6-7 kuukautta. Tämä oli virhe. Ilman mitään selityksiä virkailija käski minun seurata itseään ja tietämättä mihin minua viedään ja miksi tulin saatetuksi erilliseen tilaan, jossa istui odottamassa muutama muu matkustaja. Tilaa vartioitiin ja sieltä ei päässyt poistumaan. Passi ja viisumi otettiin minulta pois, eikä kukaan kertonut minne ja miksi. Tämä jo itsessään kuulostaa tilanteelta, johon ei pitäisi koskaan joutua.
Seuraavaksi tapahtumat alkoivat muistuttaa huonoa elokuvaa. Tämä on jälkikäteen ehkä jopa huvittavaa, mutta itse tilanne oli hyvin ahdistava ja turvallisuudentunnetta vahingoittava. Rajavirkailijat harhailivat ympäriinsä osa aktiivisemmin työskennellen. Yksi heistä tuli luokseni tiedustelemaan hiuksistani (minulla on aivan lyhyeksi ajettu tukka lukuunottamatta takaraivolla kasvavaa hartiapituista hiuskaistaletta). Sanoin sen olevan pandemiatukka, jonka olin kasvattanut huvin vuoksi. Hän kommentoi, että se osoittaa vähän kapinahenkeä. Tässä vaiheessa ajattelin, että en halua vaikuttaa mitenkään kapinalliselta tällaisessa tilanteessa. Mutta hän jatkoi selittämällä, että tällaisena aikana pitääkin kapinoida, kun meitä määrätään kaikenmaailman lockdowniin ja pakotetaan ottamaan rokotuksia, jotka tappavat ihmisiä. (Sivuhuomautus: terveydenhuollon ammattilaisena tiedän varsin hyvin, että rokotukset pelastavat henkiä.) Sitten hän lähti jatkamaan omia hommiaan.
Odotellessani luonani kävi lentokenttätyöntekijä varmistamassa mille jatkolennolle olin menossa ja hän toi ruumassa olleen laukkuni minulle. Lisäksi American Airlinesin työntekijä kävi selvittelemässä jatkoyhteyttäni ja buukkasi minut seuraavalle lennolle Los Angelesiin, koska olin jo auttamatta myöhässä. Nämä tapahtuivat aivan pyytämättä ja koinkin saaneeni siltä osin todella kohtaavaa ja huomaavaista palvelua.
Lopulta pääsin uuden rajavirkailijan haastaeltavaksi. Tämä mies pelasi oikein antaumuksella paha poliisi -asenteella ja kovisteli minua tiukoin sanakääntein. Hän sanoi minun olleen vuonna 2017 maassa yliaikaa viisumillani. Kerroin asian olevan totta, mutta olin hakenut maassaoloajan pidennystä (extension of stay) ja se oli minulle myönnetty eli olin ollut maassa aivan laillisesti. Hän oli sitä mieltä, että aion olla maassa taas yliaikaa, koska olin toivonut 7 kuukautta. Usein siis viisumilla myönnetään 6 kuukautta maassaoloaikaa, mutta tiedän aivan henkilökohtaisesti, että pidempiäkin aikoja on myönnetty. Sanoin, ettei aikomuksenani ole olla yliaikaa enkä ole myöskään ollut luvatta maassa, koska minulle on myönnetty jatkoaika. Hän ei mielestään löytänyt sellaista tietoa mistään ja minulle ei ollut valitettavasti tullut mieleenkään ottaa kyseistä paperia matkalle mukaan, koska olin hoitanut kaikki asiat aivan sääntöjen mukaan.
Yritin pysyä asiallisena ja selittää selkeästi tilannetta, mutta en saanut useinkaan puhua loppuun. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä etsiä jatkoaikahakemustani ja laittoi minut takaisin odottamaan. Tässä vaiheessa aloin todella pelätä, että minut käännytetään rajalta ja reissuni päättyy ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. Olin hyvin ahdistunut ja turvaton saamani kohtelun jälkeen. Odotustilaan onneksi ylsi hyvin heikosti lentokentän wifi, joten saatoin alkaa kaivaa keskusteluviestejä vuosien takaa. Muistelin nimittäin Nooran lähettäneen minulle kuvan jatkoaikahakemuspäätöksen tultua.
Aikani selattuani löysin kuvat ja tallensin ne puhelimeen. Odotin nähdäkseni virkailijan, jotta voisin todistaa olleeni maassa täysin luvallisesti. Lopulta hän tuli huutamaan nimeäni ja sanoin löytäneeni kuvat kyseisestä paperista. Hänkin sanoi löytäneensä dokumentin, mutta ei sanallakaan viitannut siihen, että minä olin oikeassa ja puhunut totta. Rajavirkailija piti minulle hyvin tiukan puhuttelun siitä, että minun olisi todellakin syytä poistua maasta kuuden kuukauden kuluttua ja jatkossa olisi hyvä ottaa jatkoaikapäätös matkalle mukaan. Pahoittelin, etten ollut tullut tätä ajatelleeksi (toki $370 maksua vastaan luulisi paperille olleen melko hyvä arkistopaikka) ja kiitin häntä kiltisti. Sain häneltä leiman maahantulosta passiini ja vartijan tarkastuksen kautta poistuin takaisin lentokentän puolelle.
Olin tässä vaiheessa tehnyt matkaa jo noin 20 tuntia. Olin väsynyt. Jatkoin matkaa toiseen terminaaliin odottamaan uutta jatkoyhteyttäni, joka oli onneksi järjestetty puolestani. Tosin lennon lähtö myöhästyi jonkin verran, koska kone tuli myöhässä aiemmalta lennolta. Alkuperäisestä aikataulusta noin neljä tuntia myöhässä astelin ulos LAXista ja laitoin serkulleni Lauralle viestin missä olisin odottamassa kyytiä. Laura oli onneksi kärsivällisesti odottanut saapumistani myöhäiseen iltaan asti. Vihdoin saatoin tuntea helpotusta, kun istahdin hänen autonsa kyytiin ja lähdimme ajamaan kohti hänen kotiaan Orange Countyssa. Perille päästyämme olin tehnyt matkaa noin 27 tuntia. Olin aivan kypsä nukkumaan.
