Trail

23,33 km (14.5 miles)
2044.3 / 2189.8 miles
Pleasant Pond Lean-to, ME

I had prepared mentally for a full day of hiking in the rain. And it did rain all night, but in the morning the rain ended. I woke up after 5 am and around seven I was ready to go. I didn’t get to sleep very long, but I wanted to be sure that I would reach the Kennebec River in time.

I kept on rolling steadily that flat and mainly well maintained trail that had been laid under my feet. I noticed that first time in a looong while I got my 4 km / hour (2,5 miles / hour) pace on and I was feeling content. I had almost lost my belief in that I could actually do any long days anymore or keep a good hiking pace.

The rain started falling before noon, but it was intermittent and light. Still I decided to have my umbrella attached to my backpack, because it also offered some cover from the water dipping down from the trees.

When I arrived to the Pierce Pond it started to rain more heavily and the terrain changed to more challenging. Not like there was any big changes in elevation, but the trail was rocky and the wet rocks were of course slippery. I noticed that I was a bit annoyed by this, because I already got used to the easy terrain.

I reached the west bank of the Kennebec River somewhere around noon. Back in the days the AT hikers used to ford across the wide river. But in upstream there are several hydroplants, that release water every now and then and the level of water might change rapidly. In 1985 a hiker who was crossing the river, Alice Ference, got drowned and the ATC decided that they should start the Kennebec River Ferry Service for the hikers. Since then the ATC had hired a ferryman who takes hikers across the river during the season. The service is free for all AT hikers. The ferry schedules can be found from the internet (check the previous link), guide books and from multiple posters on the AT when getting closer to the river. To make sure that the puritists wouldn’t refuse using the ferry, the ATC has made it an official part of the Appalachian Trail: on the bottom of the canoe there is that well known AT trail sign, a white blaze.

As I arrived to the river I saw the canoe on the other side. I waved my hand to the ferryman and soon he saw me and started to paddle to my side. When he reached me the ferryman Greg Caruso from Maine Guide Service had me sign a release form, where I agreed taking the ferry with my own risk and to understand that the ATC is not responsible on any harm that might happen to me or my belongings. Then I put on the mandatory life jacket, we hauled my backpack into the canoe and hopped in. Me to the prow and ferryman Caruso to the stern. Together we started to paddle across the Kennebec and I enjoyed enormously of that short boat trip. On the other side I thanked Caruso for the ride and continued my travel with the usual manner, on my two feet.

Right north from Kennebec is a teeny weeny town of Caratunk. Only about 100 m (300 ft) from the AT is the Caratunk House B&B, where I had planned to visit. This hostel has a resupply store and I was thinking it might offer some variation to my lunch. The resupply store turned out to be an exceptionally good one and I grabbed a big bun, chocolate and two cans of Pepsi to have at the veranda. While at it I was also allowed to use the wifi and to charge my phone and powerbank, which made my visit quite sublime. To my surprise I also met 77 and Mother Nature at the hostel. 77 was just passing through like me, but Mother Nature was staying the night, because she had hurt her ankle. Other hikers kept on coming as a steady current, because most wanted to get out of the rain.

I did stick to my plan and continued my hike, because I wanted to get far enough to reach Monson in two days. 77 had similar plans, but he left a bit later than me.

The next shelter was still 10 km (6,2 miles) away, but the recent boost of calories gave me also and extra push for hiking. About 3 km (2 miles) before the shelter I sat down to have a break and 77 passed me. Soon after he was gone I got up and moved on.

When I stepped on a bog bridge that the rain had made slippery, the thing happened that I had been trying to avoid all day. My foot slipped from the slimy wood and I flew lickety-split on my stomach and landed on the bog bridge. My hand hit a rock. One of my hiking boots sunk between the boards of the bog bridge and got stuck. I was laying on my stomach and couldn’t move. The weight of my backpack compressed my body against the bog bridge, my foot was stuck, the only thing that my left hand reached was soft mud and the right hand had that rock nearby, but my hand was aching. I wasn’t able to release my foot. The situation was at the same time very absurd and slightly concerning. I tried to push myself up with the aching hand, but I couldn’t get enough force to move my upper body with the backpack’s weight on it. I tried to get my foot unstuck, but it didn’t move a bit. After a while trying different things I was somehow able to lift up my pelvis a bit, which allowed me to have more leverage to prize my foot and finally it was free. Then after a series of vague swings I was able to get on all fours and eventually up without falling to the mudpit underneath me. I continued my hike and noted that the hand I banged against the rock was sore, but not otherwise injured. The fall had also knocked the wind out of me.

At the Pleasant Pond lean to 77 set his camp in the lean-to and I put up my tent as usual. I had just put all my things inside when the light drizzle changed into a pouring rain. I retreated to my tent to have my dinner. Once again the timing had been quite ideal. When the rain subsided I sat a while at the lean-to to talk with 77, but quite soon I felt ready to hit the hay. The long day and the short sleep last night made my warm sleeping bag once again a very homey and inviting place.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)

Olin varautunut henkisesti koko päivän kestävään sateeseen. Yön ajan olikin satanut vettä, mutta aamulla sade loppui. Heräsin viiden jälkeen ja seitsemän aikoihin tein lähtöä. Yöunet olivat jääneet hieman lyhyiksi, mutta halusin varmista ehtiväni Kennebec-joelle ajoissa.

Rullasin vaivattomasi tasaista ja suurelta osin hyväkuntoista polkua eteenpäin. Saatoin pitkästä aikaa huomata eteneväni tunnin aikana neljä kilometriä ja myhäilin tyytyväisenä. Olin nimittäin jo meinannut menettää uskoni siihen, että pystyisin yhä tekemään pitkiä päiviä ja pitämään yllä hyvää vauhtia.

Sade alkoi aamupäivällä, mutta se ei ollut kovin voimakasta eikä jatkuvaa. Pidin kuitenkin sateenvarjoani viritettynä reppuuni, jolloin olin suojassa myös sateen tauotessa puista tippuvalta vedeltä.

Pierce Pondille tullessani sade alkoi taas kiihtyä ja AT muuttui hankalakulkuisemmaksi. Suuria korkeuseroja ei ollut, mutta polku oli kivikkoista ja märät kivet tietysti liukkaita. Huomasin hieman ärsyyntyväni tästä, koska olin jo päässyt helpon maaston makuun.

Saavuin Kennebec-joen rantaan joskus puolenpäivän jälkeen. Aiemmin AT:n vaeltajat kahlasivat leveän Kennebecin yli. Joen yläjuoksulla on kuitenkin useita vesivoimaloita, jotka ajoittain laskevat vettä ja joen pinta voi nousta hyvin äkisti. Vuonna 1985 jokea ylittänyt vaeltaja Alice Ference hukkui, jonka jälkeen ATC päätti järjestää paikalle lautturipalvelun, Kennebec River Ferry Servicen. Siitä lähtien on ATC:n työntekijä ollut sesonkiajan kuljettamassa vaeltajia ilmaisella kanoottikyydillä joen yli. Lautan aikataulut löytyvät netistä (edellinen linkki), opaskirjoista sekä useista julisteista AT:lla jokea lähestyessä. Varmistuakseen siitä, etteivät puritistit kieltäytyisi kulkemasta lautalla ATC on merkinnyt sen viralliseksi osaksi Appalachian Trailia: kanootin pohjassa on nimittäin AT:n tuttu reittimerkki, valkoinen viiva.

Tullessani joelle oli kanootti vastarannalla. Vilkutin lautturille ja pian hän huomasi minut ja meloi luokseni. Saavuttuaan luokseni lautturi Greg Caruso Maine Guide Servicesta allekirjoitutti minulla vastuuvapauslomakkeen, jossa myönsin kulkevani lautalla omalla riskilläni ja jossa tehtiin selväksi, ettei ATC ota vastuuta minulle tai omaisuudelleni tapahtuvista vahingoista. Sitten puin päälleni pakolliset pelastusliivit, lastasimme repun kanoottiin ja istuimme kyytiin. Minä kokkaan ja lautturi Caruso perään. Yhdessä lähdimme melomaan Kennebecin yli ja nautin valtavasti tuosta lyhyestä vesimatkasta. Toisella puolella kiitin kyydistä ja lähdin jatkamaan matkaa totutulla tavalla, kävellen.

Heti Kennebecin pohjoispuolella on pikkuinen Caratunkin kylä. Vain noin sata metriä AT:lta sijaitsee The Caratunk House B&B, jossa olin päättänyt pistäytyä. Kyseinen hostelli myy ruokatäydennyksiä, joten ajattelin ehkä löytäväni sieltä jotain vaihtelua lounaaksi. Hostellin kauppa osoittautuikin poikkeuksellisen monipuoliseksi ja nappasin itselleni ison pullan, suklaata ja pari tölkkiä Pepsiä ja istuin kuistille niitä nauttimaan. Samalla saatoin käyttää hostellin wifiä ja ladata powerbankini, joten olin aivan poikkeuksellisen tyytyväinen tähän visiittiin. Yllätyksekseni kohtasin myös 77:n ja Mother Naturen. 77 oli myöskin vain ohikulkumatkalla, mutta Mother Nature oli yöpymässä, koska hän oli satuttanut nilkkansa. Muitakin vaeltajia tuntui ilmestyvän tasaisena virtana, koska moni halusi pois sateesta.

Minä kuitenkin jatkoin suunnitelman mukaisesti matkaani, koska halusin päästä tarpeeksi pitkälle selvitäkseni kahdessa päivässä Monsoniin. Samanlaiset suunnitelmat oli 77:lla, joka lähti hieman jälkeeni.

Matkaa seuraavalle shelterille oli vielä 10 km, mutta äskeinen kaloritankkaus antoi mukavasti vauhtia. Istahdin noin 3 km ennen shelteriä tauolle ja 77 kulki ohitseni. Lähdin pian hänen jälkeensä jatkamaan matkaani.

Noustessani sateen jäljiltä liukkaille pitkospuille tapahtui se, mitä olin yrittänyt koko päivän varoa. Jalkani lipesi limaiselta puupinnalta ja lensin vauhdilla suoraan vatsalleni pitkospuille. Löin käteni vieressä olevaan kiveen. Toinen vaelluskenkäni upposi pitkospuiden väliin ja jäi jumiin. Makasin mahallani pystymättä liikkumaan. Reppu painoi vartaloani vasten pitkospuita, jakani oli jumissa puiden välissä, vasemman käden ulottuvilla oli vain mutaa, ja oikean käden kohdalla oli kivi, mutta käteen sattui. En saanut jalkaa irti. Tilanne oli samaan aikaan absurdi ja hieman huolestuttava. Yritin työntää kipeällä kädellä itseäni ylös, mutta en saanut siihen sellaista voimaa mikä olisi saanut ylävartalon nousemaan repun painon alla. Yritin saada jalkaa irti pitkospuiden välistä, mutta se ei liikahtanutkaan. Hetken askarreltuani sain jotenkin kohotettua hieman lantiotani, jolloin sain enemmän vipuvoimaa jalan kampeamiseen ja se viimein vapautui. Sitten epämääräisten keikautusten avulla sain itseni nostettua kontilleen ja lopulta ylös putoamatta alla olevaan mutavelliin. Jatkoin kävelyä todeten, että käsi oli ilmeisesti saanut vain kovan tärskyn ja kaatuminen oli löynyt ilmat pihalle, mutta muilta vammoilta olin välttynyt.

Pleasant Pond -laavulla 77 asettui laavuun, mutta minä pystytin tapani mukaan teltan. Ehdin juuri saada tavarat sisälle, kun tihkutus muuttui kaatosateeksi. Vetäydyin siis telttaan syömään iltaruokaani ja totesin ajoituksen olleen tänäänkin poikkeksellisen hyvä. Sateen laannuttua istuin hetken laavulla juttelemassa 77:n kanssa, mutta pian väsymys vei voiton. Pitkä päivä ja edellisen yön lyhyet unet tekivät lämpimästä makuupussista jälleen kerran hyvin kotoisan ja houkuttelevan paikan.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)

24,96 km (15.5 miles)
2028.8 / 2189.8 miles
East Carry Pond, ME

In the evening the weather forecast had shown rain for all day. When I woke up I rechecked and now it seemed like the rain wouldn’t start before noon. Not that I was extremely excited about the afternoon in the rain either.

I started hiking around nine. The terrain was getting less rocky, but ascending the Little Bigelow Mountain I got to do some climbing, too. I was looking down from the summit to the landscape that was covered with a veil of mist and was thinking that those clouds didn’t look like rain clouds to me. Yet another check of the forecast and the rain was postponed to 3 pm.

The downhill from this last Bigelow summit was first rocky and I was wondering where that flat and easy northern Maine terrain was that had been promised to me. The half-way down I stopped at the shelter and after that the trail finally changed more flat. The rocks and roots disappeared and I got that nice hiking pace that I had been missing. I met a SOBO, who told me with a heavy foreign accent that at the next road crossing there would be amazing trail magic. I got very excited, because I was hungry and the previous amazing trail magic was eons ago.

And the SOBO wasn’t just blowing smoke. A group of men had set up a real hiker oasis to a parking lot. They were grilling hamburgers and serving cold drinks, pasta salad, greens, fruits, potato chips and variety of Little Debbie’s baked goods (these hiker favourites contain pretty much only fat and sugar – and I mean lot of it). As the cherry on the top they had an awesome cake with a frosting that had a picture of Mount Katahdin, the map of Maine and text saying “174 miles to go!”. I sat down for quite a while to enjoy the ice cold Pepsi and the amazing food. Toro had arrived to the site just before me and told me that he was planning to go to the next shelter.

After the energizing food party I continued my hike with burst of speed. It was almost 3 pm and it slowly started to rain. I attached the umbrella to my backpack, but to my surprise the rain ended quite quickly. Once more I checked the forecast and it showed me clear skies until the evening. Well, can’t complain. I took off the umbrella and hiked on. And I was like a steam train. Not just with my determined progress, but there was also a steam cloud rising from me in the humid afternoon.

I came over couple of hills, but mostly the trail was flat. And in a good condition. I reached the West Carry Pond lean-to before 6 pm and decided to move on. Toro was staying the night at the lean-to and we discussed crossing the Kennebec River tomorrow. The river has a ferry (okay, it’s a canoe, but called a ferry) that is operated by the ATC and it takes hikers across the river from 9 am to 2 pm during the high season. That means you must be at the river before 2 pm to catch the ferry. I said that 14 miles would be way too much for me in the morning, but Toro was convinced that he could do it if he got up early enough. My plan was to get at least within 10 miles from Kennebec River or hike until it starts to rain.

The trail stayed flat and I was able to keep a good pace. When the sun was setting after seven, I put the head torch on. I felt energetic and was on a great mood. Listening to my ABBA playlist I went on dancing on the bog bridges that took me across some wetlands.

As I arrived to the north end of East Carry Pond I saw an excellent tent spot right next to the trail. It was half past eight and I was pondering if I would like to hike some more or not. There was rain on the forecast for tomorrow, but also for tonight. I was a little less than 10 miles from the Kennebec River, which meant that with an early start I should get there easily when the terrain was so flat. I wasn’t sure if there would be any good tent spots coming, so I finally decided to put up the camp. I had to accommodate one rock and a tree stump to my vestibule, but otherwise my campsite was terrific. It shouldn’t be flooding either, if it would be raining heavily during the night.

In the warm evening I sat for a while in the doorway of my tent and massaged my numb foot soles with a spiky ball. Just when I closed the tent door it started to rain. My timing and decision to camp had been perfect.

Sääennuste oli illalla näyttänyt sadetta koko päiväksi. Herätessäni tarkistin asian ja sateen alku oli siirtynyt puoleen päivään. En ollut kuitenkaan erityisen innoissani iltapäivästäkään vesisateessa.

Lähdin vaeltamaan yhdeksän aikoihin. Maasto muuttui hieman vähemmän kivikkoiseksi, mutta noustessa Little Bigelow Mountainille sai vielä pariin otteeseen kiivetäkin. Katselin huipulta usvaharson peittämää maisemaa ja mietin, etteivät pilvet olleet sadepilvien näköisiä. Vilkaisin taas sääennustetta ja sateen alku oli siirtynyt kolmen paikkeille.

Alamäki tältä viimeiseltä Bigelow-huipulta oli alkuun kallioista ja mietin, etteikö se pohjoisen Mainen mainostettu helppo maasto ala milloinkaan. Pysähdyin rinteen puolivälissä shelterillä ja sieltä jatkaessani muuttui polku tasaisemmaksi. Kivet ja juurakot katosivat ja pääsin kaipaamaani hyvään vaellusvauhtiin. Vastaan tuli SOBO, joka voimakkaalla aksentilla puhuen kertoi seuraavalla tiellä olevan erinomaista trail magicia. Innostuin valtavasti, koska minulla oli nälkä ja edellisestä kunnon trail magicista oli aikaa.

Eikä mainostus ollut turhaa. Miesporukka oli pystyttänyt parkkipaikalle kunnon keitaan, jossa he paistoivat hampurilaisia sekä tarjosivat kylmiä juomia, pastasalaattia, vihanneksia, hedelmiä, sipsejä ja erilaisia Little Debbie’s -leivonnaisia (nämä vaeltajien vakioherkut sisältävät luultavasti vain rasvaa ja sokeria – paljon). Kaiken kruunasi aivan upea täytekakku, jonka kuorrutuksessa oli kuvattu Mount Katahdin, Mainen kartta ja teksti “174 miles to go!”. Istuin nauttimassa kylmästä Pepsistä ja monipuolisesta ruokatarjonnasta. Hieman minua ennen paikalle oli tullut myös Toro, joka kertoi tähtäävänsä seuraavalle shelterille.

Energisoivan ruokahetken jälkeen lähdin aivan uusi vaihde päällä puskemaan eteenpäin. Kello alkoi tulla kolme ja taivaalta rupesi ripsimään vettä. Kiinnitin sateenvarjon reppuun, mutta yllätyksekseni sade loppuikin hyvin pian. Vilkaisin taas sääennustetta, joka näytti nyt poutaa iltaan asti. No, hyvä näin. Irrotin sateenvarjon ja jatkoin matkaa. Olin kuin höyryjuna. Enkä pelkästään määrätietoisella etenemiselläni vaan minusta myös nousi kunnon höyrypilvi kosteassa iltapäivässä.

Nousin parin mäen yli, mutta suurelta osalta reitti oli tasaista. Ja jopa hyvää polkua. Olin West Carry Pond -laavulla ennen kuutta, joten päätin jatkaa matkaa. Toro oli jäämässä laavulle yöksi ja keskustelimme huomisesta Kennebec-joen ylittämisestä. Kyseisellä joella on siis ATC:n operoima lautta (tai oikeammin ehkä kanootti), joka kuljettaa vaeltajia sesonkiaikaan yli klo 09-14. Joelle pitäisi siis ehtiä ennen kello kahta. Sanoin 14 mailia olevan minulle liikaa aamupäiväksi, mutta Toro uskoi selvityvänsä siitä, jos nousisi aikaisin. Minun suunnitelmani oli päästä ainakin 10 mailin päähän Kennebec-joesta tai vaeltaa edes siihen asti kunnes alkaisi sataa.

Polku jatkui tasaisena ja pystyin pitämään yllä hyvää vauhtia. Auringon laskiessa seitsemän jälkeen laitoin otsalampun päähäni. Tunsin itseni energiseksi ja olin hyvällä tuulella. Kuuntelin ABBA-soittolistaa ja tanssin suoalueen ylittävillä pitkospuilla.

Tullessani East Carry Pondin pohjoispäähän näin polun vieressä hyvän telttapaikan. Kello oli puoli yhdeksän ja pohdin haluaisinko vielä jatkaa. Huomiseksi oli luvattu sadetta, mutta toisaalta nytkin sade voisi alkaa milloin tahansa. Olin hieman alle kymmenen mailin päässä Kennebec-joesta, joten aikaisella aloituksella minun pitäisi ehtiä sinne helpossa maastossa hyvin. En ollut varma olisiko yhtä hyviä telttapaikkoja enää luvassa, joten päätin leiriytyä. Toki yhden kiven ja kannon sovittelin absidiin, mutta muuten telttapaikka oli erinomainen. Se ei luultavammin myöskään tulvisi vaikka yöllä sataisi rankastikin.

Istuin lämpimässä illassa hetken teltan oviaukossa ja hieroin tunnottomia jalkapohjia piikkipallolla. Juuri vetäessäni teltan oven kiinni alkoi sataa. Ajoitukseni ja leiriytymispäätökseni näytti olleen erinomainen.

14,81 km (9.2 miles)
2012.0 / 2189.8 miles
Safford Notch Campsite, ME

Although my breakfast was only the things I got from the general store, I was enjoying enormously my bagels filled with hummus and cheese. After I got a ride back to the AT around 10 am, I started to hike feeling content and well fed. The project for the day was the last big bunch of mountains, the Bigelows. North from the Bigelows the terrain would finally get more flat and there wouldn’t be any extreme climbs before the Mount Katahdin.

The Bigelow Mountain didn’t look very bad on my elevation map and I was hiking on confidently. I was able to get on a nice pace to my hiking before the uphill and I believed that today I will be crushing some miles. Have I ever mentioned that the AT has a tendency to surprise you? Well, that is exactly what happened today, again.

The weather wasn’t by all means too hot – more like perfectly cool for hiking, but I was still sweating. Apparently the rain last night had pumped the humidity up and every once in a while I could actually see the vapour rising from the ground. The long uphill to the Horns Pond was still bearable, though quite laborious. I filled up my water at the shelter and continued my climb towards the South Horn.

The trail started to change more steep and every now and then I had to use my hands to climb up. From the South Horn I descended to the saddle, where I once again headed up towards the west peak of the Bigelow Mountain. I had noticed that the wind was picking up and as I approached the treeless summit the wind was already quite strong. First I could just lean against the wind with my full body weight, but soon I had to really struggle to be able to stand up. Every single step had to be taken with a great care, because the wind was pushing me with such a force. I got a small moment of relief when I went down to the next saddle, but climbing up to the Avery Peak I was once again balancing with the wind.

I thought that things would get easier when I started to descend the long downhill towards the Safford Notch. And I did indeed get rid of the wind, but the downhill itself was nothing but easy. The trail wasn’t horribly steep, but the rocks and the roots were slowing me down and my poor abused feet were completely done. I had planned to hike further, but when the darkness fell I felt very exhausted with my achy feet. I sat down to have a break and from the woods a pair of eyes was staring at me. I didn’t feel comfortable under the eyes of that unknown resident of the forest, so I had to keep on moving.

When I arrived to the Safford Notch I decided to head straight to the campsite that was a bit off the trail. My plan had been to hike further and to look for a stealth campsite, but that plan didn’t feel very good anymore. The terrain was formed of bigger and smaller house sized boulders, so it would be merely wishful thinking trying to find any tentsite there.

Tired beyond comprehension I sat on a rock quite a while before I started to pitch my tent at the Safford Notch Campsite. As I was tightening one of the guylines a small head was peeking out between the rocks and watching at me. First I suspected that there was a snake, but it turned out to be a larger version of the salamanders that I have kept seeing on the trail: a yellow-spotted salamander. Apparently I was on his property.

Vaikka aamupala olikin vain kaupan ostoksia, nautin suunnattomasti hummuksella ja juustolla täyttämistäni bageleista. Saatuani kyydin AT:lle kymmenen aikaan lähdin hyvillä mielin ja vatsa täynnä vaeltamaan. Päivän projektina oli viimeinen iso vuorirypäs, Bigelow Mountain. Sen jälkeen maasto viimein tasoittuisi eikä todella isoja nousuja olisi ennen Mount Katahdinia.

Bigelow ei näyttänyt korkeuskäyrällä kovin pahalta, joten olin hyvin itsevarmalla asenteella liikkeellä. Saatuani vielä ennen ylämäkeä hyvän vauhdin päälle, uskoin tahkoavani tänään maileja. Olenko maininnut joskus, että AT yllättää? No, niin se teki tänäänkin.

Sää ei ollut mitenkään kuuma, itseasiassa sopivan viileä vaeltamiseen, mutta silti hikoilin. Ilmeisesti viimeöinen sade oli saanut ilmankosteuden kohoamaan ja ajoittain saattoi jopa nähdä miten höyryä nousi maasta. Pitkä ylämäki Horns Pondille oli kuitenkin siedettävä, vaikka työläs. Tankkasin vettä shelterillä ja jatkoin nousua kohti South Hornia.

Reitti muuttui jyrkemmäksi ja välillä sai taas ottaa kädet avuksi kapuamiseen. South Hornilta laskeuduin satulaan, josta taas nousin kohti Bigelow Mountainin länsihuippua. Olin huomannut tuulisuuden lisääntyvän päivän edetessä ja puutonta huippua lähetessäni tuuli alkoi olla jo todella voimakasta. Ensin saatoin nojata tuulta vasten ja pian sain taas taistella pysyäkseni pystyssä. Jokainen askel piti ottaa varoen, koska tuuli työnsi jatkuvasti. Sain hetken helpotuksen laskeutuessani seuraavaan satulaan, mutta sieltä taas Avery Peakille noustessa oli edessä sama tasapainoilu tuulen kanssa.

Ajattelin asioiden helpottuvan lähtiessäni laskeutumaan pitkää alamäkeä kohti Safford Notchia. Toki tuuli vaimeni päästyäni metsän suojaan, mutta alamäki muuten ei sitten ollutkaan erityisen helppo. Hirveän jyrkkää laskeutuminen ei ollut, mutta kivikko ja juurakko hidasti menoa sekä jo niin moneen otteeseen pahoinpidellyt jalkaparkani olivat kovilla. Olin ajatellut jatkaa pidemmällekin, mutta pimeän tullessa aloin olla uupunut särkevien jalkojeni kanssa. Istuin tauolle ja metsästä minua tuijotti silmäpari. En tuntenut oloani miellyttäväksi tuntemattoman metsäneläimen katseen alla, joten jatkoin matkaa.

Tullessani Safford Notchiin päätin suunnata suoraan vähän matkan päässä olevalle teltta-alueelle. Olin alunperin ajatellut vaeltaa hieman pidemmälle ja etsiä telttapaikan, mutta suunnitelma ei tuntunut enää hyvältä. Maasto oli täynnä pienempiä ja isompia, talon kokoisia, lohkareita, joten mitään telttapaikkaa niiden keskeltä oli turha luulla löytävänsä.

Väsyneenä istuin hetken kivellä ennen kuin aloin pystyttää telttaani Safford Notch Campsitella. Vetäessäni yhtä naruista paikalleen kurkki minua kiven kolosta pieni pää. Ehdin jo epäillä käärmettä, mutta kyseessä olikin vain aiemmin näkemiäni salamantereita kookkampi täpläsalamanteri. Olin ilmeisesti hänen tontillaan.

10,58 km (6.6 miles)
2001.6 / 2189.8 miles
Stratton Motel, Stratton ME

The weather forecast was threatening with rain and in the morning the sky was very cloudy indeed. The brisk uphill workout woke me up without questions. As I climbed to the summit of the South Crocker Mountain I was looking at the rapidly moving clouds and pondered that it might start raining soon. However the sky held back the rain and soon I summited the North Crocker Mountain too. The rest of the day would be mainly downhill, because I was heading to Stratton for resupply.

I had booked a room with two queen beds from Stratton and offered the other bed to Mojo and 77. Now 77 happened to be ahead of me and Mojo hadn’t been sure if he was going to stop in Stratton. Anyway he ended up texting me and asked if my offer still stands. I guess he wasn’t that enthusiastic about hiking in the possible rain either. That meant I would get some company and splitting the costs would be practical.

As I approached the road crossing that leads to Stratton, I arrived to a small clearing where some hiker had made a sign from branches: 2000. I had hiked 2000 miles along the Appalachian Trail, more than 3200 km. Thru-hikers are called also 2000-milers, because originally the AT used to be shorter than what it is nowadays. I have still almost 200 miles to go, but now I can say with a clean conscience that I’m a 2000-miler.

I called to Stratton Motel for a shuttle ride when I arrived to the road. The rain that had kindly been absent all day started and slowly increased while I was sitting on a rock and I took my umbrella for cover. As my ride arrived we headed to Stratton where Mojo had already occupied our room. It wasn’t that late in the afternoon, so I had enough time to Skype with my parents, drop in at the general store and have a dinner in the White Wolf Inn next door. There wasn’t really anywhere else to go in this little town, but all my hiker needs were fulfilled. And it was actually warm inside the motel, unlike my previous hostel experiences.

Sääennuste uhkaili sateella ja aamu olikin hyvin pilvinen. Reipas ylämäkijumppa herätti varsin tehokkaasti. Noustessani South Crocker Mountainin huipulle katselin vauhdilla liikkuvia pilviä ja epäilin sateen alkavan pian. Taivas kuitenkin pidätteli pisaroitaan ja hieman myöhemmin saavuin North Crocker Mountainille. Loppupäivä olisikin pääasiassa alamäkeä, koska tähtäimessäni oli Strattonin kylä, jonne olin menossa täydentämään ruokavarastoja.

Olin varannut Strattonista kahden hengen huoneen itselleni ja tarjonnut toista vuodepaikkaa sekä Mojolle että 77:lle. Nyt kuitenkin 77 oli edelläni ja Mojo ei ollut aiemmin ollut varma pysähtyisikö hän Strattonissa. Sain kuitenkin päivällä Mojolta viestin, jossa hän tiedusteli oliko tarjoukseni vielä voimassa – mahdollisessa sateessa vaeltaminen ei tainnut houkutella häntäkään. Saisin siis seuraa ja käytännöllisesti siten puolitettua omat yöpymiskuluni.

Lähestyessäni Strattoniin vievää tienristeystä saavuin pienelle aukealle, jonne oli joku vaeltaja askarrellut oksista merkin: 2000. Olin vaeltanut 2000 mailia Appalachian Trailia, siis yli 3200 km. Läpivaeltajia kutsutaan 2000-mailereiksi, koska alunperin AT oli lyhyempi kuin nykyään. Minulla on vielä edessäni lähes 200 mailia, mutta nyt voin jo hyvällä omatunnolla sanoa olevani 2000-maileri.

Saapuessani tielle soitin shuttle-kyydin Stratton Motellista ja jäin odottelemaan. Koko päivän kiltisti poissa pysynyt sade alkoi kivellä istuskellessani tiputella kasvavaa määrää pisaroita, joten otin sateenvarjon suojakseni. Kyydin saavuttua suuntasin siis Strattoniin, jossa Mojo oli jo käynyt hakemassa huoneemme avaimet. Iltapäivä ei ollut kovin pitkällä, joten ehdin Skypettää vanhempieni kanssa sekä käydä kaupassa ja illallisella naapurin White Wolf Innissä. Muita paikkoja pikkukylässä ei juuri ollutkaan, mutta kaikki vaeltajan keskeiset tarpeet tulivat täytettyä. Yöpaikkakin oli edellisistä poiketen oikeasti lämmin.

16,42 km (10.2 miles)
1994.3 / 2189.8 miles
Crocker Cirque Campsite, ME

Other hikers were already leaving when I woke up in my tent. I had no need to hurry, because I had only 11 miles to hike. The morning was windy and cold, but by the time I was ready to go the wind was dying and the day was getting warmer.

And warm it was. First climb to Lone Mountain was relatively gentle and the sun was shining through the coniferous forest that kept getting thinner as I got higher. I continued to ascend towards the Spaulding Mountain and noticed that the sunny weather had also lured the day hikers, weekenders and trail runners out. And the holiday on Monday, Labor Day, might have brought more people to spend a long weekend hiking.

The hike was not especially surprising or eventful. Most of the day I was in the woods where there were no views. As I went on I kept on thinking all kinds of practicalities. This journey is getting so close to the end that I should start to prepare my return from Maine to Georgia and then back to Finland.

The AT was descending along the edge of Sugarloaf Mountain down to the valley. At this point I came to a partly treeless slope. The sun was low and right in front of me. In shady parts I couldn’t see and in sunny spots I was blinded by the light. When the trail took a turn this problem receded, but the sun was still scorching and the ground was very dry. In the steep and rocky downhill the dust rising from the ground didn’t exactly help, because there was no grip whatsoever. I felt relieved when I arrived to the South Branch Carrabasset River that was on the bottom of the pit. According to my guidebook this was a river that should be forded, but there was a small bridge and the water wasn’t very high.

From the river I hiked a short uphill and to a tent site that I had had in mind. The day felt a little bit too easy, because I got to sleep in and had pitched my tent before dark, too. But maybe it’s okay to take it easy sometimes. I was truly surprised when I got service in the evening. Usually here in Maine backwoods and especially in notches you don’t expect to have any cell coverage. In addition the connection was so good, that my phone kept on receiving messages that haven’t got through earlier. This haven’t happened in weeks. Not even in towns.

Muut vaeltajat tekivät jo lähtöä, kun heräilin teltassani. En pitänyt erityisemmin kiirettä, koska edessä olisi noin 11 mailin päivä. Aamu oli tuulinen ja viileä, mutta saatuani itseni lähtökuntoon alkoi tuuli tyyntyä ja päivä lämmetä.

Ja lämmin todella tulikin. Ensimmäinen nousu Lone Mountainille oli suhteellisen loiva, mutta ylös mennessä harvenevan havumetsän läpi paistoi aurinko. Nousu jatkui kohti Spaulding Mountainia ja huomasin aurinkoisen sään saaneen liikkeelle myös päivä- ja viikonloppuvaeltajia sekä polkujuoksijoita. Myös maanantaina oleva vapaapäivä, Labor Day, sai varmaan pitkän viikonlopun myötä enemmän ihmisiä ulos.

Vaeltaminen oli aika yllätyksetöntä eikä erityisen tapahtumarikasta. Olin suurimman osan päivästä metsän peittämillä alueilla eikä näköalapaikkoja juuri ollut. Mietin kulkiessani aika paljon käytännön asioita. Reissu alkaa olla siinä määrin loppusuoralla, että minun täytyy alkaa järjestelemään ensin paluuta Mainesta takaisin Georgiaan ja sitten Suomeen.

AT alkoi laskeutua Sugarloaf Mountainin reunaa alas laaksoon. Tässä vaiheessa tulin osittain puuttomalle rinteelle. Aurinko oli matalalla suoraan edessä. Varjoisissa kohdissa ei nähnyt eteensä ja aurinkoisissa kohdissa oli valon häikäisemä. Polun käännyttyä tämä ongelma helpotti, mutta aurinko paistoi yhä kuumasti ja rinne oli aivan kuiva. Jyrkässä kivikkoisessa rinteessä pölisevä maa-aines ei helpottanut laskeutumista yhtään, koska pitoa ei ollut missään. Koin helpottuneisuutta päästessäni South Branch Carrabassett Riverin varteen kuopan pohjalle. Opaskirjan mukaan joki olisi kahlattava yli, mutta paikalla olikin pieni lautasilta eikä vesi ollut korkealla.

Joelta nousin vähän matkaa ylämäkeen ja tähtäimessäni olleelle teltta-alueelle. Päivä tuntui vähän liian helpolta, kun olin saanut nukkua aamulla ja olin pystyttänyt teltankin ennen pimeää. Mutta ehkä joskus saa olla helppoakin. Yllätyin valtavasti, kun sain illalla kännykkääni kenttää. Notkon pohjalla ollessa Mainen peräpuskassa en todellakaan odottanut sitä. Lisäksi yhteys oli niin hyvä, että puhelimeeni läiskähteli aiemmin läpitulemattomiakin viestejä. Tällaista ei ole tapahtunut viikkoihin. Edes kaupungeissa.