Trail

20,25 km (12.6 miles)
2103.5 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

I wrapped myself into my sleeping bag while eating the breakfast. The weather was cold, although the forecast was showing 20°C (68°F) for today. However when I started hiking it was warm enough to strip down to a long sleeve shirt.

The plan was to traverse all the summits of the Chairback Mountain and do about 16,5 mile day. The northernmost (the “first”) of the Chairback summits is the actual Chairback Mountain. It’s followed by the Columbus Mountain, the Third Mountain, the Mount Three and a Half, the Fourth Mountain and the Barren Mountain. For me these were of course in reverse order because I was hiking NOBO.

The first climb up to the Barren Mountain was already a tough one. The weather was hot and the terrain difficult in all kinds of ways. And the things weren’t getting any better during the day. There were rocks, suction cap kind of mud, sinking kind of mud and large roots. Nowhere could I just walk, but all the time I had to balance and shamble forward. I started to feel tired and frustrated. The whole AT was pushing my buttons. Why this has to be like this again?

I was painfully aware of my slow pace and losing the daylight. When I descended to the saddle between the Columbus Mountain and the Chairback it was already dark. I passed the Chairback Gap lean-to, because I wanted to stick to my plan to get down from the mountain.

On the summit of the Chairback Mountain the AT was following the edge of a cliff. The view must have been spectacular, but in the darkness the only thing that I saw was a black void. In addition the wind was very strong above the treeline and I wanted to be sheltered by the trees as fast as possible. That was wishful thinking, because the descent from the Chairback meant climbing down a boulder field. I move quite smoothly with my head torch even in difficult terrain, but now I started to think that this was not really a great idea. I had overestimated my speed and underestimated the terrain. I was tired and everything felt overwhelming and hard.

After I got down from the steepest section, the AT ascended to a small hill. I sat down on the rocky summit to have a break. I keeled over to my back and stayed there stargazing. Two planes flew over me and the milky way was showing as a pale mist. I enjoyed of this moment. Of the solitude, silence and stillness. I was thinking those stars that were thousands and millions light years away, and that I was actually seeing their history. All the way to that time how long it took the light to travel here.

I allowed myself to give up my goal. I calculated that I would reach the river in downhill around 11 pm and that felt completely unreasonable. The only problem was the lack of water, but I thought that I might have enough, if I use it sparingly. I started to look for a tent spot. I had seen several excellent spots between the summits, but of course now there was nothing. I shambled forward feebly and tried to scan through the surrounding forest. I found couple possible sites, but they were too small and uneven.

Finally when it was almost 10 pm I saw right next to the trail, a bit lower, an open flat spot just large enough for my tent. It was covered by thin sheet of moss and soft in a pleasant way. I cleaned the place from pine cones and felt relieved putting up my tent. I was exhausted. My feet hurt and head ached. I was two miles short from my goal, but I had been hiking almost 13 hours and in that time gained more than 1500 m (5000 ft) of elevation and descended more than 1100 m (3600 ft). Timewise the day was the longest that I had done on the AT.

When I was getting ready to sleep, I kept thinking if I should prepare myself for one additional day. I had planned my food rations very tightly, but I could eat more sparingly and stretch the amount to cover one more day. Or I could spend a night at the White House Landing, that I would pass in few days. That would get me an additional dinner and breakfast. I didn’t make any decisions though, because I wanted to see how tomorrow was going to be. I wasn’t especially consoled by the fact that tomorrow would be no easier. I would have yet another bunch of mountains to traverse.

Kietouduin makuupussiin syödessäni aamiaista. Ilma tuntui viileältä, vaikka päiväksi oli luvattu 20°C lukemia. Lähtiessäni vaeltamaan oli kuitenkin lämmennyt tarpeeksi, että tarkenin pitkähihaisessa.

Suunnitelmanani oli kulkea Chairback Mountainin kaikkien huippujen yli ja tehdä noin 16,5 mailin päivä. Chairbackin pohjoisin, ensimmäinen, huippu on itse Chairback Mountain. Sitä seuraa Columbus Mountain, Third Mountain, Mount Three and a Half, Fourth Mountain ja Barren Mountain. Minulle nämä asettuivat tietysti vastakkaiseen järjeestykseen, koska kuljen etelästä pohjoiseen.

Jo ensimmäinen nousu Barren Mountainille oli raskas. Sää oli kuuma ja maasto kaikin tavoin hankalaa. Eikä asia muuttunut yhtään paremmaksi päivän edetessä. Oli kivikkoa, imukuppimutaa, upottavaa mutaa ja isoja juurakoita. Missään ei tuntunut voivan kävellä helposti vaan koko ajan piti tasapainoilla ja keplotella itseään eteenpäin. Minua alkoi väsyttää ja turhauttaa. Koko AT ärsytti. Miksi tämän pitää olla nyt taas tällaista?

Olin hyvin tietoinen hitaasta etenemisestäni ja päivänvalon hupenemisesta. Laskeutuessani Columbus Mountainilta sen ja Chairbackin väliseen satulaan oli jo pimeä. Kävelin ohi Chairback Gap -laavusta, koska pidin yhä tavoitettani päästä alas vuorelta.

Chairback Mountainin huipulla AT kulki pitkin jyrkänteen reunaa. Näköalat olisivat varmasti olleet hienot, mutta minulle avautui vain pimeydessä mustana ammottava rotko. Lisäksi tuuli oli puurajan yläpuolella hyvin voimakas, joten halusin nopeasti metsän suojaan. Sinne en kuitenkaan päässyt, koska laskeutuminen Chairbackilta oli valtavien kivenlohkareiden päällä kapuamista. Liikun kyllä ongelmitta vaikeassakin maastossa otsalampun turvin, mutta nyt aloin todella pohtia, että tämä ei ollut hyvä idea ollenkaan. Olin yliarvioinut nopeuteni ja aliarvioinut maaston. Olin väsynyt ja kaikki tuntui ylivoimaiselta ja vaikealta.

Päästyäni jyrkimmän rinteen alas AT nousi pienelle mäelle, jonka kallioiselle laelle istahdin pitämään taukoa. Kellahdin selälleni ja jäin katselemaan tähtien koristamaa taivasta. Ylitseni kulki pari lentokonetta ja linnunrata alkoi näkyä hyvin haaleana utuna. Nautin hetken tästä olotilasta. Yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja pysähtymisestä. Mietin noita tuhansien ja miljoonien valovuosien päässä olevia tähtiä sekä sitä, että oikeastaan katselin niiden historiaa. Niin pitkän ajan päähän kuin valon oli kestänyt sieltä tulla.

Annoin itselleni luvan luovuttaa tavoitteestani. Laskeskelin olevani alamäen joella vasta yhdentoista aikoihin ja se tuntui täysin kohtuuttomalta. Ongelmana oli vain veden vähäisyys, mutta ajattelin selviäväni käyttäessäni vettä säästeliäästi. Aloin siis etsiä aktiivisesti telttapaikkaa. Olin nähnyt lukuisia aivan erinomaisia paikkoja huippujen väleissä, mutta nyt niitä ei tietenkään tullut vastaan. Laahustin eteenpäin voimattomana ja yritin vilkuilla ympäröivää metsää. Löysin pari mahdollista paikkaa, mutta ne näyttivät liian pieniltä ja epätasaisilta.

Lopulta kellon ollessa jo lähes kymmenen näin aivan polun vieressä, hieman alempana, juuri telttani kokoisen tasaisen alueen. Se oli ohuen sammalen peittämä ja miellyttävän pehmeä olematta upottava. Siivosin paikalta kävyt pois ja helpottuneena pystytin teltan. Olin uupunut. Jalkoja pakotti ja päätä särki. Jäin kaksi mailia tavoitteestani, mutta olin vaeltanut lähes 13 tuntia ja sinä aikana noussut yli 1500 korkeusmetriä ja laskeutunut yli 1100 metriä. Päivä oli ajallisesti luultavasti kaikkien pisin tekemäni.

Ajattelin nukkumaan käydessä paljon sitä pitäisikö minun mahdollisesti varautua yhteen lisäpäivään. Olin suunnitellut ruokamäärät hyvin tiukasti, mutta voisin yrittää säästämällä venyttää ruokia yhden päivän pidemmälle. Tai voisin viettää yhden yön muutaman päivän päässä olevassa White House Landingissa, jolloin saisin sieltä ruuat illaksi ja aamuksi. En tehnyt kuitenkaan mitään päätöstä asiasta vaan ajattelin katsoa miten huominen sujuisi. Erityisesti minua ei lohduttanut se tosiasia, että huominen ei olisi yhtään helpompi. Silloinkin edessä olisi yhden vuorijonon ylitys.

20,23 km (12.6 miles)
2089.0 / 2189.8 miles
Vaughn Stream, ME

I felt being under stress leaving Monson. I knew that my daily food rations for the last leg were small, but I wanted to carry the optimal weight. It was clear that I would suffer some hunger, but that wasn’t anything new. I was packing my pack with a pensive mood.

Poet and Hippy Chick promised to mail my bounce box to Millinocket and also the box that was arriving on Monday. I felt content that I was able to deal this so easily and I didn’t have to wait for the next workday. Around ten Poet took me and another hiker to the AT.

Ahead of me was the 100-Mile Wilderness. It’s not actually hundred miles long and neither really a wilderness, but that’s what this most remote part of the AT is called anyway. However from the ME 15 the next paved road is about hundred miles away. The AT crosses a few private gravel roads and a railroad, but that’s about all the signs of civilisation in the 100-Mile Wilderness. Along the side trails there can be found some parking lots nearby, so it’s not completely impossible to get away should there be any problems. Still there is a sign on the trail that informs the hikers that during the next 100 miles there are no resupplies or help available. They recommend people to prepare with ten days of food.

And there I went with my musty smelling green backpack, carrying far less than ten days of food. I hiked on with a steady pace in the warm morning and tried to grasp the idea of the last section of this hike. It felt so utterly strange, that there would be no more resupply, no more calculating food and no more planning the next section. This was it. Only one place to go anymore: the Mount Katahdin.

The AT kept going up and down the small hills in rooty terrain. I was walking with an autopilot mode. With routine. At the Little Wilson Falls I took a moment to admire the beautiful waterfall and decided to have a lunch break. Though I was fed up with all kinds of bars already months ago, I had some protein bars with me for this section. And actually the Probar I was eating tasted pretty good.

The Little Wilson Stream was crossable using the rocks, but later I arrived to the Big Wilson Stream and had to face an inevitable fording. I took off my shoes, rolled the legs above my knees and put the Crocs on. The stream was quite wide and I tried to find a place where the water looked most shallow and the current more gentle. The fording ended up being the most challenging one that I have done. The water was up to mid-thigh at times, the rocks were slippery and difficult to see through the flowing water. I kept probing the river floor with my hiking poles like a blind person and took tiny inching steps extremely carefully. Only when I knew completely sure that the rock beneath my foot was not moving I dared to put my weight on it. The current kept pushing me constantly and I had to use every bit of my concentration to simply stand up. When I got to the other side I felt relieved. The legs of my pants were partly wet, but otherwise that hair-raising wading went well.

I continued my hike calculating that I wouldn’t reach my planned tent site before dark. I still wanted to stick to my plan, because in order to have my food rations to last long enough I should be disciplined when it came to my daily mileages. Hence I kept hiking about an hour with the light of my head torch and around 8 pm I arrived to the Vaughn Stream. The next shelter wasn’t far, but the water there was unreliable and tenting might also be limited, therefore I had chosen this place close to the water to spend my night at. While I was having my dinner I checked my calendar and realised that if everything will go according my plans, this adventure would end in a week. That was the time that I had to keep on hiking.

Lähteminen Monsonista tuntui stressaavalta. Tiesin, että päivittäiset ruoka-annokseni viimeiselle vaelluspätkälle olivat pieniä, mutta halusin optimoida painon. Tulisin varmasti olemaan nälkäinen, mutta se nyt ei varsinaisesti olisi mitään uutta. Pakkasin tavaroita mietteliäänä.

Poet ja Hippy Chick lupasivat lähettää bounce boxini Millinocketiin sekä myös maanantaina saapuvan paketin. Olin tyytyväinen, että asia hoitui helposti ja en joutunut jäämään odottamaan arkipäivää. Kymmenen aikaan Poet lähti viemään minut ja toisen vaeltajan AT:lle.

Edessäni oli 100-Mile Wilderness, 100 mailin erämaa. Joka ei kyllä ole ihan sataa mailia eikä aivan oikeaa erämaatakaan, mutta tämä AT:n syrjäisin osuus kuitenkin tunnetaan tällä nimellä. ME 15 -tieltä lähtiessä seuraava tienristeys on nimittäin noin sadan mailin päässä. AT kulkee muutaman yksityisen hiekkatien ja junaradan yli, mutta muita sivistyksen merkkejä ei 100-Mile Wildernessissä ole. Sivupolkujen kautta pääsee parille parkkipaikalle, joten täysin mahdotonta poispääsy ei ole ongelmatilanteen tullessa. Polun varressa on silti kyltti, jossa ilmoitetaan, ettei seuraavan 100 mailin matkalla ole saatavissa varustetäydennyksiä eikä apua. Osiolle suositellaan varautuvan 10 päivän ruokamäärällä.

Sinne minä siis lähdin tunkkaiselle haiseva vihreä reppu selässäni ja mukanani huomattavasti vähemmän kuin 10 päivän ruuat. Kävelin tasaista tahtia lämpimässä aamupäivässä ja yritin mahduttaa päähäni ajatusta vaelluksen viimeisestä osiosta. Tuntui aivan oudolta, ettei edessä olisi enää varustetäydennyksiä, ei ruokamäärien laskemista, eikä seuraavan osion suunnittelua. Tämä olisi nyt tässä. Enää olisi yksi kiintopiste edessä: Mount Katahdin.

AT kulki juurakkoisessa maastossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Kävelin jotenkin kuin automaattiohjauksella. Rutiinilla. Little Wilson Fallsilla ihailin hetken upeaa vesiputousta ja päätin pitää ruokatauon. Vaikka olen kyllästynyt syömään kaikenlaisia patukoita jo kuukausia sitten, olin nyt tälle pätkälle ottanut mukaan proteiinipatukoita. Ja itseasiassa valitsemani Probar oli aivan hyvänmakuinen.

Little Wilson Streamin yli pääsi kiviä pitkin, mutta hieman myöhemmin Big Wilson Streamilla oli väistämättä edessä kahlaaminen. Riisuin kengät, käärin lahkeet polven yläpuolelle ja laitoin Crocsit jalkaan. Virta oli leveähkö ja yritin etsiä paikan, jossa vesi näyttäisi matalimmalta ja virtaus rauhallisimmalta. Ylitys osoittautui hankalimmaksi tähän mennessä. Vettä oli ajoittain minua puoleen reiteen, kivet olivat liukkaita ja virtaavassa vedessä niitä oli hankala nähdä kunnolla. Sondasin pohjaa vaellussauvoilla kuin sokea ja otin pieniä hivuttautuvia askelia erittäin varovasti. Vasta kun tunsin astuvan jalan alla varmasti paikallaan olevan kiven, uskalsin siirtää painoni sille. Virtaus puski minua koko ajan ja sain käyttää kaiken keskittymiseni pysyäkseni pystyssä. Päästyäni toiselle puolelle olin helpottunut. Housujen lahkeet olivat hieman kastuneet, mutta muuten tuo jännittävä ylitys sujui hyvin.

Jatkoin matkaani laskeskellen, että en ehtisi suunnittelemaani yöpaikkaan ennen pimeää. Halusin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmasta, koska ruuan riittävyyden kannalta päivämatkojen suhteen pitäisi nyt olla kurinalainen. Niinpä vaelsin noin tunnin verran otsalampun valossa ja saavuin kahdeksan aikaan Vaughn Streamille. Seuraava shelter ei olisi ollut kaukana, mutta siellä oli epävarma vesilähde ja huonosti telttapaikkoja, joten olin valinnut tämän kohteen veden äärellä. Iltaruokaa syödessäni katselin kalenteria ja totesin, että kaiken menessä suunnitelmien mukaan tämä seikkailu tulisi päätökseen viikon kuluttua. Sen verran pitäisi vielä jaksaa kävellä.

0 km (0 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

The last zero day, the last resupply and ahead of me was the last leg of the AT. I wasn’t completly thrilled by the food options that I Monson was offering, because there wasn’t very good selection of cold foods.

In the morning I talked with Poet and Hippy Chick, the owners of the Shaw’s Hiker Hostel. When they learned that I was from Finland, they told me that the Monson Historical Society has a museum with artefacts of Finnish immigrants.

I went to see the museum that was actually in the same building with the AT Visitor Center. At the doorway there were Finnish and Swedish flags flying. And indeed their collection had Finnish artefacts from 19th century: a traditional costume, a pair of shoes made of birch bark and a bible. I was leafing through the bible with the permit from the museum guide. Although the language was completely different from modern Finnish, it felt touching to suddlenly see a text written in my own language in this tiny village in Maine.

Me, Mojo and his friend Kate had made plans to have lunch together at the Lakeshore House. It seemed like most of my friends were staying there and at this point of my hike it felt really strange that I didn’t know anyone staying at Shaw’s. Though most of the people there seemed to be weekenders. The Lakeshore House served the absolutely best food in Monson and the place was all in all cozy. After the lunch we went outside to enjoy the view over the Lake Hebron and realised that this was possibly the last time together. Mojo and Kate were staying one more day in Monson and they were planning much slower pace for the last 100 miles than I. It felt weird to say goodbye. For last six months I could count on that my friends would always appear behind some bend in the trail.

The last 100 miles of the AT was waiting for me and north from Monson would start so called 100 Mile Wilderness, that is the most remote part of the whole AT. I had to plan my resupply so that I could get across that section. Usually I have been carrying 3-4 days of food (meaning 4-5 hiking days) and in some rare instances 5 days of food. Now I was calculating that I could do the 100 Mile Wilderness with 6 days of food. There was also an option to order a food drop to the middle of the 100 Mile Wilderness. In Monson there are a couple companies that do business by bringing the food that hiker has delivered them at a certain time to a certain place (usually to Jo-Mary Road). Shaw’s organises food drops and thus getting one would have been convenient. Still I was feeling stressful about having to be somewhere on a schedule. If I have learned anything during the last six months, at least that you can’t always predict your hiking speed. Hence I decided that I would have less stress from being hungry than from scheduling a food drop.

One of the mandatory errands was the visit to the AT Visitor Center. The northern terminus of the AT, Mount Katahdin, is in the Baxter State Park that has a limited capacity for thru-hikers. That’s why the ATC and the Baxter State Park wish that the hikers would pre-register in Monson. This means once again a vague guess about when I might be done with the 100 Mile Wilderness, but on the other hand the calendar helps to see how full the thru-hiker campsite might be. The day when I was planning to hit the Baxter was still looking good. The pre-registration is no guarantee for a spot, but the lady at the Visitor Center gave very specific instructions about the other options for the last night.

In addition to the maps, the AT Visitor Center has also a 3D model of the Mount Katahdin with all the hiking trails painted on it. I had planned to take the AT up and down the mountain, but now I realised that there were many interesting alternative routes for the descent. I discussed this with with the employee and she recommended – after hearing about my mountaineering experience – the Knife’s Edge. On the good weather it was supposed to be a very scenic route that was following the summit ridge. The Knife’s Edge would take me to the other side of the mountain where there is a campground and thus a possibility to hitch a ride to Millinocket.

The plan was now to hike through the 100 Mile Wilderness in six days and in the morning of the seventh day arrive to the Baxter State Park and camp there. After that the only thing to do anymore was to climb up the Mount Katahdin, which would allow me to join the fine company of the few that have thru-hiked the Appalachian Trail.

Viimeinen lepopäivä, viimeinen ruokatäydennys ja edessä AT:n viimeinen etappi. En ollut aivan ihastunut Monsonista löytämälleni ruokatarjonnalle, koska kylmiä ruokia syövälle ei ollut kovin hyviä vaihtoehtoja. 

Keskustelin aamulla Shaw’s Hiker Hostellin omistajien, Poetin ja Hippy Chickin, kanssa. Kuullessaan minun olevan suomalainen he kertoivat, että Monsonissa on paikallisen historiaseuran museo, jossa on suomalaisten immigranttien esineistöä.

Kävin vierailemassa museossa, joka on itseasiassa samassa rakennuksessa kuin AT Visitor Center. Museon ovella liehuivat Suomen ja Ruotsin liput. Kokoelmassa todellakin oli 1800-luvun suomalaisia esineitä kuten kansanpuku, tuohivirsut ja raamattu. Selailin museoesittelijän luvalla raamattua ja vaikka sen kieli olikin aivan erilaista kuin nykysuomi niin tuntui jollain tapaa liikuttavalta kohdata näin yllättäen äidinkielistä tekstiä jossain Mainen pikkukylässä keskellä ei mitään.

Olin sopinut päivällä tapaavani Mojon ja hänen ystävänsa Katen lounaan merkeissä Lakeshore Housessa. Itseasiassa vaikutti, että suurin osa ystävistäni yöpyi täällä ja tässä vaiheessa reissua tuntui todella oudolta, kun en tuntenut yhtään ketään Shaw’silla. Tosin siellä asujista suuri osa vaikutti olevan viikonloppuvaeltajia. Lakeshore Housessa oli ehdottomasti Monsonin paras ruokatarjonta ja paikka vaikutti muutenkin viihtyisältä. Syötyämme ihailimme hetken maisemaa Lake Hebronin rannalla ja tajusimme, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kerta kun tapaisimme. Mojo ja Kate aikoivat viipyä Monsonissa päivän pidemäpään kuin minä ja heidän suunnitelmissaan oli edetä viimeinen sata mailia huomattavasti hitaammin kuin minulla. Tuntui oudolta hyvästellä. Puoli vuotta oli jo voinut luottaa, että tutut ihmiset aina välillä ilmestyisivät jostain polun mutkan takaa.

Edessäni olisi siis AT:n viimeiset reilu sata mailia ja Monsonista pohjoiseen alkaisi niin sanottu 100 Mile Wilderness, sadan mailin erämaa, joka on koko AT:n syrjäisin alue. Ruokatäydennys piti siis suunnitella niin, että tuon sadan mailin etapin onnistuisi ylittämään. Yleensä olen pyrkinyt kantamaan 3-4 päivän ruuat (mikä tarkoittaa 4-5 vaelluspäivää) ja joskus harvoin viiden päivän ruuat. Nyt laskin, että voisin selvitä 100 Mile Wildernessin yli kuuden päivän ruuilla. Optiona olisi ollut tilata food drop, ruokalähetys, keskelle 100 Mile Wildernessiä. Monsonissa on pari toimijaa, jotka maksusta tuovat vaeltajan itse hankkimat ruuat hänelle sovittuna aikana sovittuun paikkaan (yleensä Jo-Mary Roadille). Shaw’s myös järjestää food dropeja, joten organisointi olisi ollut helppoa. Kuitenkin minusta tuntui stressaavalta ajatus, että minun pitäisi olla tietyssä paikassa tietyllä kellonlyömällä. Jos olen jotain oppinut viimeisen puolen vuoden aikana niin ainakin sen, että vaellusvauhtiaan ei aina pysty ennakoimaan. Niinpä päätin, että olisin vähemmän stressaantunut nälästä kuin food dropin ajoittamisesta.

Päivän pakollisiin kuvioihin kuului myös käynti AT Visitor Centerissä. AT:n pohjoinen päätepiste, Mount Katahdin, sijaitsee Baxter State Parkissa, jossa on rajallinen yöpymisresurssi läpivaeltajille. Siksi ATC ja Baxter State Park toivovat, että vaeltajat ennakkorekisteröityisivät Monsonissa. Tietysti tämä tarkoitti taas epämääräistä arvausta siitä milloin olisi kulkenut 100 Mile Wildernessin läpi, mutta toisaalta kalenterista saattoi katsoa miten täyttä läpivaeltajien teltta-alueella olisi. Minun suunnittelemalleni päivälle oli vielä hyvin tilaa. Ennakkorekisteröityminen ei takaisi paikkaa, mutta AT Visitor Centerin työntekijä opasti hyvin selkeästi myös muista vaihtoehdoista viimeistä yötä varten.

AT Visitor Centerissä on karttojen lisäksi hyvä kolmiulotteinen pienoismalli Mount Katahdinista, johon on piirretty vuorella kulkevat vaellusreitit. Olin suunnitellut meneväni AT:a ylös ja samaa reittiä alas, mutta nyt tajusinkin, että Katahdinilta olisi myös monta kiinnostavaa vaihtoehtoista reittiä alas. Keskustelin työntekijän kanssa ja hän suositteli – kuultuaan vuorikiipeilykokemuksestani – Knife’s Edgeä. Se olisi kuulemma hyvällä säällä todella näyttävä reitti pitkin terävää huippuharjannetta. Knife’s Edgeä pitkin pääsisi laskeutumaan vuoren toiselle puolelle, jossa olevalta leirintäalueelta voisi sitten yrittää liftata Millinocketiin.

Suunnitelmana on nyt siis vaeltaa kuuden päivän aikana 100 Mile Wildernessin läpi ja saapua seitsemännen päivän aamuna Baxter State Parkiin majoittuakseni sinne. Sen jälkeen edessä olisi enää nousu Mount Katahdinin huipulle, jonka myötä liittyisin Appalachian Trailin läpivaeltaneiden harvalukuiseen joukkoon.

18,70 km (11.6 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

While I was taking my first steps in the sunny morning I met a small brown mouse on the AT. Instead of running away it just froze and waited me to go away.

Quite soon I arrived to the West Branch of Piscataquis River that had been in my mind yesterday. And indeed there was my first fording to do. Yes, I had forded a few streams after heavy rains in Virginia (near Wood’s Hole, McAfee Knob and Waynesboro), but those were exceptional conditions. This river was too wide and deep to cross using rocks at any weather. There was a rope pulled across the river that one can use for support, but I thought that my hiking poles were far more useful. When not using the rope, it’s still usually a reliable indicator of a good place to cross.

So I changed to Crocs, attached my hiking boots to my backpack and opened the hip belt and the chest strap. It’s possible to drown even to a shallow river. When everything in your backpack sucks in the water and thus gets heavier, once you have fallen you might not be able to get up. That’s why it’s important that all the straps are open, that in a case of a fall you can get rid of your backpack as fast as possible. With my stubby legs the water was up to my knees. The current was pushing me a bit, but didn’t make fording too difficult and the rocks weren’t too slippery. When I got to the other side I dried my feet and put on my socks and shoes. I saw that some absent-minded hiker had left their shoes on the shore. I left them there, because I presumed that this hiker was south bounding.

The AT followed the river and as the terrain was easy my hiking went also briskly. When I came to the East Branch of Piscataquis River there was once again some fording to do. However there had formed a dam of sticks and branches right where I should be crossing the river. And it looked like it might just hold the weight of a human (of my size). I decided to take the risk and try it. I started to balance along the dam using my poles to take off some of my weight. Momentarily I felt like the dam would break underneath me, but taking every step very carefully I succeeded to inch myself to the other side. My shoes got wet from the outside, but not from the inside. Also while I was crossing the river it had started to rain, but it remained as a light drizzle.

After crossing a road I found a pleasant surprise from the woods: trail magic! Someone had left a cooler full of soda cans and I grabbed one to go. I hiked on for a while and then sat down for my lunch break and drank the coke.

I had two options of how to get to Monson. I could either take a two mile side trail from the AT and walk all the way to the village or hike along the AT for three more miles and call a ride from a road crossing. Because there was time and I was in no hurry, I decided to hike further and have those three miles done.

In spite of the relatively easy terrain my speed started to decrease towards the afternoon. Anyway it was still light when I arrived to the ME 15 and called my hostel for a shuttle ride. The person from Shaw’s Hiker Hostel promised to come in 15 minutes and I sat down on a rock to wait. An elderly couple on the parking lot was reading a sign telling about the AT and giving me a suspicious look – if not a disgusted one. Perhaps thru-hiking sounded more glamorous on the sign than what it looked (or smelled) in the reality.

After my ride arrived I got to settle in to my room in Monson. The dining options in this tiny village were pretty limited and I ended up going to Spring Creek BBQ. I had a combination of two strangely named American classics: grilled cheese (which is actually a sandwich, the grilled cheese inside it) and chili (which is much more than just chili). I don’t know if was as relaxed as usually when I came into a town. Maybe I was in my mind already so focused to the last 100 miles of the AT, that it was difficult to switch myself to off-mode. Also I have seen quite a few small towns during the last six months that really start to feel ready to just stop moving.

Ottaessani ensimmäisiä askeleita aurinkoisessa aamussa tuli minua AT:lla vastaan pieni ruskea hiiri. Pakenemisen sijaan se jähmettyi paikalleen ja odotti, että poistuisin.

Saavuin varsin pian eilen mielessäni olleelle West Branch of Piscataquis Riverille. Ja todellakin edessä oli ensimmäinen joen yli kahlaaminen. Olin toki kahlannut muutaman joen yli kovien sateiden jälkeen Virginiassa (lähellä Wood’s Holea, McAfee Knobia ja Waynesboroa), mutta ne olivat poikkeustilanteita. Tämä joki oli selvästi leveydeltään ja syvyydeltään sellainen, että kuivallakaan säällä ei kiviä pitkin ylittäminen onnistuisi. Joen yli oli viritetty köysi, josta voisi ottaa tukea, mutta vaellussauvat olivat mielestäni huomattavasti hyöyllisemmät. Vaikka köyttä ei käyttäisikään, on se kuitenkin yleensä luotettava indikaattori hyvästä ylityskohdasta.

Vaihdoin siis Crocsit jalkaan, kiinnitin kengät reppuun sekä avasin lantio- ja rintavyön. Matalaankin jokeen voi hukkua kaatuessaan, kun repun sisältö kastuessaan saa lisäpainoa eikä sen kanssa enää pääse pystyyn. Siksi kaikkien remmien on tärkeää olla auki, että repun saa nopeasti pois selästään, jos kaatuu jokeen. Vettä oli minun lyhyillä jaloillani hieman yli polven. Virtaus työnsi vähän, mutta ei vaikeuttanut etenemistä liikaa eikä pohja ollut hirveän liukas. Toiselle puolelle päästyäni kuivasin jalat ja puin sukat sekä kengät takaisin. Huomasin jonkun hajamielisen ylittäjän jättäneen kenkänsä joen rantaan, mutta annoin niiden jäädä siihen, koska tämä vaeltaja oli luultavammin mennyt vastakkaiseen suuntaan.

AT seuraili jokivartta ja maaston ollessa helppokulkuista myös vaellukseni eteni rivakasti. Saapuessani East Branch of Piscataquis Riverille oli tarjolla taas kahlaamista. Ylityspaikan lähelle oli kuitenkin muodostunut risupato, joka näytti mahdollisesti saattavan kestää kokoiseni ihmisen painon. Päätin ottaa riskin ja kokeilla. Lähdin tasapainoilemaan patoa pitkin keventäen askellustani vaellussauvojen avulla. Hetkittäin pato tuntui hajoavan allani, mutta varovasti edeten onnistuin hivuttautumaan pikkuhiljaa toiselle puolelle. Kenkäni kastuivat ulkopuolelta, mutta vesi ei tullut läpi asti. Lisäksi ylittäessäni oli alkanut tihkuttaa vettä, mutta sade ei yltynyt kovemmaksi.

Erään tien ylitettyäni löytyi metsästä iloinen yllätys: trail magicia! Joku oli jättänyt kylmälaukun täynnä limpparitölkkejä ja nappasin sieltä yhden mukaani. Jatkoin vielä jonkin matkaa ennen kuin pidin lounastauon ja samalla join mukaani ottamani cokiksen.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoista reittiä Monsoniin. Voisin joko kävellä AT:lta vajaat kaksi mailia sivupolkua suoraan kylään tai voisin jatkaa AT:ta pitkin noin kolme mailia pidemmälle ja soittaa kyydin tienristeyksestä. Koska aikaa oli ja minulla ei ollut kiire, päätin vaeltaa pidemmälle, jolloin nuokin kolme mailia olisivat sitten jo tehty.

Suhteellisen helposta maastosta huolimatta vauhtini alkoi iltapäivää kohden hiipua. Saavuin kuitenkin vielä valoisan aikaan ME 15 -tielle ja soitin yöpaikkaani shuttle-kyytiä varten. Shaw’s Hiker Hostellista luvattiin tulla hakemaan noin vartin päästä ja istuin kivelle odottamaan. Parkkipaikalla ollut vanhempi pariskunta luki kiinnostuneena AT:a esittelevää kylttiä ja katseli minua epäluuloisesti – ellei jopa inhoten. Ehkä läpivaeltaminen kuulosti kyltissä jotenkin glamourikkaammalta kuin miltä todellisuus näytti (tai haisi).

Kyytini saavuttua pääsin asettumaan huoneeseeni Monsonissa. Pikkuisen kylän ruokavaihtoehdot olivat rajalliset, joten lähdin katsomaan illallismahdollisuuksia Spring Creek BBQ:sta. Päädyin yhdistämään kaksi oudosti nimettyä amerikkalaista klassikkoa: grilled cheese (joka on siis oikeastaan leipä, grillattua juustoa siellä välissä) ja chili (jossa on kaikkea muutakin kuin chiliä). En tiedä olinko niin rentoutunut kuin yleensä kaupunkiin saapuessani. Ehkä mielessäni olin jo niin keskittynyt AT:n viimeiseen sataan mailiin, että lepovaihdetta oli vaikea saada päälle. Lisäksi olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt nähdä aika monta pikkukylää ja alan olla henkisesti jo valmis oikeasti pysähtymään jonnekin.

26,53 km (16.5 miles)
2062.9 / 2189.8 miles
Marble Brook, ME

After filling up my water at the lean-to I started to climb towards the Pleasant Pond Mountain through the misty morning. My goal was to traverse this and the next summit, the Moxie Bald Mountain, today in order to have relatively flat terrain tomorrow on my way to Monson. Also I wanted to get done as much as possible of the remaining 31 miles today.

As I reached the summit of the Pleasant Pond Mountain I was completely inside the mist and quite convinced that the rain in the forecast was really about to fall. The day didn’t seem like the perfect one for any big miles.

When descending towards the Moxie Pond I saw small cracks appearing to the clouds and slowly the blue skies unshrouded timidly and let some light through. The river to be forded (according the guide book) near Moxie Pond was peaceful and I was able to easily hop across using the rocks. The easy terrain and the fading clouds got me to better mood.

I decided to have a lunch break at the Bald Mountain Brook that is right before the Moxie Bald Mountain. I got to fill up my water and next to the brook there was a fire pit for the lean-to nearby and thus good places to sit. As I was devouring my cold oatmeal, a familiar looking woman appeared from the other side of the brook. Mother Nature had caught me up and she sat down with me. She told that her ankle was still hurting and that’s why she was trying to do smaller mileages. She was planning to stay the night at the lean-to, but I was sticking to my own plan and continued up the mountain.

I might have mentioned that for some incomprehensible reason I find all kinds of tunnels and bridges enjoyable. And on the uphill there was indeed one interesting rock formation. If not really a tunnel, but still the trail went between large boulders and beneath a mushroom-like rock formation. On the top of a high rock pillar there was sitting a big slab just like a cap. Between the boulders there were some inviting corridors – just wide enough to squeeze through – but I decided not to push myself between the rock and the hard place right now.

A bit before reaching the summit of Moxie Bald Mountain I first heard a strange sound and then I saw something moving in the forest. I remembered that Kickstand had told me that he saw a grouse somewhere near the state line of New Hampshire and Maine, but now there was one strutting quite close to me right next to the trail.  The bird looked like a female wood grouse, we call it “koppelo”, but it had to be some other grouse hen, because there are no wood grouse in US.

When I was getting closer to the summit of the Moxie Bald Mountain, the beautiful landscape started to open up behind my back. The sun was shining low and from the bald I could see really far, because the scrubby trees didn’t obstruct the view. Especially in Maine I have seen a lot of wind turbines and there they were once again: in the horizon stood the white wind turbines silently using the source of renewable energy.

As the sun was setting, I also took the route downhill. I reached the Moxie Bald Mountain lean-to when the darkness fell. There were several tents near the lean-to, but I still felt energetic and willing to do some miles and hence put the head torch on and continued my hike.

I was tempted by the idea of reaching the West Branch Piscataquis River, because it should be forded according to my guide book. It would allow me to ford the river first thing in the morning and after that to put my shoes on, which would save some time. But it was five miles away and I wasn’t convinced that I could get so far.

The terrain was flat and mostly fast to hike. I was listening to music and marched on rapidly in the dark forest. At some point the trail turned to a wet puddle with rocks and I had to keep balancing not to get my feet wet. I was getting tired and after a few times slipping to the water my mental state had gone from medium raw to well done. I wasn’t up to focus on the balance act, even though my shoes had kept my feet dry.

I started to look for a possible campsite, but I wanted to get close enough for a water source. Near the Marble Brook I suddenly saw an opening in the woods large enough for one tent. It didn’t take me too long to decide if I wanted to hike the remaining 0.5 miles to the Piscataquis River. There were no promise of a tent site there, meaning that the bad case scenario was that the river would be too dangerous to ford in dark and I would have to return here. So after more than 18 miles I called it a day and put up my tent. I felt tired, but content with my accomplishment. Tomorrow there would be about ten miles to Monson and I would get to have my last zero day in the last village of the AT.

Täytettyäni vesivarastoni laavulla lähdin nousemaan usvaisessa aamussa kohti Pleasant Pond Mountaina. Tavoitteenani oli päästä tämän ja sitä seuraavan Moxie Bald Mountainin yli, jotta huomenna jäljellä oleva matka Monsoniin olisi tasaisempaa maastoa. Lisäksi halusin taittaa jäljellä olevasta 31 mailin matkasta mahdollisimman paljon tänään.

Tullessani Pleasant Pond Mountainin huipulle olin täysin usvapilven sisällä ja olin melko vakuuttunut sääennusteen iltapäiväksi lupaamasta sateesta. Päivä ei vaikuttanut aivan ihanteelliselle isoja maileja ajatellen.

Laskeutuessani kohti Moxie Pondia pilvipeitteeseen alkoi kuitenkin ilmestyä rakoja ja pikkuhiljaa sininen taivas näyttäytyi arasti laskien valoa läpi. Moxie Pondilla opaskirjassa kahlattavaksi merkattu joki oli rauhallinen ja saatoin loikkia helposti yli kiviä pitkin. Helppo maasto ja pilvien väistyminen sai minut hyvälle tuulelle.

Päätin pitää lounastauon juuri ennen Moxie Bald Mountainia olevalla Bald Mountain Brookilla. Sain samalla otettua vettä ja joen varrella oli läheisen laavun tulentekopaikka ja siten hyviä istumapaikkoja. Syödessäni kylmää puuroani ilmestyi joen toiselta puolelta tutun näköinen nainen. Mother Nature oli saavuttanut minut ja istui seuraani. Hän kertoi nilkkansa olevan yhä kipeä ja pysyttelevänsä siksi pienehköissä mailimäärissä. Hän aikoi jäädä yöksi laavulle, mutta minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylös vuorenrinnettä.

Olen ehkä maininnut ilahtuvani jostain käsittämättömästä syystä kaikenlaisista tunneleista ja silloista. Ja ylämäestä löytyikin eräs mielenkiintoinen kivimuodostelma. Jos ei nyt aivan tunnelia, mutta pääsin kulkemaan kivenlohkareiden välistä suuren sienimäisen kivimuodostelman alle. Korkean kivipaaden päälle oli jäänyt suuri tasainen kivilaatta kuin hatuksi päälle. Kivien välissä olisi ollut houkuttelevia juuri ja juuri ihmisen mentäviä koloja, mutta en jäänyt kuitenkaan kokeilemaan niihin tunkeutumisen mahdollisuutta.

Hieman ennen Moxie Bald Mountainin huippua kuulin ensin erikoisen äänen ja sitten näin jotain liikkuvan metsässä. Muistin Kickstandin maininneen nähneensä jonkinlaisen metsäkanan New Hampshiren ja Mainen rajamailla, mutta nyt sellainen tepasteli aivan lähelläni polun vieressä. Lintu näytti rouvametsolta, siis koppelolta, mutta oli ilmeisesti jokin muu naaraspuolinen metsäkana, koska metsoja ei ole Yhdysvalloissa.

Saapuessani Moxie Bald Mountainin laelle alkoi kaunis näköala pikkuhiljaa avautua selkäni takana. Aurinko paistoi matalalta ja nimensä mukaisesti baldin (kaljun) vuoren päältä näki helposti kauas, kun korkeintaan kitukasvuisen kokoiset puut eivät olleet esteenä. Erityisesti Mainessa olen nähnyt paljon tuulivoimaloita ja nytkin taivaanrannassa valkoinen tuulivoimalapuisto tahkoi hiljaisena uusiutuvaa energiaa.

Auringon laskiessa laskeuduin minäkin vuorelta ja pimeä tuli juuri saavuttaessani vuoren juurella olevan Moxie Bald Mountain -laavun. Näin useamman teltan laavun luona, mutta minulla oli vielä hyvin energiaa sekä haluja saada maileja, joten vedin otsalampun päähän ja jatkoin matkaa.

Minua houkutteli mahdollisuus päästä West Branch Piscataquis Riverin varrelle, koska tämä oli merkattu opaskirjaan kahlattavaksi. Silloin voisin aamulla kahlata joen ja vasta sen jälkeen pukea kengät jalkaan säästäen näin hieman aikaa. Matkaa oli kuitenkin yli viisi mailia, joten en ollut aivan vakuuttunut jaksaisinko niin pitkälle.

Maasto oli tasaista ja suurelta osaa nopeakulkuista. Kuuntelin musiikkia ja marssin menemään vauhdikkaasti pimeässä metsässä. Jossain vaiheessa polku alkoi kuitenkin muuttua vetiseksi kivikoksi, jossa piti tasapainoilla ettei kastelisi jalkojaan. Muutaman kerran väsyneenä jalkani lipsahdettua veteen aloin olla henkisesti jo aika kypsä. En oikein jaksanut enää keskittyä kivillä keikkumiseen, vaikka kengät kyllä onneksi pitivät jalat yhä hyvin kuivina.

Aloin katsella mahdollisia telttapaikkoja, mutta halusin myös päästä jonnekin suhteellisen lähelle vedenottopaikkaa. Lähellä Marble Brookia näin yllättäen metsässä yhden teltan kokoisen avoimen läntin. En jäänyt kovin pitkäksi aikaa miettimään kävelisinkö vielä jäljellä olevan puoli mailia Piscataquis Riverille. Mitään takeita telttapaikan löytämisestä sieltä ei nimittäin ollut, joten pahimmassa tilanteessa pimeässä kahlaaminen olisi liian vaarallista ja joutuisin palaamaan tänne. Niinpä totesin reilun 18 mailin päivän olevan pulkassa ja pystytin telttani. Olo oli väsynyt, mutta kuitenkin tyytyväinen päivän suoritukseen. Huomenna olisi jäljellä kymmenisen mailia Monsoniin ja pääsisin viettämään viimeistä lepopäivääni AT:n viimeisessä kylässä.