“How much does your pack weigh?” This is that vernal mating call on the Appalachians that tells you there is a thru-hiker nearby. I got my base weigh (without food and water) a day before I started my hike and that was 12 kg (26,5 lbs). The next day, with all those (excess) snacks, my pack weigh at the Amicalola Falls was about 18 kg (40 lbs). That was the last time I put my backpack on a scale and honestly I really didn’t care about the weight. Then again the other hikers were interested or perhaps asking the pack weight was just that “it’s been a nice weather” type small talk. I’m not an ultralight enthusiast and for me it’s important that I’m not unnecessary cold or wet. Thus I decided that I’m allowed to carry as much as I am willing to carry.
My gear list is of course premeditated, but there are lots of things that I could have survived without. Still everything had some kind of meaning to me, because I was willing to haul them 3500 km (2200 mi) from Georgia to Maine. The only item that I didn’t use at all was a mosquito headnet, but perhaps that 12 grams (0,4 oz) didn’t change a lot. I’m quite sure that I had at least that amount of debris and dead leaves on my backpack all the time (not to mention the hitch-hiking spiders).
During the first week on the trail you start to understand what you really need and that’s when many hikers fine-tune their gear. Also rangers at the Amicalola Falls and many hostels offer free pack shakedowns, where the staff goes through all your gear. I didn’t want to have one, because I felt that the gear choices and preferences are very personal. In two months or so the gear set-up is really stripped down to the essentials, but after that many hikers start to carry some extra luxuries. Perhaps it’s some hot dogs or a beer for the first night after leaving a town or a present that your hiker friend gave you. Very few of the hikers really give up of the things they carry in a linear way.
On the video above I go through all my gear and share my thoughts about them. That’s why I don’t repeat all of that in this blog text. In the image below there is a list of all the things mentioned on the video, their weight and from where to where I was carrying it (as accurately as I remember). My cousin Noora helped me to change from winter gear to summer gear and vice versa. She mailed my things where and when I told her to and I mailed her the things that I didn’t need anymore. There are not the things that were in my bounce box on my gear list. I will likely write another post later about using the bounce box.
The things that broke down or were worn out I replaced when I went into a town or ordered replacement from Amazon (either myself or Noora helping me). Many hostels and motels keep your mail from Amazon waiting for you. If you are not spending the night there, they might ask a small fee. Also some of the outdoor retailers will hold your maildrops, but it’s not good manners to order something (cheaper) from Amazon if you could buy the same thing from that local entrepreneur. The addresses of these places and the possible fees can be found from the Awol AT Guide.
I discussed with many of my hiker friends about the ethical issue of stealing toilet paper. We all agreed that it’s never ok to steal TP from hostels, because they operate on a shoestring and pretty much do charity for the hikers. Instead when you pay $80 for a night in a motel room, I think it’s appropriate to presume that one extra roll of TP is included in the price. Although you can buy a single roll of TP from almost every town. And in case you have to buy a pack of 2-4, you can always leave the ones you don’t need in the hiker box – every hostel and motel usually have one.
A hiker box is a leave-what-you-don’t-need and take-what-you-need box. In the best places there are own boxes for everything – for example one for hygiene items and another for food etc. It should be clear without saying that it’s good to help keeping these organised by leaving your things in the right box. It’s a good idea to check the hiker box before heading to the grocery store to resupply, because sometimes you might get almost all of your resupply from the hiker box. Especially things that are sold in large quantities like oatmeal pouches and granola bars can often be found there. It’s also possible to find clothes to wear while you do your laundry from the hiker box. Some hostels also offer free loaner clothes (that is haute couture like nothing else). And then there is always the option to wear your rain gear while doing laundry.
If there are some questions about my gear, feel free to ask in the comments of this blog post or on the YouTube page for my gear review video. I wrote about the shoes that I got from my sponsor Partioaitta (and about choosing the right shoes in general) in more detail in their blog: Puoli vuotta Appalakeilla (in Finnish only).
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
“Kuinka paljon reppusi painaa?” Tämä on se appalakeilla kaikuva keväinen kutsuhuuto, josta tunnistaa läpivaeltajan. Minä punnitsin reppuni peruspainon (ilman ruokaa ja vettä) lähtöä edeltävänä päivänä, jolloin se painoi 12 kg. Seuraavana päivänä kaikkine (kohtuuttomine) eväineen ennen vaelluksen aloitusta Amicalola Fallsilla paino oli noin 18 kg. Tämän jälkeen en punninnut reppuani kertaakaan eikä minua totta puhuen edes kiinnostanut kuinka paljon se painoi. Muita vaeltajia tämä tieto kyllä kiinnosti tai ehkä kyseessä vain oli sellainen “on ilmoja pidellyt” -tyyppinen keskustelunavaus. En ole grammanviilaaja ja minulle oli tärkeää, etten ole tarpeettomasti kylmissäni tai märkä. Siten totesin, että voin kantaa aivan niin paljon tavaraa kuin olen itse valmis kantamaan.
Varustelistani on toki harkittu, mutta siellä on paljon tavaroita, jotka olisi voinut jättää poiskin ja silti olisi selvinnyt reissusta hengissä. Kaikilla varusteilla oli kuitenkin minulle joku merkitys, koska olin niitä halukas raahaamaan 3500 km Georgiasta Maineen. Ainoa varusteeni, jota en käyttänyt kertaakaan oli hyttysverkko, mutta ehkä tuo 12 grammaa ei olisi muuttanut paljoakaan. Sen verran kun repun mukana varmasti kulki ihan maasta tarttuneita roskia ja kuolleita lehtiäkin (puhumattakaan liftaavista hämähäkeistä).
Vaelluksen ensimmäisellä viikolla alkaa saada käsityksen mitä oikeasti tarvitsee ja tässä vaiheessa moni vaeltaja hienosäätää varustustaan. Myös Amicalola Fallsilla ja monessa hostellissa on mahdollisuus ns. shakedowniin, jossa henkilökunta katsoo varusteet läpi. Itse en halunnut shakedownia, koska lopulta varustevalinnat ovat hyvin henkilökohtaisia. Parin ensimmäisen kuukauden aikana kamat tulee viilattua useimmilla minimiin, mutta sen jälkeen moni alkaa kantaa mukanaan pientä mukavuuslisää. Ehkä se on hot dogeja tai olutta ensimmäiselle illalla kaupungista lähdön jälkeen tai joku vaeltajaystävältä lahjaksi saatu tavara. Harva tuntemani vaeltaja olisi vähentänyt tavaran määrää lineaarisesti loppua kohden.
Käyn yllä olevassa videossa läpi kaikki varusteeni ja kommentoin niiden toimivuutta. En siten toista samoja asioita tässä blogitekstissä. Yllä olevasta kuvasta löytyy kaikkien videolla lueteltujen varusteiden painot ja mistä mihin ne kulkivat mukanani (niin tarkkaan kuin muistan). Kesä- ja talvivarusteiden vaihdon tein serkkuni Nooran avustuksella eli hän postitti tavarat ilmoittamaani paikkaan ja minä postitin samalla pois menevät hänelle. Varustelistassa ei ole tavaroita, jotka kulkivat mukanani bounce boxissa, jota postitin itselleni eteenpäin. Kirjoitan bounce boxin käytöstä todennäköisesti myöhemmin oman tekstinsä.
Rikkoutuneiden varusteiden tilalle ostin uusia kaupasta mennessäni kaupunkiin tai tilasin joko itse suoraan tai Nooran avustuksella Amazonista. Moneen hostelliin ja motelliin voi tilata Amazon-verkkokaupan paketteja odottamaan saapumistaan. Jos et yövy paikassa, he saattavat pyytää pienen maksun paketin säilyttämisestä. Myös osa vaeltajatarvikkeita myyvistä liikkeistä tekee tätä palvelua, mutta ei ole hyvää käytöstä tilata Amazonista halvemmalla tavaroita kauppaan, josta voisit ostaa ne suoraan paikalliselta yrittäjältä. Näiden paikkojen osoitetiedot ja mahdollinen paketinsäilytysmaksu löytyy Awol AT Guide -opaskirjasta.
Keskustelimme myös useiden vaeltajaystävieni kanssa sellaisesta eettisestä kysymyksestä, että mistä on soveliasta varastaa vessanpaperia. Olimme kaikki sitä mieltä, että hostelleista ei ole ikinä oikein ottaa vessanpaperirullaa mukaansa, koska ne toimivat todella pienellä budjetilla ja lähes hyväntekeväisyysasenteella vaeltajia kohtaan. Sen sijaan, jos maksat $80 motellihuoneesta, voi mielestäni hyvällä omatunnolla olettaa, että yksi ylimääräinen vessanpaperirulla kuuluu hintaan. Tosin lähes kaikista kaupungeista saa kaupasta yksittäisiä vessanpaperirullia ja jos joutuu ostamaan vaikka 2-4 rullan paketin, voi ylimääräiset jättää hiker boxiin, joka yleensä kaikissa hostelleissa ja motelleissa on.
Hiker box on “jätä mitä et tarvitse ja ota mitä tarvitset” -periaatteella toimiva laatikko. Parhaissa paikoissa laatikot on järjestetty teemoittain, jolloin vaikka hygieniatarvikkeet ovat omassaan ja ruuat omassa laatikossaan. On sanomattakin selvää, että tätä järjestystä on hyvä auttaa pysymään yllä laittamalla itse jättämänsä tavarat oikeisiin laatikoihin. Hiker boxiin kannattaa kurkistaa ennen kuin lähtee ruokaostoksille, koska joskus lähes koko ruokatäydennyksensä voi tehdä hiker boxista. Erityisesti isoissa pakkauksissa myytäviä tavaroita kuten pikapuuropusseja ja myslipatukoita löytyy laatikosta. Hiker boxista voi löytää myös vaatteet itselleen siksi ajaksi, kun pesee kaikki omat vaatteensa. Myös joistakin hostelleista löytyy lainavaatteet (sellaista haute couturea ei näe edes Pariisissa). Muussa tapauksessa pyykkiä pestessä voi pukeutua sadevaatteisiinsa.
Jos varusteistani ilmenee kysymyksiä, niitä voi heittää joko tämän blogitekstin kommentteihin tai käydä kommentoimassa varustevideon YouTube-sivulle. Partioaitan sponsoroimista kengistä (ja ylipäänsä kenkävalinnoista) olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin heidän blogiinsa: Puoli vuotta Appalakeilla.
On this day, exactly one year ago, I lifted the painfully heavy backpack up on a sunny, but chilly morning at the Amicalola Falls State Park in Georgia and started to chase my dream. Two years earlier I had heard about the 3500 km (2200 mi) long Appalachian Trail and the idea of thru-hiking got me at hello. And it didn’t leave me until 199 days later, when I summited the Mount Katahdin in Maine.
I knew lot about camping and hiking, but I didn’t know how it would be to live six months in a tent. When I reached the souther terminus of the AT, the Springer Mountain, on that first day, I thought in my tent that night if this makes any sense at all. I thought about quitting many times, but there was never regret that I started. And the only time, when I really seriously considered quitting was after I got what was likely a noro virus in the Great Smoky Mountains National Park. The stomach bug got me off the trail for a week, but after I recovered I returned to the trail and finished my hike.
When I came back to Finland I started to work a lot. I was working as a radiographer and as a dance teacher. Planning new choreographies and visiting dance seminars kept me busy. My life was like that for a month and then suddenly I didn’t have so much work anymore. I stayed at home and got very passive. I didn’t have the energy to do anything and I was interested about nothing. I had been told that the post-hike depression is a real thing, but I didn’t take it very seriously. It took me until the late December before I started to admit to myself that I was depressed. The life change from a thru-hiker to a member of society was surprisingly big. After I understood this my life took a turn to better and now I feel like the normal vigorous me again. I’m dancing like there’s no tomorrow and I’m full of new ideas. I want to take my students closer to their dreams.
Quite often after finishing the AT people tend to ask “well, what about the PCT”. The Pacific Crest Trail is slightly longer trail than the AT and it’s in the west cost of the USA. And yes, it seems to be pulling me stronger and stronger. At the moment my economical situation is not allowing another six months in the woods, so the PCT may wait until I get my economy in balance. Before that I will keep on posting smaller scale outdoor adventures here to my blog and to my YouTube channel.
Tänä päivänä tasan vuosi sitten nostin tuskallisen painavan repun selkääni aurinkoisena, mutta viileänä aamuna Georgian Amicalola Falls State Parkissa ja lähdin tavoittelemaan unelmaani. Olin pari vuotta aiemmin kuullut yli 3500 km pitkästä Appalachian Trailista ja ajatus läpivaelluksesta vei mennessään. Eikä se jättänyt rauhaan ennen kuin 199 päivää myöhemmin, kun nousin Mount Katahdinin laelle Mainessa.
Tiesin paljon retkeilystä ja vaeltamisesta, mutta en tiennyt millaista olisi elää puoli vuotta teltassa. Saavutettuani tuona ensimmäisenä päivänä AT:n eteläisen päätepisteen, Springer Mountainin, mietin illalla teltassani, että onko tässä mitään järkeä. Mietin lopettamista monta kertaa, mutta en koskaan katunut, että lähdin. Ja ainoa kerta, kun todella vakavissani mietin lopettamista oli sairastuttuani mitä ilmeisimmin noro-virukseen Great Smoky Mountains National Parkissa. Tauti veti minut viikoksi pois vaeltamasta, mutta palasin toivuttuani ja vein unelmani päätökseen.
Palattuani Suomeen aloin heti työskennellä paljon. Minulla oli keikkaa röntgenhoitajana ja tanssinopettajana. Aloitin suunnittelemaan uusia koreografioita ja kävin tanssialan seminaareissa. Tätä jatku noin kuukauden ja sitten työn määrä väheni. Jäin kotiin ja passivoiduin. En jaksanut tehdä mitään enkä kiinnostunut mistään. Minulle oltiin vakuuteltu, että post-hike depression – vaelluksen jälkeinen masennus – on todellinen asia, mutta en ollut ottanut sitä aivan vakavissani. Vasta joulukuun lopulla aloin myöntää itselleni, että olin masentunut. Elämänmuutos läpivaeltajasta yhteiskunnan jäseneksi on yllättävän suuri. Ymmärrettyäni asian alkoi muutos parempaan ja nyt koen olevani taas täysissä voimissani. Treenaan tanssia innokkaasti ja pursuan ideoita. Haluan viedä omia oppilaitani kohti heidän unelmiaan.
Usein AT:n vaeltamisen jälkeen ihmiset kysyvät, että no entäs PCT. Pacific Crest Trail on vielä hieman AT:a pidempi reitti Yhdysvaltain länsirannikolla. Ja kyllä se vetää minua kokoajan voimakkaammin puoleensa. Tällä hetkellä rahallinen tilanne ei kuitenkaan salli uutta puolen vuoden irtiottoa, joten PCT saa jäädä odottamaan, kunnes saan talouteni parempaan kuntoon. Sitä ennen kuitenkin aion jatkaa pienempiä ulkoilmaseikkailuja, joita jaan tänne blogiin ja YouTube-kanavalle.
The bus ride from Maine to Georgia made my feet swell. My ankles were as thick as my calfs and my feet looked like sausages. The symmetry of the swelling made me think that it should be only built-up fluid, but just to be sure I consulted my friend who is specialising in anesthesiology. Based on a photo and given background info she did agree with me that a deep vein thrombosis was unlikely and that the upcoming intercontinental flight shouldn’t be a problem.
After spending two days in Georgia I was ready to once again to hop on a Greyhound to get myself to Washington D.C. I took an Uber ride to downtown Atlanta, where I ended up sitting several hours in the middle of the night at the bus terminal, because my bus was late. In the wee hours I finally got to step into the bus and enjoy the ride around the clock.
The in-laws of my other cousin live close to D.C. in Bethesda and they had promised that I could crash at their place before my flight. When I arrived, Shelley came to pick me up from the station that is just around the corner from the Capitol. In the sweaty morning I hauled my belongings to her car and we rode to Maryland.
Rick and Shelley had some event to attend in the evening, but I convinced them that they shouldn’t need to worry about entertaining me. I sat enjoying the pleasant silence writing a letter to my friend and went to bed early.
My wonderfully hospitable hosts had made me a breakfast and also some sandwiches to take with me to the airport. Shelley gave me a ride to Dulles airport in Virginia and once again I got to be ever such grateful of all the kindness that I faced.
I was a little bit concerned how the check-in would go, because I had overstayed my visa. Although I have a ten year visa, I’m allowed to stay only six months in one visit. I had applied for extension of stay already in July, but in spite of paying the $370 fee I never got any verdict. The only answer to my application was that they had received it. The worst case scenario was that I would get a three year ban to enter the country. For this reason I had chosen the Greyhound to travel from Maine to Georgia and from Georgia to D.C. instead of flying. I didn’t want to be deported before I had a chance to get my things from Georgia. Well, my concern about exceeding the time that was stamped in my passport was unnecessary. The border patrol person who checked my passport couldn’t care less.
Like on my arrival, I had now also chosen to fly on Icelandair. The cheap prices for the one-way flights and good transfer connection from Keflavík were reason enough. I was in Keflavík around midnight and my plane landed to Helsinki-Vantaa through a thick fog early next morning. I can’t recall ever had such a landing, where I could see the ground only seconds before the plane touches the runway.
Mom and dad came to pick me up from the airport and I dozed most of the way home. It felt strange to be in the middle of people speaking Finnish and in general in a familiar environment. After constantly moving for six months one gets used to that nothing stays constant. Usually I come home a bit involuntarily, but this was the first time when I was really thankful to get to my own flat and to my own bed. I had missed my beloved cats and their need of proximity showed that my furry children had also missed me.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Bussimatka Mainesta Georgiaan oli saanut jalkani turpoamaan. Nilkat olivat yhtä paksut kuin pohkeet ja jalkaterät näyttivät makkaroilta. Turvotuksen symmetrisyydestä päättelin kyseessä olevan vain nesteen keräytymistä, mutta varmuuden vuoksi konsultoin anestesiologiaan erikoistuvaa ystävääni. Hän oli kuvan ja taustatietojen perusteella samaa mieltä, että syvä laskimoveritulppa olisi epätodennäköinen ja edessä oleva mannerten välinen lento ei pitäisi olla ongelma.
Vietettyäni kaksi päivää Georgiassa olin taas valmis nousemaan Greyhoundin kyytiin matkustaakseni Washington D.C:n. Ajoin Uber-kyydillä Atlantaan, jossa päädyin viettämään useamman tunnin keskiyöllä bussiterminaalissa, koska linja-auto oli myöhässä. Aamuyöllä pääsin viimein matkaan ja istumaan taas kellon ympäri bussissa.
Toisen serkkuni appivanhemmat asuvat D.C:n lähettyvillä Bethesdassa ja he olivat luvanneet, että saisin olla heidän luonaan yötä ennen lentoani. Saapuessani perille oli Shelley tullut hakemaan minua aivan Capitolin lähettyvillä olevalta asemalta. Hikisen kuumassa aamupäivässä lastasin matkatavarani hänen autoonsa ja ajoimme Marylandin osavaltion puolelle.
Rickillä ja Shelleylla oli iltameno, mutta vakuuttelin heille, että heidän ei tarvitsisi olla huolissaan minun viihdyttämisestäni. Istuskelin miellyttävässä hiljaisuudessa kirjoittamassa kirjettä ystävälleni ja menin aikaisin nukkumaan.
Ihanan vieraanvarainen isäntäväkeni oli varannut minulle aamupalaa ja eväitä lentokentälle. Shelley kävi aamulla viemässä minut Virginian puolelle Dullesin lentokentälle ja taas kerran sain olla valtavan kiitollinen kohtaamastani ystävällisyydestä.
Jännitin hieman miten lähtöselvitys sujuisi, koska olin viipynyt maassa yli viisumini salliman ajan. Vaikka minulla on kymmenen vuoden viisumi, saan olla sillä kerrallaan vain kuusi kuukautta maassa. Olin hakenut lupaa maassaolon jatkamiseen jo heinäkuussa, mutta $370 maksusta huolimatta en ollut ikinä saanut hakemuksestani päätöstä – kielteistä tai myönteistä. Ainoa vastaus hakemukseen oli ilmoitus, että hakemus on tullut perille. Pahimmassa tapauksessa minulle lätkäistäisiin maahantulokielto seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tämän vuoksi olin kulkenut varmuuden vuoksi Mainesta Georgiaan ja Georgiasta D.C:n linja-autolla lentämisen sijaan. En halunnut, että minut poistettaisiin maasta ennen kuin olin hakenut tavarani Georgiasta. No, huoleni passissa olevan leiman ajan ylittämisestä oli turha. Passini tarkastanut rajavartija ei ollut tippaakaan kiinnostunut asiasta.
Kuten tullessani, myös lähtiessäni olin valinnut lentää Icelandairilla. Edulliset yhdensuuntaisten lentojen hinnat ja hyvä yhteys Keflavíkin kautta puhuivat puolestaan. Olin Kelfavíkissä puolenyön aikaan ja Helsinki-Vantaalle koneeni laskeutui hernerokkasumussa aikaisin aamulla. En ole muistaakseni koskaan aiemmin kokenut sellaista laskeutumista, jossa kentän pinta näkyy vasta sekunteja ennen kuin kone osuu maahan.
Isä ja äiti tulivat hakemaan minut lentokentältä ja torkuin suurimman osan matkasta kotiin. Tuntui oudolta olla suomea puhuvien ihmisten ympäröimänä ja ylipäänsä tutussa ympäristössä. Oltuaan yli puoli vuotta jatkuvasti liikkeellä ehtii tottua siihen, ettei mikään ole erityisen pysyvää. Yleensä palaan matkalta kotiin hieman vastentahtoisesti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin todella kiitollinen päästessäni omaan asuntooni ja omaan sänkyyni. Olin kaivannut rakkaita kissatyttöjäni ja läheisyydenkaipuuta osoittavasta kiehnäämisestä ilmeni, että myös näillä karvaisilla lapsillani oli ollut ikävä.
“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues I smoke old stogies I have found, short but not too big around I’m a man of means by no means, king of the road” -Roger Miller (King of the Road, 1965)
I spent one day in Millinocket before I started to unravel the distance that I hiked. Part of my hiking gear and other stuff was still at my cousin’s in Georgia, hence I needed to travel there to pick up my belongings before returning to Finland. In addition I of course wanted to see Noora, who had done a lot of work helping me with my thru-hike.
I heard that Toro had summited the Mount Katahdin a day after me, but unfortunately we didn’t meet in Millinocket. Instead I bumped into Slim Chance while having breakfast. He told me that he was trying to arrange a ride from Millinocket to Bangor. Some hostels offer shuttle rides, but there is no public transportation whatsoever in Millinocket. Bangor is the closest town where there is an airport and a long distance bus terminal.
Steven, a follower from my Facebook page, had contacted me and offered to pick me up from Millinocket and to take me to Bangor. I had decided to take this exceptionally friendly offer. I told Slim Chance that we could ask Steven if he was willing to take two hikers with him. When we returned at the Appalachian Trail Lodge, Steven was already waiting with a big smile on his face. He promised to take us both to Bangor, where we would continue south with a Greyhound bus.
Our hour-long ride to Bangor went swiftly while we were chatting. I would have liked to pay Steven some kind of compensation for his efforts, but he didn’t want any. All this altruistic kindness that I faced on my AT journey had been a truly remarkable experience to me. In future I will try my best to pay it forward and try to help other people and spread general benevolence.
I had bought my bus ticket ($165) in advance from internet that gave me a small discount. I had three transfers (in Boston, NYC and Richmond) and in addition I was passing through Baltimore, Washington D.C. and Charlotte on my way to Atlanta. In next 38 hours I would rewind that distance that took me six months to walk. It wasn’t my first long bus trip on the Greyhound, because I have taken +30 hour ride from Seattle to Los Angeles and a three day long ride from coast to coast.
Slim Chance was traveling with me all the way to Boston, but after that I was alone. The last sign of my hiker community had vanished beside me. I probably looked like a homeless hobo with my backpack, overgrown hair and long beard. Other people mostly ignored me, save the few Amish people who were smiling kindly.
In New York there was a four hour layover. It didn’t seem practical to roam around the city carrying all my things, but I went to have a dinner anyway and stretched my legs walking near the Port Authority bus terminal. Finally I ended up killing time by sitting on the terminal floor and writing a letter.
Before Philadelphia the bus stood several hours in a traffic jam caused by a bad accident. A truck had rolled over, burned down and the driver died. The rescue workers came every once in a while to inform the bus driver about the situation. I was concerned if I would catch my connecting bus in Richmond, but luckily the layover was long enough that the said bus was waiting for passengers from our bus.
Finally after the 38 long hours I arrived in the ams to the Atlanta bus station. Noora came to pick me up and we were happy to be reunited. I stopped at the Waffle House for a late night snack on our way home. When we got to her house I was completely ready to hit the hey.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues I smoke old stogies I have found, short but not too big around I’m a man of means by no means, king of the road” -Roger Miller (King of the Road, 1965)
Vietin yhden lepopäivän Millinocketissa ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin vaeltamaani matkaa. Osa vaellusvarusteistani ja muita tavaroita oli yhä serkullani Georgiassa, joten minun täytyi käydä hakemassa ne ennen paluuta Suomeen. Lisäksi halusin tietysti vielä tavata Nooran, joka oli tehnyt valtavasti töitä auttaakseen minua läpivaelluksessa.
Kuulin Toron nousseen Mount Katahdinin huipulle päivän minua myöhemmin, mutta en valitettavasti kohdannut häntä Millinocketissa. Sen sijaan törmäsin aamupalalla Slim Chanceen, joka kertoi järjestelevänsä kyytiä Millinocketista Bangoriin. Hostellit järjestävät shuttle-kyytejä, mutta mitään julkista liikennettä Millinocketissa ei ole. Bangor on lähin paikka, jossa on lentokenttä ja pitkänmatkan bussiterminaali.
Minuun oli ottanut yhteyttä eräs Facebook-sivuni seuraaja, Steven, joka oli tarjoutunut tulemaan hakemaan minut Millinocketista ja viemään Bangoriin. Olin päättänyt tarttua tähän poikkeuksellisen ystävälliseen tarjoukseen. Kerroin Slim Chancelle, että voisimme kysyä Steveniltä ottaisiko hän kyytiinsä kaksi vaeltajaa. Palatessamme Appalachian Trail Lodgen pihaan iloisesti hymyilevä Steven olikin jo odottamassa. Hän lupasi viedä meidät molemmat Bangoriin, josta tarkoituksemme oli nousta etelään suuntaavaan Greyhound-bussiin.
Reilun tunnin automatka Bangoriin meni mukavasti jutellessa. Olisin mielelläni korvannut Stevenille hänen vaivannäkönsä jotenkin, mutta mies ei halunnut ottaa vastaan mitään korvausta. Kaikki tämä AT-reissun aikana kohtaamani pyyteetön ystävällisyys on ollut minulle todella merkittävä kokemus ja yritän parhaani voidakseni omassa elämässäni jatkossa auttaa muita ihmisiä samalla tavalla ja levittää yleistä hyväntahtoisuutta.
Olin ostanut bussilippuni ($165) ennakkoon netistä, jolloin siitä saa hieman alennusta. Matkalla olisi kolme vaihtoa, Bostonissa, New York Cityssa ja Richmondissa, joiden lisäksi reitti kulki Baltimoren, Washington D.C:n ja Charlotten kautta Atlantaan. Seuraavan 38 tunnin aikana kelaisin takaisin sen etäisyyden, jonka kävelemiseen oli kulunut puoli vuotta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen pitkä bussimatkani Greyhoundilla, koska olen aiemmin matkustanut yli 30-tuntisen reitin Seattlesta Los Angelesiin sekä kolmipäiväisen reissun rannikolta rannikolle.
Slim Chance kulki samaa matkaa Bostoniin asti, jonka jälkeen olin yksin. Viimeinenkin merkki vaeltajayhteisöstä oli nyt kadonnut viereltäni. Näytin luultavasti kodittomalta hobolta rinkkoineni, ylikasvaneine hiuksineni ja pitkine partoineni. Muut ihmiset eivät juurikaan ottaneet kontaktia minuun, mutta Amishit hymyilivät ystävällisesti.
New Yorkissa oli neljän tunnin vaihto. Kaikkien tavaroideni kanssa ei tuntunut järkevältä lähteä suuremmin seikkailemaan kaupungissa, mutta kävin kuitenkin syömässä ja jaloittelemassa hieman Port Authorityn bussiterminaalin lähistöllä. Lopuksi tapoin aikaa istuen terminaalin lattialla ja kirjoittaen yhden kirjeen.
Ennen Philadelphiaa jouduimme seisomaan useamman tunnin ruuhkassa, koska tiellä oli tapahtunut paha onnettomuus. Rekka oli kaatunut nurin ja syttynyt palamaan ja kuski oli ilmeisesti menehtynyt. Pelastustyöntekijät kävivät välillä tiedottamassa tilanteen etenemisestä bussikuskille. Pohdin ehtisinkö jatkoyhteyteeni Richmondissa, mutta onneksi vaihto siellä oli niin pitkä, että kyseinen bussi oli jäänyt hetkeksi odottamaan tästä bussista tulevia matkustajia.
Lopulta 38 tunnin jälkeen saavuin aamuyöllä Atlantan bussiasemalle. Noora tuli hakemaan minua ja jälleennäkeminen oli iloinen. Pysähdyimme matkalla Waffle Housessa iltapalalla ja perillä olin aivan kypsää kamaa sänkyyn.
14,46 km (9 miles) 2189.8 / 2189.8 miles Appalachian Trail Lodge, Millinocket, ME
It was still dark, when I was waking up in my sleeping bag after 5 am. The bear bag down from the cable and into preparing my breakfast. There were sounds of people waking up from the other tents as I was packing up my things. At half past six I was trodding back to the AT from The Birches. I took plenty of water from the Katahdin Stream, because the ranger had told me yesterday that there would be no water on the uphill or the downhill.
Most of the thru-hikers borrow a daypack from the rangers and leave their own backpacks at the Ranger Station to be picked up when they return. That means it’s more common to slackpack than not on the Mount Katahdin and it’s actually recommended. I as a puritist had hiked every single meter of the trail and carried my backpack all the way. It was not like I was going to give up on the last day. In addition my plan was to traverse the Mount Katahdin, which wouldn’t make it very practical to leave anything to the Katahdin Stream Campground.
The sun was beginning to shine as I started to hike the gentle uphill to the Mount Katahdin. I had all sorts of mixed emotions that are difficult to put into words. I had waited for this day for six months. I had dreamed of this moment since I first heard of the Appalachian Trail.
I passed day hikers in the fresh morning and every once in a while stopped to admire the Katahdin Stream that was intertwining with the trail and forming waterfalls. It seemed like there was lots of water above the campground. The trail was first very gentle and got slowly more steep. The beginning of the climb reminded me a lot about the Mount Moosilauke in New Hampshire.
I heard a friendly greeting behind my back as I was walking through the forest. I was delighted to see Papa John, who I got to know in the Roller Coaster in Virginia. He was accompanied by a young woman that he introduced as his daughter. She had wanted to join her father on his last hiking day. During the morning few other thru-hikers passed me, but save two men all of them were carrying only daypacks.
In the beginning of the climb my backpack didn’t cause any disadvantages, but as the trail got steeper the difficulty factor grew significantly. First there was the kind of scramble that I got very familiar with in the White Mountains, but soon it changed to actual climbing on the large boulders. Now my backpack was really making my progress more challenging and at one point I had actual difficulties to squeeze myself through a crack between two boulders. Anyway I set my mind into gathering enough force and pushed with all my might up and simultaneously squeezing into that crack. One more vigorous push and I popped out from the other side. If women give birth to people, I guess boulders give birth to thru-hikers.
As I got higher the views kept getting better and on a clear day like this I could see very far. I felt happy with the great weather, because climbing Katahdin on a rainy day would have been awful. There was a small flat section on the uphill and I heard many day hikers saying that this is the first step, The Gateway, and the summit ahead of us would be the Baxter Peak. I checked the hiked distance from my sports watch and said to myself that there was no way this could be the first step. One tends to overestimate the hiked distance easily and that’s where I have found my GPS watch very useful. The kilometer count helps me to know my exact location on the trail. And now I knew that the summit I was seeing was actually the first step and many would encounter a bitter disappointment on the top.
When I reached The Gateway or the first step I saw some clouds in the horizon and the wind was blowing more. Ahead of me was a relatively flat section, The Tableland, which also had the only spring in the area. Thoreau Spring is merely a puddle (and I’ve understood that it has been such for many years already), so one doesn’t want to count on that for water. The last water on Katahdin is below the treeline.
Further on the Tableland I saw Papa John and his daughter descending from the summit and heading down along the Abol Trail. It’s possible to descend from Katahdin along the Hunt Trail (that is the AT) back to the Katahdin Stream Campground or along the Abol Trail to the Abol Campground – these are on the south side of the mountain. Alternatively one can traverse the Mount Katahdin to the Roaring Brook Campground via Chimney Pond or along the Knife Edge. The last one was my choice.
On the other end of the Tableland starts the uphill to the second step, that is the highest summit of the Mount Katahdin, the Baxter Peak. Looking at the elevation profile I expected that this climb would be similar with the first step, but actually this one was much easier. Honestly I was astonished, when I started to see the sign. That sign on the Baxter Peak is one of the most well known landmarks on the AT. A photo taken at the sign is the main prize of this 3500 km (2200 mile) hike.
Around the summit was a flock of people – mainly day hikers. I stood still for a while, just watching the sign, and felt a need to touch it. Swallowing my tears I took the last few steps to the sign and pressed my palm on it. It’s done.
199 days, 3524,1 km (2189,9 mi), 4 pairs of hiking shoes, blood, sweat and tears. Bears, rattlesnakes, salamanders, frogs, deer and shoe-pooing mice. Trail, rocks, mud and highways covering you from the rain. Bars, nuts, chocolate, cold oatmeal and tuna tortillas. Strange encounters, impressing hospitality and surprising friendships. When I started on the 3rd of March in Georgia I truly and utterly had no idea what I would face before I could set my backpack on the ground in Maine on 17th of September.
I was relieved that I could finally just stop moving. I didn’t feel especially proud of my accomplishment, because the scale of it was completely incomprehensible even to myself. I felt a bit wistful that the life on the AT with all of my friends was now over. And most of them I might never see again, because I was living on a different continent.
Although the thru-hike ends on the Baxter Peak of Mount Katahdin, that is the northern terminus of the Appalachian Trail, I still had to get down from the mountain. I had of course chosen the most challenging route, the Knife Edge. This rocky ridge goes from the Baxter Peak to South Peak and from there over the Chimney Peak to the Pamola Peak. From now on I didn’t have the elevation map of the guide book to help me and no map either. There was really no way to know what to expect. I had taken a photo of a map to my phone anyway, and thus had a some kind of idea what trail to follow on the downhill.
The Knife Edge is marked with blue blazes and the terrain is demanding. At times one must really climb there and the full backpack is not exactly helping. From the South Peak there was however a beautiful view to both the Baxter Peak and to the Pamola Peak – not to mention down to the Chimney Pond. Now the route changed even more challenging, because the Chimney Peak is very steep. The saddle between the Chimney Peak and the Pamola Peak, The Chimney, was according to its name a vertical pit and I got to truly use my climbing skills. Climb up to the Pamola Peak was in spite of the steepness more easy, because its generally easier to climb up than down.
On the Pamola Peak I met a group of men that was partially geared up with mountaineering or rock climbing gear. They were wondering my technique of balancing in the rocky terrain with my hiking poles, and were clearly not sure if I was truly a pro or completely clueless. We kept passing each other on the downhill following the Helon Taylor Trail that descended along the Keep Ridge towards the Roaring Brook Campground.
When the downhill started to get more gentle, the trail crossed a small stream and I decided to one last time to filter some water, because I was almost out. The ranger had apparently been talking through his hat about the water sources. The trail kept on changing more smooth and my speed was getting faster. I was a bit concerned that it was soon 6 pm and after the dusk I would have zero chance to get a ride to town. The day hikers leave before the dark and anyway people rarely want to take hitch-hikers when it’s dark.
At the Roaring Brook Campground I stopped at the Ranger Station and asked them where should I look for a ride to town. They informed me that the parking lot was right next to the Ranger Station, but most of the day hikers were already gone. Well, I just had to give it a go, because Millinocket was 20 miles away and it didn’t sound like an evening stroll I was willing to take.
I saw a few cars on the parking lot and walked to the road that was leading out. As I set myself on the roadside I saw one car leaving the parking lot and hopefully flipped up my thumb. I felt inner rejoice, when the car turned to the shoulder and the guy riding shotgun opened his window: “Where are you going?” I told him that I needed a ride to Millinocket. “We are going there to eat at the McDonald’s! If that’s ok to you, we can take you there.” I said that I was happy getting anywhere in Millinocket. I hauled my backpack to the trunk and sat relieved to the backseat. On the front there were two young men and on the backseat there was the girlfriend of one of them. They had been doing a day hike and I got a quite a reaction when I told them that I had just finished my thru-hike from Georgia to Maine. The trip went in a joyful atmosphere and they dropped me off at the downtown Millinocket.
I figured that in the Sunday evening my dining options in this small village were limited and thus stopped at a small convenience store to collect a big can of sider and assortment of snacks for my victory celebration. I walked a few blocks to the Appalachian Trail Lodge, where I had booked a room. I spread all my things on the floor and popped open the can of sider. I was really ready to hit the sheets. This enormous six months project was now finally done and dusted, and that felt utterly incomprehensible.
There was an error connecting to smug. Please try again later. 1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 04:10:05
Oli vielä pimeää, kun aloin viiden jälkeen heräillä makuupussissani. Ruokasäkki alas vaijerista ja aamupalan tekoon. Muistakin teltoista alkoi kuulua ääniä pakatessani tavaroita. Puoli seitsemältä tallustin Birchesiltä takaisin AT:n varteen Katahdin Streamille. Otin joesta runsaasti vettä, koska metsänvartija oli kertonut eilen, että vettä ei olisi ylämäessä eikä alamäessä.
Suurin osa läpivaeltajista lainaa metsänvartijoilta päivärepun ja jättää rinkkansa Ranger Stationille odottamaan paluuta. Mount Katahdinin slackpackaaminen on siis enemmän sääntö kuin poikkeus ja sitä jopa suositellaan. Minä olin tähän asti puritaanina vaeltanut jokaikisen metrin AT:sta ja kantanut reppuni koko ajan. En todellakaan aikonut luopua periaatteistani viimeisenä päivänä. Lisäksi suunnitelmissani oli ylittää Mount Katahdin, joten en käytännön syistäkään olisi voinut jättää tavaroitani Katahdin Stream Campgroundille.
Aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa lähtiessäni nousemaan loivasti ylöspäin viettävää polkua Mount Katahdinille. Koin monenlaisia tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tätä päivää olin odottanut puoli vuotta. Tästä hetkestä olin unelmoinut siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin Appalachian Trailista.
Ohitin raikkaassa aamussa päivävaeltajia ja välillä pysähdyin itsekin ihailemaan reitin kanssa risteilevää Katahdin Streamia ja sen muodostamia vesiputouksia. Vettä näytti kyllä olevan siis paljonkin leirintäalueen yläpuolella. Polku oli aluksi hyvin loivaa ja muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi. Nousun alku oli itseasiassa mielestäni hyvin samanlainen kuin Mount Moosilauke New Hampshiressa.
Ystävällinen tervehdys kuului takaani kävellessäni metsäisen maiseman läpi. Ilahduin nähdessäni Papa Johnin, johon olin tutustunut rollercoasterissa Virginiassa. Hänen mukanaan oli nuori nainen, jonka Papa John esitteli tyttärekseen. Hän oli halunnut liittyä isänsä seuraan viimeisenä vaelluspäivänä. Aamupäivän aikana ohitseni kulki muutama muukin läpivaeltaja, mutta kahta miestä lukuunottamatta kaikilla oli selässään pelkkä päiväreppu.
Alkunousussa täydestä rinkastani ei ollut haittaa, mutta reitin muuttuessa jyrkemmäksi haastekerroin koveni minulla huomattavasti enemmän. Ensin edessä oli White Mountainsilta tuttua könyämistä jyrkkään ylämäkeen, mutta pian tämä muuttui varsinaiseksi kiipeämiseksi kallionlohkareiden päälle. Näissä kohdissa rinkka alkoi jo todella vaikeuttaa etenemistä ja yhdessä kohtaa minulla oli vaikeuksia pusertaa itseni kahden järkäleen välissä olevasta kolosta läpi. Otin kuitenkin määrätietoisesti vauhtia ja ponnistin kaikella voimalla ylöspäin tunkien itseni samalla koloon. Perään vielä toinen tiukka puserrus ja olin irti. Jos naiset synnyttävät ihmisiä niin ilmeisesti kallionjärkäleet synnyttävät läpivaeltajia.
Korkeammalle noustessa maisemat alkoivat avautua koko ajan paremmin ja pilvettömässä säässä näki todella pitkälle. Olin iloinen hyvästä kelistä, koska Katahdinille nousu sateisena päivänä olisi hyvin hankalaa. Rinteessä on pieni tasanne, jonka päällä kuulin useamman päivävaeltajan arvioivan olevansa ensimmäisellä portaalla, The Gatewaylla, ja edessä näkyvän huipun olevan Baxter Peak. Katselin kulkemaani matkaa urheilukellostani ja totesin itsekseni, että tämä ei millään voinut olla vielä ensimmäinen porras. Kulkemansa matkan yliarvioi helposti ja siinä minulle on ollut paljon apua urheilukellon GPS-ominaisuudesta. Kilometrien perusteella tiedän hyvin tarkkaan missä olen. Ja nyt tiesin, että edessä seisova huippu olisi vasta ensimmäinen porras ja moni kokisi karvaan pettymyksen sen laella.
Saavuttaessani The Gatewayn eli ensimmäisen portaan alkoi taivaanrannassa näkyä joitakin pilviä ja tuuli pääsi puhaltamaan vapaammin. Edessä oli tasaisehko alue, The Tableland, jolla on myös alueen ainoa lähde. Thoreau Spring on kuitenkin pelkkä lätäkkö (ja ilmeisesti ollut tällainen jo vuosia), joten sen varaan ei kannata laskea. Viimeiset vedet Katahdinin rinteillä ovat puurajan alapuolella.
Näin kauempana Papa Johnin ja hänen tyttärensä palaamassa huipulta ja suuntaavan alas pitkin Abol Trailia. Katahdinilta on mahdollista laskeutua Hunt Trailia eli AT:a pitkin takaisin Katahdin Stream Campgroundille tai Abol Trailia pitkin Abol Campgroundille, jotka ovat vuoren eteläpuolella. Vaihtoehtoisesti on mahdollista kulkea vuoren yli Roaring Brook Campgroundille joko Chimney Pondin kautta tai Knife Edgeä pitkin. Minun valintani oli jälkimmäinen.
The Tablelandin toiselta reunalta lähtee nousu toiselle portaalle, jonka laella on Mount Katahdinin korkein huippu, Baxter Peak. Korkeusprofiiln perusteella odotin tämän olevan samankaltainen kuin nousu ensimmäiselle portaalle, mutta itseasiassa se oli huomattavasti helpompi. Olin totta puhuen suorastaan hämmästynyt, kun huomasin jo edessäni häämöttävän kyltin. Baxter Peakia merkkaava kyltti on yksi AT:n tunnetuimmista maamerkeistä. Sen äärellä otettu valokuva on 3500 kilometrin vaelluksen pääpalkinto.
Huipun ympärillä parveili suuri lauma ihmisiä – pääosin päivävaeltajia. Pysähdyin hetkeksi katsomaan edessäni olevaa kylttiä ja tunsin tarvetta koskettaa sitä. Kyyneleitä niellen otin viimeiset askeleet kyltin eteen ja painoin käteni sen pintaan. Se oli siinä.
199 päivää, 3524,1 kilometriä, 4 paria vaelluskenkiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Karhuja, kalkkarokäärmeitä, salamantereita, sammakkoja, peuroja ja kenkiin kakkaavia hiiriä. Polkua, kivikkoa, mutaa ja sateensuojia moottoriteiden alla. Patukoita, pähkinöitä, suklaata, kylmää puuroa ja tonnikalatortilloja. Kummallisia kohtaamisia, vaikuttavaa vieraanvaraisuutta ja yllättäviä ystävystymisiä. Aloittaessani maaliskuun kolmas päivä Georgiasta en todellakaan tiennyt mitä kaikkea olisi edessäni ennen kuin laskisin reppuni maahan Mainessa syyskuun seitsemästoista päivä.
Olin helpottunut, että saatoin viimein lopettaa ja pysähtyä. En ollut vielä erityisen ylpeä saavutuksestani, koska sen mittakaavaa oli itsenikin aivan mahdotonta käsittää. Olin hieman haikea, että elämä AT:lla kaikkien ystävieni kanssa olisi nyt ohi. Ja suurinta osaa heistä en ehkä tapaisi enää koskaan uudestaan, koska asun eri mantereella.
Vaikka läpivaellus päättyykin Mount Katahdinin Baxter Peakille, joka on Appalachian Trailin pohjoinen päätepiste, oli minun vielä tultava alas vuorelta. Olin valinnut tietenkin reiteistä haastavimman eli Knife Edgen. Kivikkoinen harjanne kulkee Baxter Peakilta South Peakille ja sieltä Chimney Peakin yli Pamola Peakille. Tästä eteenpäin apunani ei ollut enää opaskirjan korkeuskäyrää eikä myöskään karttaa, joten en kovin tarkkaan tiennyt mitä edessä olisi. Olin toki ottanut valokuvan yhdestä kartasta kännykkääni, että tietäisin mitä polkua minun tulee seurata alamäessä.
Knife Edge on merkattu sinisillä viivoilla ja harjanne on vaikeakulkuinen. Osittain siellä saa jopa kiivetä ja täysi rinkka ei varsinaisesti helpota asiaa. South Peakilta avautui kuitenkin kaunis maisema sekä Baxter Peakin että Pamola Peakin suuntaan ja lisäksi alas Chimney Pondille. Tästä eteenpäin reitti muuttui vielä haastavammaksi, koska Chimney Peak on hyvin jyrkkä. Chimney Peakin ja Pamola Peakin välinen satula, The Chimney, oli nimensä veroinen ja laskeutuessa tuohon pystysuoraan koloon sain todella käyttää kiipeilytaitojani. Nousu Pamola Peakille oli jyrkkyydestä huolimatta helpompi, koska ylöspäin on helpompi kiivetä kuin alaspäin.
Pamola Peakilla kohtasin joukon miehiä, joista osa oli varustautunut vuori- tai kalliokiipeilyyn soveltuvin välinein. He ihmettelivät hieman minun tekniikkaani, jolla tasapainoilin kivikossa vaellussauvojen avulla eivätkä ilmeisesti olleet aivan varmoja kuuluinko niihin, jotka tietävät aivan tarkkaan mitä ovat tekemässä vai niihin, jotka eivät tiedä ollenkaan mitä ovat tekemässä. Ohittelimme toisiamme alamäessä kulkiessamme Keep Ridgeä seurailevaa Helon Taylor Trailia pitkin kohti Roaring Brook Campgroundia.
Alamäen loiventuessa polku kulkee puron yli ja päätin viimeisen kerran suodattaa itselleni hieman vettä, koska olin juonut lähes kaiken. Metsänvartija oli siis puhunut läpiä päähänsä alamäenkin vesilähteiden osalta. Polku muuttui kokoajan helpompikulkuiseksi ja vauhtini kiihtyi sitä mukaa. Olin hieman huolissani siitä, että kello alkoi lähestyä kuutta ja hämärän tultua minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia saada kyytiä kaupunkiin. Päivävaeltajat kuitenkin poistuvat ennen pimeää ja harva haluaa muutenkaan ottaa liftareita kyytiin pimeällä.
Roaring Brook Campgroundille tullessani pistäydyin Ranger Stationilla ja tiedustelin heiltä mistä kannattaisi etsiä kyytiä kaupunkiin. He kertoivat parkkipaikan olevan aivan vieressä, mutta suurimman osan päivävaeltajista jo lähteneen. No, yrittää täytyi kuitenkin, koska Millinocketiin oli noin 20 mailin matka ja se ei kuulostanut houkuttelevalta iltakävelyltä.
Näin muutaman auton parkkipaikalla ja kävelin ulos johtavalle tielle. Asettuessani tien reunaan näinkin yhden auton kaartavan pois parkkipaikalta ja iskin heti peukaloni toiveikkaasti pystyyn. Riemuitsin sisäisesti, kun auto koukkasikin heti luokseni ja apukuskin paikalla oleva mies rullasi ikkunan auki: “Minne olet menossa?” Kerroin tarvitsevani kyydin Millinocketiin. “Me ollaan menossa sinne McDonald’sille syömään! Jos se kelpaa niin pääset kyydissä.” Sanoin, että minulle riittäisi kun pääsisin minne tahansa päin Millinocketia. Lastasin rinkkani takakonttiin ja hyppäsin helpottuneena takapenkille. Etupenkillä istui kaksi nuorta miestä ja takana oli toisen tyttöystävä. He olivat olleet päivävaelluksella ja sain melkoisen reaktion aikaan kertoessani juuri päättäneeni läpivaelluksen Georgiasta Maineen. Matka sujui iloisissa tunnelmissa ja jäin kyydistä Millinocketin keskustassa.
Arvasin, että sunnuntai-iltana ruokamahdollisuuteni pikkukylässä olisivat rajalliset, joten pistäydyin pikkuisessa ruokakaupassa keräilemässä voitonjuhliini ison tölkin siideriä ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Kävelin muutaman korttelin päähän Appalachian Trail Lodgeen, josta olin varannut itselleni huoneen. Levitin tavarani lattialle ja korkkasin siiderin. Olin täysin kypsä nukkumaan. Valtava puolen vuoden projekti oli nyt saatettu päätökseen ja sitä oli aivan mahdotonta käsittää.
