Category: Appalachian Trail 2017

16,42 km (10.2 miles)
1994.3 / 2189.8 miles
Crocker Cirque Campsite, ME

Other hikers were already leaving when I woke up in my tent. I had no need to hurry, because I had only 11 miles to hike. The morning was windy and cold, but by the time I was ready to go the wind was dying and the day was getting warmer.

And warm it was. First climb to Lone Mountain was relatively gentle and the sun was shining through the coniferous forest that kept getting thinner as I got higher. I continued to ascend towards the Spaulding Mountain and noticed that the sunny weather had also lured the day hikers, weekenders and trail runners out. And the holiday on Monday, Labor Day, might have brought more people to spend a long weekend hiking.

The hike was not especially surprising or eventful. Most of the day I was in the woods where there were no views. As I went on I kept on thinking all kinds of practicalities. This journey is getting so close to the end that I should start to prepare my return from Maine to Georgia and then back to Finland.

The AT was descending along the edge of Sugarloaf Mountain down to the valley. At this point I came to a partly treeless slope. The sun was low and right in front of me. In shady parts I couldn’t see and in sunny spots I was blinded by the light. When the trail took a turn this problem receded, but the sun was still scorching and the ground was very dry. In the steep and rocky downhill the dust rising from the ground didn’t exactly help, because there was no grip whatsoever. I felt relieved when I arrived to the South Branch Carrabasset River that was on the bottom of the pit. According to my guidebook this was a river that should be forded, but there was a small bridge and the water wasn’t very high.

From the river I hiked a short uphill and to a tent site that I had had in mind. The day felt a little bit too easy, because I got to sleep in and had pitched my tent before dark, too. But maybe it’s okay to take it easy sometimes. I was truly surprised when I got service in the evening. Usually here in Maine backwoods and especially in notches you don’t expect to have any cell coverage. In addition the connection was so good, that my phone kept on receiving messages that haven’t got through earlier. This haven’t happened in weeks. Not even in towns.

Muut vaeltajat tekivät jo lähtöä, kun heräilin teltassani. En pitänyt erityisemmin kiirettä, koska edessä olisi noin 11 mailin päivä. Aamu oli tuulinen ja viileä, mutta saatuani itseni lähtökuntoon alkoi tuuli tyyntyä ja päivä lämmetä.

Ja lämmin todella tulikin. Ensimmäinen nousu Lone Mountainille oli suhteellisen loiva, mutta ylös mennessä harvenevan havumetsän läpi paistoi aurinko. Nousu jatkui kohti Spaulding Mountainia ja huomasin aurinkoisen sään saaneen liikkeelle myös päivä- ja viikonloppuvaeltajia sekä polkujuoksijoita. Myös maanantaina oleva vapaapäivä, Labor Day, sai varmaan pitkän viikonlopun myötä enemmän ihmisiä ulos.

Vaeltaminen oli aika yllätyksetöntä eikä erityisen tapahtumarikasta. Olin suurimman osan päivästä metsän peittämillä alueilla eikä näköalapaikkoja juuri ollut. Mietin kulkiessani aika paljon käytännön asioita. Reissu alkaa olla siinä määrin loppusuoralla, että minun täytyy alkaa järjestelemään ensin paluuta Mainesta takaisin Georgiaan ja sitten Suomeen.

AT alkoi laskeutua Sugarloaf Mountainin reunaa alas laaksoon. Tässä vaiheessa tulin osittain puuttomalle rinteelle. Aurinko oli matalalla suoraan edessä. Varjoisissa kohdissa ei nähnyt eteensä ja aurinkoisissa kohdissa oli valon häikäisemä. Polun käännyttyä tämä ongelma helpotti, mutta aurinko paistoi yhä kuumasti ja rinne oli aivan kuiva. Jyrkässä kivikkoisessa rinteessä pölisevä maa-aines ei helpottanut laskeutumista yhtään, koska pitoa ei ollut missään. Koin helpottuneisuutta päästessäni South Branch Carrabassett Riverin varteen kuopan pohjalle. Opaskirjan mukaan joki olisi kahlattava yli, mutta paikalla olikin pieni lautasilta eikä vesi ollut korkealla.

Joelta nousin vähän matkaa ylämäkeen ja tähtäimessäni olleelle teltta-alueelle. Päivä tuntui vähän liian helpolta, kun olin saanut nukkua aamulla ja olin pystyttänyt teltankin ennen pimeää. Mutta ehkä joskus saa olla helppoakin. Yllätyin valtavasti, kun sain illalla kännykkääni kenttää. Notkon pohjalla ollessa Mainen peräpuskassa en todellakaan odottanut sitä. Lisäksi yhteys oli niin hyvä, että puhelimeeni läiskähteli aiemmin läpitulemattomiakin viestejä. Tällaista ei ole tapahtunut viikkoihin. Edes kaupungeissa.

19,21 km (11.9 miles)
1983.6 / 2189.8 miles
Sluice Brook, ME

I kept waking up during the night, because I was cold. The board walls without insulation didn’t offer very good shelter from the wind and it was likely as cold indoors as it was out. In addition my muscles were exceptionally sore and I had to lay for a while with my spiky ball underneath my thigh to soften the pumped muscle.

In the morning I felt everything, but well rested. Still I was delighted by the egg sandwich, tea and pumpkin cake that Steve was offering. I had also bought a Greek yoghurt for breakfast. When I was about to leave Mojo, who had also spent the night here, told that he had a dentist appointment to fix a cracked filling. We were suspecting that we still might hit Stratton at the same time, because Mojo is faster hiker than me.

The day was extremely windy and even down in the valley it was so cold that I decided to hike with the long johns and puffy on. And although there was a long uphill to the Saddleback Mountain, it took quite a while to warm up enough to take off the down jacket. Though when I reached the treeline, the wind was so strong that I had to put the puffy back on and pull the hood over my head.

The wind was gusty and strong. The long ascent to the Saddleback Mountain still went quite well and the views from the top were gorgeous. Though I didn’t dare to prance around the summit for very long, because the wind was about to knock me down.

I started to descend the quite steep slope to the saddle, where I once again climbed up to the summit of the Horn. On the way my phone died in the cold, but after a while in my pocket it was revived. And cold it was because for a while there were coming tiny hails or snow. From the Horn there was one more steep downhill to the saddle and even more steep ascend to the Saddleback Junior. Standing on the summit of the Junior I was able to see the beautiful view to the north side too, but the wind was so strong that I really had to struggle to stand up. I hadn’t have a chance to check the wind speeds from the weather forecast, but it was likely quite close to those that I experienced coming down from the Presidential Range.

From the Saddleback Junior the trail was mainly downhill. I had a quick break at the Poplar Ridge lean-to, but hiked on, because it was still light and at the lean-to was a huge group of weekenders. I had a chance to see the memorial plaque at the lean-to, which really was my reason to stop there.

In July 2013 thru-hiker Geraldine “Inchworm” Largay spent the night at the shelter and in the morning continued her hike to north. Somewhere near the Orbeton Stream the 66 year old Inchworm went off the trail for an unknown reason – probably to use the bathroom – and got lost. Inchworm never found her way back to the trail and died for starvation and exposure 26 days later, only a mile from the AT. Her body wasn’t discovered until 2015.

As I was walking through the dusk towards the Orbeton Stream, I couldn’t think anything else, but the sad faith of Inchworm. How a small mistake can cause such a catastrophic consequences. I did a short climb from the Orbeton to the Sluice Brook, where I knew there would be tent spots. There were already camping my friends 77 and Avalanche. When I crawled to my own tent I still kept on thinking how Inchworm had spent her last nights not far from here. Alone and likely feeling afraid and hungry. I remembered a text that she wrote to her diary two weeks after getting lost:

“When you find my body, please call my husband George and my daughter Kerry. It will be the greatest kindness for them to know that I am dead and where you found me — no matter how many years from now. Please find it in your heart to mail the contents of this bag to one of them.”
-Geraldine “Inchworm” Largay
(06.08.2013)

Heräilin yöllä, koska minulla oli kylmä. Villattomat lautaseinät eivät paljoa eristäneet, joten mökissäni oli luultavasti yhtä viileää kuin ulkona. Lisäksi lihakset olivat poikkeuksellisen kipeät ja makoilin jonkin aikaa piikkipallo reiden alla saadakseni hapoilla olevia lihaksia vähän pehmenemään.

Aamulla oloni ei ollut erityisen levännyt, mutta ilahduin kuitenkin Steven tarjoamasta kananmunaleivästä, teestä ja kurpitsakakusta. Lisäksi olin eilisellä kauppareissulla ostanut aamuksi kreikkalaisen jogurtin. Tehdessäni lähtöä Mojo, joka oli myös yöpynyt täällä, kertoi olevansa menossa hammaslääkäriin, koska häneltä oli irronnut paikka. Epäilimme kuitenkin osuvamme ehkä Strattoniin samaan aikaan, koska Mojo vaeltaa minua nopeammin.

Päivä oli todella tuulinen ja alhaalla laaksossakin oli niin viileä, että jätin aamulla pukemani pitkät kalsarit ja untuvatakin päälle vaeltaessakin. Vaikka edessä oli pitkä ylämäki Saddleback Mountainille, kesti melko pitkään ennen kuin lämpenin niin paljon, että saatoin riisua untuvatakin. Tosin tullessani puurajan yläpuolelle oli kovassa tuulessa pakko pukea takki takaisin päälle ja vetää huppukin päähän.

Tuuli oli hyvin puuskittainen ja voimakas. Pitkä nousu Saddleback Mountainille kuitenkin sujui hyvin ja maisemat ylhäältä olivat näyttävät. En kovin kauan uskaltanut huipulla kekkuloida, koska tuuli meinasi kaataa minut nurin.

Lähdin laskeutumaan melko jyrkkää rinnettä satulaan, josta nousin vuorostaan The Hornin laelle. Matkalla puhelimeni hyytyi kylmässä säässä, mutta hetken taskussa oltuaan se heräsi takaisin eloon. Kylmä todellakin oli, koska pienen hetken ajan satoi aivan pieniä rakeita tai lunta. The Hornille päästyäni oli edessä taas kerran jyrkkä alamäki satulaan, josta edellisiä jyrkempi nousu Saddleback Juniorille. Sen huipulle päästyäni näin upean maiseman myös pohjoispuolelle, mutta tuuli oli niin kova, että minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä pystyssä. En ollut katsonut tuulenvoimakkuutta sääennusteesta, mutta se luultavasti oli samaa luokkaa kuin mitä koin Presidential Rangelta laskeutuessani.

Saddleback Juniorilta eteenpäin matka oli pääosin alamäkeä. Pysähdyin hyvin lyhyesti Poplar Ridge -laavulla, mutta jatkoin matkaa, koska valoisaa aikaa oli vielä jäljellä ja laavulla oli valtava ryhmä viikonloppuvaeltajia. Ehdin kuitenkin vilkaista laavulla olevaa muistolaattaa, jonka tiesin siellä olevan.

Heinäkuussa 2013 läpivaeltaja Geraldine “Inchworm” Largay vietti yön laavulla ja jatkoi aamulla matkaa pohjoiseen. Jossain Orbeton Streamin lähellä 66-vuotias Inchworm poikkesi AT:lta metsään tuntemattomasta syystä – mahdollisesti käydäkseen tarpeillaan – ja eksyi. Inchworm ei löytänyt takaisin polulle ja kuoli nälkään 26 päivää myöhemmin alle mailin päässä AT:sta. Hänen ruumiinsa löydettiin vasta 2015.

Kävellessäni pimenevässä illassa kohti Orbeton Streamia en voinut olla ajattelematta Inchwormin surullista kohtaloa. Miten pienestä virheestä voi olla katastrofaaliset seuraukset. Nousin Orbetonilta lyhyen matkan Sluice Brookille, jonka luona tiesin olevan telttapaikkoja. Siellä olivatkin leiriytyneinä jo 77 ja Avalanche. Vetäydyttäni omaan telttaani mietin vielä miten Inchworm oli viettänyt viimeiset yönsä tässä aivan lähettyvillä. Yksin ja luultavasti pelokkaana ja nälkäisenä. Mieleeni nousi hänen päiväkirjamerkintänsä kaksi viikkoa katoamisen jälkeen:

“When you find my body, please call my husband George and my daughter Kerry. It will be the greatest kindness for them to know that I am dead and where you found me — no matter how many years from now. Please find it in your heart to mail the contents of this bag to one of them.”
-Geraldine “Inchworm” Largay
(06.08.2013)

14,06 km (8.7 miles)
1969.4 / 2189.8 miles
The Hiker Hut, Rangeley, ME

My sleep had been exceptionally serene. In the sleeping bag you usually wake up every time when you have to turn, but now I had laid completely comatose. Still I was able to persuade myself to get up before 7 am. When I was brushing my teeth I saw 77. I had reckoned that he was also staying the night at the shelter and as an early riser he was already on the go.

My hike started after the breakfast and packing. In the cloudy weather I decided to stand the cold to be able to pack my down jacket inside my backpack and into a dry sack. The weather forecast was showing a chance of rain and I didn’t want to leave the puffy outside my pack, as I usually do if I wear it in the morning.

The terrain was mainly easy to hike and mostly gentle downhill. I was aiming to a roadcrossing that was about 10 miles away, because I needed to resupply. After a brisk and uneventful hike I was at the road at 2 pm. I followed the road 0.3 miles to the Hiker Hut, where I was wishing to get a bunk and a ride to town.

All the bunks in the Hiker Hut were taken, but I got a small cabin for $40. This hut with no electricity was not any warmer than my tent, but the main reason to stay was to resupply. The nearest town was Rangeley, where the owner of the Hiker Hut, Steve, took me. I mailed out a book that I had done reading and then headed to Sarge’s Sports Pub for a dinner and to recharge my phone. A pizza and a salad was enough to fill my stomach, but the culinary level of this noisy pub wasn’t anything special.

Steve came to pick me up with few other hikers and on the way back we stopped for resupply at IGA. In the evening I had plenty of time to read and to write a letter, because without electricity and service there were really no other temptations.

Olin nukkunut poikkeuksellisen levollisesti. Makuupussissa nukkuessa usein herää aina siihen, kun täytyy kääntyä, mutta nyt olin maannut kuin koomassa. Onnistuin silti suostuttelemaan itseni ylös ennen seitsemää. Pestessäni hampaita näin 77:n kävelevän ohi. Olin arvellutkin hänen yöpyneen myös shelterillä ja aikaisena herääjänä hän oli jo lähdössä liikkeelle.

Oma vaeltamiseni alkoi vasta aamupalan ja pakkaamisen jälkeen. Pilvisessä säässä päätin sietää viileyttä voidakseni pakata untuvatakin repun sisälle kuivasäkkiin. Sääennuste oli nimittäin näyttänyt mahdollista sadetta, joten en halunnut jättää takkia repun ulkopuolelle, kuten usein teen, jos pidän sitä aamulla päällä.

Maasto oli pääosin helppokulkuista ja paljolti loivaa alamäkeä. Tähtäimessäni oli vajaan 10 mailin päässä oleva tienristeys, koska minun täytyi päästä ruokaostoksille. Reippaan ja yllätyksettömän matkanteon myötä olin jo kahden aikoihin risteyksessä. Jatkoin matkaa tietä pitkin 0,3 mailin päässä olevalle The Hiker Hutille, josta toivoin saavani yöpaikan ja kyydin kaupunkiin.

The Hiker Hutin punkkapaikat olivat täynnä, mutta sain itselleni pienen mökin $40 hintaan. Sähkötön majani ei olisi juuri sen lämpimämpi kuin telttanikaan, mutta oikeastaan tämän pysähdyksen keskeisin tarve oli ruokahuolto. Lähin kaupunki on Rangeley, jonne hostellin omistaja Steve kävi viemässä minut. Kävin postittamassa lukemani kirjan pois ja suuntasin sitten Sarge’s Sports Pubiin syömään sekä lataamaan kännykkäni. Pizza ja salaatti täyttivät vatsan, mutta meluisan pubin kulinaarinen taso ei ollut kovin ihmeellinen.

Steve kävi poimimassa minut ja muutaman muun vaeltajan kyytiinsä ja paluumatkalla pysähdyimme hoitamaan ruokatäydennykset IGA:ssa. Ehdin illalla vielä hyvän aikaa lukea kirjaa ja kirjoittaa yhden kirjeen, koska ilman sähköjä ja kenttää ei ollut juuri muita houkutuksia.

17,58 km (10.9 miles)
1960.0 / 2189.8 miles
Sabbath Day Pond Lean-to, ME

The morning choreography including eating and packing has turned into a routine eons ago. I don’t really have to think about it anymore and honestly I just can’t think. The constant state of physical exhaustion and the questionable nutrition level makes the act of thinking a laborious one.

And apparently I wasn’t really thinking at all when I was packing my pack in the morning. As I started to take down my tent I realised that I had packed my snacks and lunch for the day deep into my pack with all of my food. There was no way out but to lift everything out and pack it again. Then I started to wonder where was my phone. Well, that was luckily only in the pocket of my puffy that was on the top of the pack. Not quite the Martha Stewart precision here.

When I finally started hiking I learned that my choice for the tent site had been exceptionally good. The trail got more difficult and the terrain wouldn’t have been very nice to hike in dark. The changes in elevation were not big, but the trail was full of large boulders and high roots. If yesterday went smoothly, today didn’t look like it was going to be the same.

I was somehow tired when climbing over the Bemis Mountain, but the huge amounts of blueberries cheered me up. Every once in a while I stopped to pick a handful of blueberries and ate them contently.

At some point I met a woman, who asked me if I was the Finnish hiker. I told her that I indeed am. She said that she met another hiker who had been asking if she had seen me. I found out that this other hiker was 77, who must have passed my tent in the morning without seeing it and was now looking for me.

In addition to the numbing scrambling the downhill was changing to outright painful. The rocks were banging my feet and the motivation was zero. The only thing to lure me forward was the possibility to get to Rangeley tomorrow (meaning food). When I got to the bottom there was of course the next uphill in front of me. But despite the heaviness, climbing up felt much better for my feet.

I wanted to get to the next shelter, which would leave less than 10 miles to hike for tomorrow. It was looking like I might not get there before dark, but that wasn’t really a problem. In mid-summer I was often hiking until 20:30, because there was light. Now the sun sets before 8 pm. To get as much hiking time one must just hike with the head torch in the evening.

I arrived to the Lond Pond when the sun was setting and I stood there admiring the colourful landscape over the dead calm pond. The moon was shining and the first star introduced itself to the sky. I continued with the light of my head torch to the Sabbath Day Pond and pitched my tent near the shelter. When I went to get some water from the pond a large frog hopped to me and in the pond there was swimming a baby eel. Over the pond I could hear the sounds of birds and an owl. There were more stars in the sky now and as I crawled into my tent I was surrounded by the perfect silence.

Aamun koreografia syömisineen ja pakkaamisineen on rutinoitunut jo aikaa sitten. Asioita ei tarvitse kauheasti ajatella ja totta puhuen ei jaksakaan ajatella. Jatkuva fyysinen väsymys ja kyseenalainen ravitsemustaso tekee ajattelemisesta työlästä.

Enkä siis ilmeisesti todellakaan ajatellut, kun pakkasin reppuni aamulla. Alkaessani purkaa telttaa tajusin, että olin pakannut päivän ajaksi tarkoitetut välipalat syvälle reppuun muiden ruokien kanssa. Ei auttanut kuin nostella tavarat ulos repusta ja sitten pakata se uudestaan. Sen jälkeen ihmettelin missä kännykkäni on. No, sen olin jättänyt onneksi sentään vain repun ulkopuolelle kiinnittämäni untuvatakin taskuun. Ei taas mene ihan kuin Stömsössä.

Lähdettyäni vaeltamaan totesin yöpaikkani olleen erinomaisen hyvä. Reitti nimittäin vaikeutui heti sen jälkeen ja maasto ei olisi ollut mukavaa kuljettavaa pimeässä. Korkeuserot eivät olleet suuria, mutta polku oli täynnä kookkaita kiviä ja korkeita juurakoita. Jos eilinen oli mennyt hyvällä vauhdilla niin tänään ei näyttänyt vastaavaa olevan enää luvassa.

Bemis Mountainia ylittäessäni olin jotenkin väsynyt, mutta sain pientä piristystä valtavista mustikkamääristä. Pysähdyin vähän väliä keräämään kourallisen mustikoita ja söin niitä tyytyväisenä.

Jossain vaiheessa tuli vastaan nainen, joka kysyi olinko suomalainen vaeltaja. Myönsin olevani ja hän kertoi kohdanneensa minua kyselleen vaeltajan. Selvisi, että 77 oli ilmeisesti aamulla huomaamattaan ohittanut telttani ja kysellyt minua.

Alamäki osoittaitui puuduttavan könyämisen jälkeen myöskin tuskalliseksi. Kivikko hakkasi jalkoja ja motivaatio oli nollassa. Houkutuksena etenemiselle oli lähinnä mahdollisuus päästä huomenna Rangeleyn kaupunkiin (eli saada ruokaa). Kuopan pohjalle päästyään oli tietysti taas noustava, mutta raskaudesta huolimatta ylämäki tuntui jaloissa paremmalta.

Halusin päästä seuraavalle shelterille, jolloin huomiseksi jäisi vajaat 10 mailia kaupunkiin. Näytti siltä, etten olisi perillä ennen pimeää, mutta se ei oikeastaan ollut ongelma. Keskikesällä vaelsin useinkin puoleen yhdeksään asti, koska valoa riitti. Nyt auringon laskiessa ennen kahdeksaa pitää vain saman mittaisia päiviä tehdessä vaeltaa loppuaika otsalampun kanssa.

Tulin Long Pondin rantaan auringon laskiessa ja ihailin värikästä maisemaa rasvatyynen lammen rannalla. Kuu paistoi jo taivaalta ja ensimmäinen tähti ilmestyi näkyviin. Jatkoin otsalampun valossa viereiselle Sabbath Day Pondille asti ja pystytin telttani shelterin lähelle. Käydessäni ottamassa lammesta vettä loikki ensin vastaan kookas sammakko ja lammen pohjassa uiskenteli ankeriaan poikanen. Lammen yli kuului lintujen huutelua ja pöllön huhuilu. Tähtiä oli ilmestynyt taivaalle lisää ja kömpiessäni lopulta telttaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.

20,11 km (12.5 miles)
1947.4 / 2189.8 miles
Unnamed Gap, ME

My standards for budget hostels are not very high, but if sleeping indoors feels more chilly than in my tent it can upset a bit. I was too tired to get up in the middle of the night to get my sleeping bag or an extra blanket, and thus ended up shivering.

In the morning I walked to the General Store and was pleased to get a French toast and fried eggs for breakfast. After that I had to finish my packing. I bought some items from the Pine Ellis Lodge’s resupply store and got about everything that I needed for the next leg of my hike.

Around 9 am me and 77 got a ride back to the trail and started to hike together. I picked his brain about the PCT and we went on chatting. Hiking with 77 was a good choice, because he kept on a good pace and the time flew while we were talking. The first five miles to Wyman Mountain went unnoticed. I started to feel better, physically and mentally, when my hiking was finally improving.

We stopped at the Hall Mountain lean-to (many of the shelters in Maine are called lean-to instead of shelter, although it usually is just the same thing). 77 stayed to eat some lunch and I continued alone downhill, because I needed to get to the next water. At Sawyer Brook I got the water that I needed and sat down for lunch. A moment later 77 passed me and told that he was heading to the South Arm Road tent site.

When I was done eating it was my turn to start climbing the tedious uphill to Moody Mountain. The slope was steep and slow to hike, even though the trail itself was in rather good condition. Downhill then again happened considerably faster and as I arrived to the South Arm Road I saw 77 at his tent. I told him that I was planning to do at least a part of the next uphill, because it was only 5 pm and I had three hours of light. “When the miles are coming, I must take them.”

I stopped to take some water from the Black Brook that is between the tent site and the road, and met Avalanche who I have been running into every once in a while since Duncannon. He was also spending the night at the tent site.

I kept on going uphill as I had planned. I had one tent spot in mind that was on the other side of the Old Blue Mountain that was standing in front of me. But I was not very convinced that I could get that far. The beginning of the climb was once again steep, but I took short breaks more often and it made hiking more smooth. Then the terrain got a bit more flat – only to change again more steep when I was getting closer to the summit. I kept on climbing the intermittently rocky slope as the sun was setting and reached the summit just when the sky turned into a ravishing red. Somewhere far away I could see a line of windmills and the lights blinking on top of them.

It was time to take out my head torch and head downhill. I was reckoning that I might actually reach the tent spot that I had in mind, but I decided to take the first thing that I would find. I could see my breath as the evening was getting colder and hiking felt still pretty good.

At the end of the almost 15 mile day I arrived to Unnamed Gap and found that tent spot mentioned in the Guthook app. There were some fallen trees that made the space a bit tight, but I was able to squeeze my tent in anyway. It felt really good to have finally done a decent mileage. Even though I had ascended nearly 1800 m (5900 ft) and descended far more than 1000 m (3300 ft), the terrain had felt easier than on the days before. Maybe I was slowly getting past the difficult and time consuming parts of the southern Maine.

Vaatimustasoni edullisille hostelleille ei ole kovin korkea, mutta jos sisällä tulee kylmempi kuin teltassa nukkuessani niin se harmittaa hieman. En jaksanut nousta yöllä hakemaan makuupussia tai lisäpeittoa, joten nukuin sitten vähän viileässä.

Kävelin aamiaiselle General Storeen ja söin hyvillä mielin köyhät ritarit ja paistetut munat. Sen jälkeen oli viimeisteltävä pakkausurakka hostellilla. Täydensin ruokaostoksia Pine Ellis Lodgen myyntitarjonnasta saaden kokoon jotakuinkin kaiken tarpeellisen.

Saatuamme kyydin AT:lle yhdeksän aikaan lähdimme vaeltamaan yhdessä 77:n kanssa. Kyselin lisää hänen kokemuksistaan PCT:stä ja juttelimme muutenkin niitä näitä. 77:n kanssa vaeltaminen oli hyvä valinta, koska hän piti yllä juuri sopivaa vauhtia ja keskustellessa aikakin kului rattoisammin. Ensimmäiset viisi mailia Wyman Mountainille meni aivan huomaamatta. Aloin tuntea oloni henkisesti ja fyysisesti paremmaksi, kun vaeltaminen alkoi pitkästä aika sujua helposti.

Pysähdyimme Hall Mountain -laavulla (monet Mainen sheltereistä ovat nimeltään lean-to, laavu, shelterin sijaan, vaikka kyse on usein aivan samasta asiasta). 77:n jäädessä syömään eväitä jatkoin matkaa yksin alamäkeen, koska halusin päästä seuraavalle vedelle. Sawyer Brookille tullessani sain kaipaamani veden ja istuin syömään. Hetken kuluttua 77 kulki ohi ja kertoi tähtäävänsä South Arm Roadin teltta-alueelle.

Syötyäni lähdin itsekin nousemaan tuskastuttavaa ylämäkeä Moody Mountainille. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kulku hidasta, vaikka polku itsessään oli aika hyvässä kunnossa. Alas vuorelta pääsinkin huomattavasti nopeammin ja tullessani South Arm Roadille näin 77:n telttansa luona. Kerroin aikovani jatkaa vielä ainakin osan edessä olevasta ylämäestä, koska kello oli vasta viisi ja valoisaa noin kolme tuntia jäljellä. “Kun maileja tulee niin ne on otettava.”

Pysähdyin telttapaikan ja tien välissä olevalle Black Brookille ottamaan vettä ja tapasin samalla Avalanchen, jonka kanssa olen ajoittain osunut samoihin paikkoihin Duncannonista lähtien. Hänkin oli jäämässä yöksi teltta-alueelle.

Minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylämäkeen. Mielessä oli yksi tiedossa oleva telttapaikka edessä seisovan Old Blue Mountainin toisella puolella, mutta en ollut varma pääsisinkö sinne asti. Alkunousu oli taas kerran jyrkkää, mutta pidin lyhyitä taukoja välillä ja se helpotti urakan rytmittämistä. Sitten maasto tasoittui hieman muuttuakseen taas jyrkemmäksi tultaessa kohti huippua. Kiipesin paikoin kallioista rinnettä auringon laskiessa ja tulin huipulle juuri taivaanrannan muuttuessa sykähdyttävän punaiseksi. Kaukana näkyi rivi tuulivoimaloita ja niiden laella vilkkuvat valot.

Oli aika ottaa otsalamppu käyttöön ja suunnata alamäkeen. Arvelin ehkä sittenkin pääseväni suunnittelemalleni telttapaikalle, mutta päätin tarttua joka tapauksessa ensimmäiseen vastaan tulevaan vaihtoehtoon. Hengitys höyrysi viilenevässä illassa ja vaeltaminen tuntui yhä varsin hyvältä.

Lähes 15 mailin päivän päätteeksi saavuin Unnamed Gapiin, josta löysin tuon Guthook-sovelluksessa mainitun telttapaikan. Kaatuneet puut olivat tehneet siitä hieman ahtaan, mutta sain silti soviteltua telttani puiden väliin. Tuntui todella hyvältä saada pitkästä aikaa kunnon päivämatka tehtyä. Vaikka nousua oli lähes 1800 korkeusmetriä ja laskuakin pitkälti yli 1000 m, maasto oli tuntunut aiempia päiviä helpommalta. Ehkä eteläisen Mainen hankalat ja hitaasti edettävät paikat alkavat pikkuhiljaa olla ohi.