Category: Appalachian Trail 2017

14,44 km (9 miles)
52.6 / 2189.8 miles
Super 8 Motel, Helen, GA

As the sun rose in Low Gap I opened my eyes, but stayed in the warmth of my sleeping bag. The familiar hikers in a nearby tent left a little before me – most seemed to be aiming for Unicoi Gap like myself. I called the Super 8 in Helen before I left and reserved a room. A city-trip is unavoidable as my food rations are starting to dwindle.

The first 4 km went at a record pace in about an hour, and the terrain was easy and level. After that the day got so warm that it slowed down my pace. I met a group of older hikers, and one of the ladies told me she had through-hiked in 2014. I also met a group of friends with whom I had chatted yesterday, and gotten a turkey sandwich. Well, to my surprise it turned out that it was these guys who had been hollering after drinking the previous night in Low Gap. I kindly told them that the campers probably weren’t very enthused about this performance, and even though one can have fun it might be a good idea to limit yelling late at night.

I arrived in Unicoi Gap a little after two in the afternoon, so a 10-mile day went relatively swiftly. I sat a moment with a few other hikers in the shade by the road and then set off to find a ride to Helen. This time hitchhiking wasn’t as easy as last time, cars just buzzed by about 15 minutes. Finally a pick-up stopped on the shoulder and the hikers on the other side who had been following my quest cheered. Behind the wheel I found a nice man, who said he was on his way to Helen and gave me a ride. I was brought once again right up to the door, and after I dragged my stuff into the motel I headed to the local charming Betty’s Country Store for groceries. Helen is a german-style town right down to the road names, and as my spiritual home is in Bavaria I of course found myself a German dinner. The restaurant Bodensee is right around the corner from the motel, and the food was not far off compared to an authentic authentic Bavarian kitchen. I seemed to have developed some kind of a hiker hunger as I stuffed my face in a completely unnatural style to me, and even had a snack as I went back to the motel.

Auringon noustessa Low Gapissa raottelin silmiäni, mutta pysyttelin vielä hetken makuupussin lämmössä. Lähistöllä telttailleet tutut vaeltajat lähtivät hieman minua ennen – useimmilla tuntui olevan tähtäimessä Unicoi Gap kuten minullakin. Soitin ennen lähtöä vielä Super 8 -motelliin Heleniin varatakseni itselleni huoneen. Kaupunkireissu oli väistämättä edessä, koska ruokavarastoni alkoivat huveta.

Ensimmäiset 4 km menin ennätyksellisesti noin tunnissa ja maasto olikin helppoa ja tasaista. Sen jälkeen päivä alkoi kuitenkin olla niin lämmin, että se vähän hidasti menoa. Tapasin joukon hieman iäkkäämpiä vaeltajia, joista eräs rouva kertoi läpivaeltaneensa 2014. Heidän lisäkseen kohtasin kaveriporukan, jonka kanssa olin jutellut eilen ja saanut heiltä silloin kalkkunavoileivän. No, yllätyksekseni selvisi, että ne olivatkin olleet nämä kaverit, jotka olivat kiljua juotuaan huudelleet edellisenä iltana Low Gapissa. Sanoin pojille ystävällisesti, että telttailijat eivät olleet tästä tempusta oikein ilahtuneet ja vaikka hauskaa saa pitää niin ehkä myöhään huutamista kannattaa rajoittaa.

Saavuin Unicoi Gapiin kahden jälkeen iltapäivällä, joten tämä 10 mailin päivä meni suhteellisen rivakasti. Istuin hetken muiden valtajien kanssa varjossa tien laidassa ja lähdin sitten metsästämään kyytiä Heleniin. Tällä kertaa liftaaminen ei sujunut yhtä onnekkaasti kuin viimeeksi vaan autot suhahtelivat ohi noin vartin ajan. Lopulta eräs pick-up pysähtyi penkereelle ja edesottamuksiani seuranneet vaeltajat hurrasivat tien toisella puolella. Ratin takaa löytyi mukava mies, joka sanoi olevansa matkalla Heleniin ja otti minut kyytiinsä. Pääsin taas aivan ovelle asti ja roudattuani tavarani motellin huoneeseen lähdin käymään paikallisessa todella sympaattisessa Betty’s Country Storessa ruokaostoksilla. Helen on kadunnimiä myöten saksalaisvaikutteinen kaupunki ja henkisen kotini ollessa Baijerissa etsin tietenkin saksalaisen illallispaikan. Ravintola Bodensee on motellilta aivan kulman takana ja ruoka ei kovin pahasti jäänyt toiseksi aitoon baijerilaiseen keittiöön verrattuna. Ehkä myös jonkinlainen hiker hunger – vaeltajan nälkä – on päässyt kehittymään, koska sulloin minulle epätyypilliseen tapaan kaiken suuhuni ja palasin vielä iltapalalle motellille.

16,56 km (10.3 miles)
42.9 / 2189.8 miles
Low Gap Shelter, GA

A strong wind that started overnight didn’t engender happy feelings for the morning. My clothes were wet, but I had to get moving. I gathered motivation in the tent and put on one piece of wet clothing at a time, willing them to dry on me. I also noticed I had forgotten a bag of trail mix on my belt strap, and a mouse [or a squirrel, or a chipmunk] had chewed a hole in it.

I finally made it out of my tent, and as I packed up my stuff I learned that the couple in the next tent was one from Colorado I had met at Hiker Hostel. I set off a little ahead of them and we passed each other several times throughout the day. In the afternoon we hiked together and chatted about our backgrounds and how we ended up on the AT.

The day’s route was varied, but mostly easy. The Coloradans and I pulled off an 11-mile day – though this one was even easier than yesterday. We settled for the night in Low Gap, which was already full of tents and more hikers arrived as the darkness fell. Including another familiar couple whom I had been tent neighbors with on a few occasions. The evening would have been very pleasant, if it hadn’t been for a boisterous hiker-hero who was yelling so loudly that no one in the tent village could sleep.

Yöllä alkanut kova tuuli ei herättänyt rohkaisevia tunnelmia aamuksi. Vaatteet olivat märät, mutta liikkeelle pitäisi lähteä. Keräsin motivaatiota teltassa ja puin yksi kerrallaan märkiä vaatteita päälle, yrittäen saada ne kuivumaan päälläni. Huomasin myös unohtaneeni yöksi trail mix -pussin repun lantiovyön taskuun ja hiiri oli syönyt siihen reijän.

Pääsin lopulta teltasta ulos ja tavaroita pakkaillessa selvisi, että naapuriteltassa oli Hiker Hostellilta tuttu coloradolainen pariskunta. Lähdin hieman ennen heitä ja ohitimme toisiamme useamman kerran päivän aikan. Iltapäivästä vaelsimme myös yhdessä ja juttelimme omista taustoistamme ja päätymisestä AT:lle.

Päivän reitti oli vaihtelevaa, mutta pääosin helppoa. Vedimme yhdessä coloradolaisten kanssa taas 11 mailin päivän – joskin tämä oli eilistä helpompi. Asetuimme yöksi Low Gapiin, joka oli jo täynnä telttoja ja lisää vaeltajia tuli vielä pimeyden laskeuduttua. Myös eräs toinen tuttu pariskunta, jonka kanssa olin ollut pariin otteeseen telttanaapureina. Ilta olisi varsin mukava ellei joku uhoava vaellussankari huutaisi niin, ettei kukaan telttakylässä saa nukkua.

15,88 km (9.9 miles)
31.4 / 2189.8 miles
Neel Gap, GA

After enjoying breakfast at Hiker Hostel I took the free shuttle back to Woody Gap. Visibility was poor because we were essentially inside a cloud at 964 meters (3163 ft). I put on my rain gear in anticipation, and as I picked up my pack it started to rain.

I had pondered whether to spend the night at Lance Creek or to hike on to Neel Gap. The former would be about 4 miles, the latter eleven. Even though there were two shelters on the way with campsites, they required bear canisters and thus were not an option. My food is in just a dry sack which can be pulled up with cables in other places. In the morning I had decided to go all the way to Neel Gap, and in Woody Gap I decided to just go to Lance Creek.

When I got to Lance Creek before eleven I was relatively dry and in good spirits. I changed my mind once again and started off toward Neel Gap. This meant that I had to go over the highest peak thus far, Blood Mountain at over 4400 ft. At the start my knee made itself known again, but hiking progressed fine, and I moved up to the top of Blood Mountain at surprisingly quick clip. I’m sure the view would have been fantastic had there been one.

It started raining harder as I descended from Blood Mountain, but the rocky terrain was surprisingly not slippery. The rock must have been something else than the granite at home. During the descent I had to rely on my hands at times, so the terrain was the most challenging thus far.

When I arrived in Neel Gap I marched into Mountain Crossing only to find out they were full – although I had already guessed this. All the other options would have required hitchhiking further away, and as the rain kept coming down this was not tempting. I seized on the salesgirl’s offer to pitch my tent in their back yard, as a few other parties had already done. There was running water and port-a-potties near, all the modern conveniences. Pitching the tent in the rain was an easier task than changing wet clothes in my small vestibule. After getting into dry clothing and getting food from the store I had an overall satisfied feeling.

Among other things the day’s playlist included many hours of ABBA and these lines – albeit a bit out of context – spoke to me:

“Soldiers write the songs that soldiers sing
The songs that you and I don’t sing
They blow their horns and march along
They drum their drums and look so strong
You’d think that nothin’ in the world was wrong”
-ABBA
(Soldiers, 1981)

Nautittuani aamupalan Hiker Hostellilla pääsin ilmaisella shuttle-kyydillä takaisin Woody Gapiin. Näkyvyys oli huono, koska olimme käytännössä pilven sisällä 964 metrin korkeudessa. Puin sadevaatteet valmiiksi päälle ja nostaessani rinkkaa selkään alkoikin sataa.

Olin pohtinut jäisinkö yöksi Lance Creekille vai vaeltaisinko Neel Gapiin asti. Ensinmainittuun olisi noin 4 mailia ja jälkimmäiseen 11 mailia. Vaikka välillä oli kaksikin shelteriä teltta-alueineen, niillä on karhukanisteripakko ja siten ne olivat poissa laskuista. Minun ruokani kun ovat pelkässä kuivapussissa, jonka voi muissa paikkoissa vetää puuhun. Olin aamulla päättänyt mennä Neel Gapiin asti ja Woody Gapissa päätin mennä vain Lance Creekille.

Päästyäni ennen yhtätoista Lance Creekille olin suhteellisen kuiva ja hyvissä voimissa. Muutin vielä kerran mieleni ja lähdin jatkamaan kohti Neel Gapia. Tämä tarkoitti, että ylitettävänä olisi vielä reitin tähän mennessä korkein vuori, yli 1300 metrinen Blood Mountain. Alkunousussa vasen polvi taas ilmoitteli itsestään, mutta pian vaellus alkoi taas kulkea ja nousin yllättävän reipasta tahtia Blood Mountainin huipulle. Näköala olisi varmasti ollut upea, jos sellainen olisi ollut.

Sade alkoi kiihtyä lähtiessäni laskeutumaan Blood Mountainilta, mutta kivinen ja kallioinen maasto oli yllättävän vähän liukas. Kivi oli varmaan jotain muuta kuin kotoisaa graniittia. Laskeutuessa sai välillä turvautua käsiinsäkin, joten maasto oli tähän mennessä haastavinta.

Saapuessani Neel Gapiin marssin Mountain Crossingsiin vain saadakseni tietää heillä olevan täyttä – tämän olin tosin jo arvannutkin. Muut majoitusvaihtoehdot olisivat vaatineet liftaamista kauemmas ja sateen muuttuessa kokoajan kovemmaksi se ei houkutellut. Tartuin myyjättären tarjoukseen telttailla heidän takapihallaan, kuten oli jo pari muuta seuruetta tehnyt. Lähellä oli vesihana ja bajamajoja eli kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Teltan pystytys sateessa oli helpompi operaatio kuin märkien vaatteiden riisuminen pienessä absidissa. Vaihdettuani kuivat vaatteet päälle ja haettuani kaupasta iltapalaa oli kaikenkaikkiaan tyytyväinen olo.

Päivän soittolistalla oli mm. monta tuntia ABBAa ja sieltä puhutteli – ehkä hieman aiheyhteydestä irroitettuna – tämä pätkä:

“Soldiers write the songs that soldiers sing
The songs that you and I don’t sing
They blow their horns and march along
They drum their drums and look so strong
You’d think that nothin’ in the world was wrong”
-ABBA
(Soldiers, 1981)

7,78 km (4.8 miles)
20.6 / 2189.8 miles
Hiker Hostel, Dahlonega, GA

I called the Hiker Hostel last night and was able to reserve a bed for myself for the low price of $19. The price included a ride from Woody Gap to the hostel and back, as well as breakfast. I had planned to get a later start because I only had five miles to go, and the shuttle ride was at 5 PM, but when I woke up in the morning I just couldn’t stay put. So I packed my things and decided to see what I would do in Woody Gap.

It had rained a bit over night, and it also rained for a while in the morning, so I was lucky to not be heading out early. I was rewarded with walking under clear skies, and at some point I even saw the sun. On my way I ran into a couple who had hiked last year, who were creating trail magic. The second, surprising trail magic, occurred when I arrived in Woody Gap. As I stepped out of the tree line onto the road, two cyclists stopped and asked if I was through hiking. One of them offered me a protein bar, which he said he always carried extras in case he met a through hiker.

I didn’t want to stay and wait hours for my ride to the hostel and I also didn’t want to pay an extra $12 for a shuttle, so I decided to throw myself headfirst into the hiker lifestyle and try hitchhiking. I hadn’t even stood by the road for a whole minute when a car stopped next to my outstretched thumb. A friendly woman asked where I was headed and said she would drop me off at the hostel. We chatted during the ride about the area, hiking, and Finland. She brought me all the way to the driveway of the hostel, and I thanked her profusely.

Hiker Hostel is worth the stop. The price point is good, and they have wifi, washing machines, and rides to the grocery store. The only downside was the location of my bed in the ”living room”, which was a very restless location after having spent so much time in the woods. Oh well, back into the woods tomorrow – to hike in the rain.

Soitin eilen illalla Hiker Hosteliin ja sain varattua itselleni vuoteen huokealla $19 hinnalla. Maksuun sisältyy kyyti Woody Gapista hostellille ja takaisin sekä aamupala. Olin suunnitellut lähteväni vasta myöhemmin liikkeelle, koska edessä oli vain 5 mailia ja shuttle-kyyti hostellille oli klo 17, mutta herättyäni aamulla en malttanut jäädä muhimaan loputtomiin. Niinpä pakkasin tavarani ja päätin katsoa Woody Gapissa mitä tekisin.

Yöllä oli satanut hieman vettä ja myös aamulla satoi hetken, joten onneksi en ollut lähdössä aikaisin liikkeelle. Sain nimittäin kävellä poutasäässä ja jossain vaiheessa aurinkokin tuli taas esiin. Matkalla törmäsin viime vuonna vaeltaneeseen pariskuntaan, jotka olivat tekemässä trail magicia. Toinen, yllätyksellinen, trail magic tapahtui päästyäni Woody Gapiin. Astuessani metsästä tien varteen pysähtyi viereeni kaksi pyöräilijää, jotka kysyivät olinko läpivaeltamassa. Heistä toinen tarjosi minulle proteiinipatukan, joita hän sanoi kantavansa aina ylimääräisiä siltä varalta, että tapaa läpivaeltajia.

En halunnut jäädä odottamaan kyytiä hostellille useaksi tunniksi enkä myöskään maksaa $12 ylimääräisestä shuttlesta, joten päätin heittäytyä suoraan vaeltajien elämäntapaan ja yrittää liftata. En ehtinyt seistä tien varressa minuuttiakaan, kun ensimmäinen ohi ajava auto pysähtyi pystyssä olevan peukaloni kohdalle. Ystävällinen rouva kysyi minne olen matkalla ja lupasi pudottaa minut hostellille. Juttelimme matkalla tästä alueesta ja vaeltamisesta ja Suomesta. Nainen toi minut hostellin pihaan asti ja kiittelin häntä vuolaasti.

Hiker Hostel on pysähtymisen arvoinen paikka. Hintataso on sopiva ja paikasta löytyy niin wifi, pyykinpesumahdollisuudet kuin kyyti ruokakauppaankin. Ainoa huono puoli oli vuoteeni sijainti ns. olohuoneessa, mikä oli metsästä tultua hyvin rauhattoman tuntuinen paikka. No, huomenna pääsen takaisin metsään – vaeltamaan vesisateessa.

12,73 km (7.9 miles)
15.8 / 2189.8 miles
Gooch Mountain Shelter, GA

I have taken on a routine of stretching each night before getting into my sleeping bag. I listen to Philip Glass, and as the dusk falls I thank my muscles for a hard day’s work with deep stretches. This act creates quite a stir and gets a lot of attention from my fellow campers. I suppose a hiker leaning against a tree with his leg stretched up above his head is not an everyday sight.

In the morning I was one of the last to set off, and I wondered whether I should be getting moving sooner, be faster, something. I decided though, I am not at work here. I can sleep 12 hours and move at exactly the right pace for me. HYOH, hike your own hike is the motto of the AT.

The first few kilometers went briskly even though they were uphill. Then as I was coming over Sassafrass Mountain and Justus Mountain I started feeling tired and my left knee started to hurt. It has never liked long downhill stretches, and had started to let me know this on the previous days. Now it started twinging even on the uphill stretches. The last 2-3 kilometers, along the picturesque Justus Creek, things started to roll along again, and I got to my intended camping spot. Now after being fed, stretched, and a bit sunburned, it’s nice to go to sleep listening to the owl hooting.

Olen ottanut iltarutiinikseni venyttelyn ennen makuupussiin sujahtamista. Kuuntelen Philip Glassia ja illan hämärtyessä kiitän lihaksia päivän työstä pitkillä venytyksillä. Tämä akti herättää kanssatelttailijoissa huomiota tai huvittuneisuutta. Ehkä puuhun nojaileva ja jalan pään ylle nostava vaeltaja ei ole jokapäiväinen näky.

Aamulla lähdin viimeisten joukossa ja mietin pitäisikö minun olla aikaisemmin liikkeellä, nopeampi, jotain. Totesin, että en ole töissä täällä. Saan nukkua 12 tuntia ja edetä juuri sopivaan tahtiin. HYOH, hike your own hike – vaella omaa vaellustasi, kuuluu AT:n motto.

Ensimmäiset kilometrit menivät ylämäestä huolimatta reippaasti. Sitten Sassafras Mountainia ja Justus Mountainia ylittäessä alkoi uuvuttaa ja särkeä vasempaan polveen. Se ei ole koskaan tykännyt pitkistä alamäistä ja oli huomautellut asiasta jo aiempina päivinä. Nyt tuli vihlaisuja jo ylämäessäkin. Viimeiset 2-3 km, maisemallisella Justus Creekillä, homma alkoi taas rullata ja pääsin tavoittelemaani yöpaikkaan. Nyt ruokittuna, venytelleenä, hieman auringossa palaneena ja pöllön huhuillessa on hyvä käydä nukkumaan.