Day 190: Monson

18,70 km (11.6 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

While I was taking my first steps in the sunny morning I met a small brown mouse on the AT. Instead of running away it just froze and waited me to go away.

Quite soon I arrived to the West Branch of Piscataquis River that had been in my mind yesterday. And indeed there was my first fording to do. Yes, I had forded a few streams after heavy rains in Virginia (near Wood’s Hole, McAfee Knob and Waynesboro), but those were exceptional conditions. This river was too wide and deep to cross using rocks at any weather. There was a rope pulled across the river that one can use for support, but I thought that my hiking poles were far more useful. When not using the rope, it’s still usually a reliable indicator of a good place to cross.

So I changed to Crocs, attached my hiking boots to my backpack and opened the hip belt and the chest strap. It’s possible to drown even to a shallow river. When everything in your backpack sucks in the water and thus gets heavier, once you have fallen you might not be able to get up. That’s why it’s important that all the straps are open, that in a case of a fall you can get rid of your backpack as fast as possible. With my stubby legs the water was up to my knees. The current was pushing me a bit, but didn’t make fording too difficult and the rocks weren’t too slippery. When I got to the other side I dried my feet and put on my socks and shoes. I saw that some absent-minded hiker had left their shoes on the shore. I left them there, because I presumed that this hiker was south bounding.

The AT followed the river and as the terrain was easy my hiking went also briskly. When I came to the East Branch of Piscataquis River there was once again some fording to do. However there had formed a dam of sticks and branches right where I should be crossing the river. And it looked like it might just hold the weight of a human (of my size). I decided to take the risk and try it. I started to balance along the dam using my poles to take off some of my weight. Momentarily I felt like the dam would break underneath me, but taking every step very carefully I succeeded to inch myself to the other side. My shoes got wet from the outside, but not from the inside. Also while I was crossing the river it had started to rain, but it remained as a light drizzle.

After crossing a road I found a pleasant surprise from the woods: trail magic! Someone had left a cooler full of soda cans and I grabbed one to go. I hiked on for a while and then sat down for my lunch break and drank the coke.

I had two options of how to get to Monson. I could either take a two mile side trail from the AT and walk all the way to the village or hike along the AT for three more miles and call a ride from a road crossing. Because there was time and I was in no hurry, I decided to hike further and have those three miles done.

In spite of the relatively easy terrain my speed started to decrease towards the afternoon. Anyway it was still light when I arrived to the ME 15 and called my hostel for a shuttle ride. The person from Shaw’s Hiker Hostel promised to come in 15 minutes and I sat down on a rock to wait. An elderly couple on the parking lot was reading a sign telling about the AT and giving me a suspicious look – if not a disgusted one. Perhaps thru-hiking sounded more glamorous on the sign than what it looked (or smelled) in the reality.

After my ride arrived I got to settle in to my room in Monson. The dining options in this tiny village were pretty limited and I ended up going to Spring Creek BBQ. I had a combination of two strangely named American classics: grilled cheese (which is actually a sandwich, the grilled cheese inside it) and chili (which is much more than just chili). I don’t know if was as relaxed as usually when I came into a town. Maybe I was in my mind already so focused to the last 100 miles of the AT, that it was difficult to switch myself to off-mode. Also I have seen quite a few small towns during the last six months that really start to feel ready to just stop moving.

Ottaessani ensimmäisiä askeleita aurinkoisessa aamussa tuli minua AT:lla vastaan pieni ruskea hiiri. Pakenemisen sijaan se jähmettyi paikalleen ja odotti, että poistuisin.

Saavuin varsin pian eilen mielessäni olleelle West Branch of Piscataquis Riverille. Ja todellakin edessä oli ensimmäinen joen yli kahlaaminen. Olin toki kahlannut muutaman joen yli kovien sateiden jälkeen Virginiassa (lähellä Wood’s Holea, McAfee Knobia ja Waynesboroa), mutta ne olivat poikkeustilanteita. Tämä joki oli selvästi leveydeltään ja syvyydeltään sellainen, että kuivallakaan säällä ei kiviä pitkin ylittäminen onnistuisi. Joen yli oli viritetty köysi, josta voisi ottaa tukea, mutta vaellussauvat olivat mielestäni huomattavasti hyöyllisemmät. Vaikka köyttä ei käyttäisikään, on se kuitenkin yleensä luotettava indikaattori hyvästä ylityskohdasta.

Vaihdoin siis Crocsit jalkaan, kiinnitin kengät reppuun sekä avasin lantio- ja rintavyön. Matalaankin jokeen voi hukkua kaatuessaan, kun repun sisältö kastuessaan saa lisäpainoa eikä sen kanssa enää pääse pystyyn. Siksi kaikkien remmien on tärkeää olla auki, että repun saa nopeasti pois selästään, jos kaatuu jokeen. Vettä oli minun lyhyillä jaloillani hieman yli polven. Virtaus työnsi vähän, mutta ei vaikeuttanut etenemistä liikaa eikä pohja ollut hirveän liukas. Toiselle puolelle päästyäni kuivasin jalat ja puin sukat sekä kengät takaisin. Huomasin jonkun hajamielisen ylittäjän jättäneen kenkänsä joen rantaan, mutta annoin niiden jäädä siihen, koska tämä vaeltaja oli luultavammin mennyt vastakkaiseen suuntaan.

AT seuraili jokivartta ja maaston ollessa helppokulkuista myös vaellukseni eteni rivakasti. Saapuessani East Branch of Piscataquis Riverille oli tarjolla taas kahlaamista. Ylityspaikan lähelle oli kuitenkin muodostunut risupato, joka näytti mahdollisesti saattavan kestää kokoiseni ihmisen painon. Päätin ottaa riskin ja kokeilla. Lähdin tasapainoilemaan patoa pitkin keventäen askellustani vaellussauvojen avulla. Hetkittäin pato tuntui hajoavan allani, mutta varovasti edeten onnistuin hivuttautumaan pikkuhiljaa toiselle puolelle. Kenkäni kastuivat ulkopuolelta, mutta vesi ei tullut läpi asti. Lisäksi ylittäessäni oli alkanut tihkuttaa vettä, mutta sade ei yltynyt kovemmaksi.

Erään tien ylitettyäni löytyi metsästä iloinen yllätys: trail magicia! Joku oli jättänyt kylmälaukun täynnä limpparitölkkejä ja nappasin sieltä yhden mukaani. Jatkoin vielä jonkin matkaa ennen kuin pidin lounastauon ja samalla join mukaani ottamani cokiksen.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoista reittiä Monsoniin. Voisin joko kävellä AT:lta vajaat kaksi mailia sivupolkua suoraan kylään tai voisin jatkaa AT:ta pitkin noin kolme mailia pidemmälle ja soittaa kyydin tienristeyksestä. Koska aikaa oli ja minulla ei ollut kiire, päätin vaeltaa pidemmälle, jolloin nuokin kolme mailia olisivat sitten jo tehty.

Suhteellisen helposta maastosta huolimatta vauhtini alkoi iltapäivää kohden hiipua. Saavuin kuitenkin vielä valoisan aikaan ME 15 -tielle ja soitin yöpaikkaani shuttle-kyytiä varten. Shaw’s Hiker Hostellista luvattiin tulla hakemaan noin vartin päästä ja istuin kivelle odottamaan. Parkkipaikalla ollut vanhempi pariskunta luki kiinnostuneena AT:a esittelevää kylttiä ja katseli minua epäluuloisesti – ellei jopa inhoten. Ehkä läpivaeltaminen kuulosti kyltissä jotenkin glamourikkaammalta kuin miltä todellisuus näytti (tai haisi).

Kyytini saavuttua pääsin asettumaan huoneeseeni Monsonissa. Pikkuisen kylän ruokavaihtoehdot olivat rajalliset, joten lähdin katsomaan illallismahdollisuuksia Spring Creek BBQ:sta. Päädyin yhdistämään kaksi oudosti nimettyä amerikkalaista klassikkoa: grilled cheese (joka on siis oikeastaan leipä, grillattua juustoa siellä välissä) ja chili (jossa on kaikkea muutakin kuin chiliä). En tiedä olinko niin rentoutunut kuin yleensä kaupunkiin saapuessani. Ehkä mielessäni olin jo niin keskittynyt AT:n viimeiseen sataan mailiin, että lepovaihdetta oli vaikea saada päälle. Lisäksi olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt nähdä aika monta pikkukylää ja alan olla henkisesti jo valmis oikeasti pysähtymään jonnekin.