Day 64: Woods Hole Hostel

22,78 km (14.2 miles)
623.7 / 2189.8 miles
Woods Hole Hostel, VA

Overnight it rained hard, but the skies were clear in the morning. I crawled out of my tent along with a small salamander. Even before my hike I had heard of Woods Hole Hostel and I wanted to spend the night there, so as I was doing my morning preparations I called and reserved a bunk space.

Even though the rain had stopped falling, the AT was more of a river than a trail. Hiking was laborious as I tried to avoid stepping in the water. And truth be told it couldn’t be avoided, because the entire trail was one big puddle and the dense rhododendrons (they’re more like trees than bushes here) surrounding the path, there wasn’t a choice but to try to step in the least wet spots. Every time one shoe started to feel kind of dry the other sank into water or mud.

Crossing streams also became more challenging, because there was so much water. For the first time on the AT I encountered a situation where I decided that I couldn’t jump over the stream, and there weren’t rocks to cross on. I saw a hiker who was significantly taller than me jump without a pack, but I determined that it would be best for me to wade through the water. I took my socks and shoes off to step into the stream, which I assumed to have a sand bottom based on the light color, and probably mid-calf deep. Well, it turned out to that in this part of the world a muddy bottom can look deceivingly like sand, and I was suddenly knee deep in water, and mid-calf in mud. I waded across successfully anyway, trying to avoid the boggiest parts.

I crossed paths with 82 and Roo several times throughout the day, who is doing a flip-flop, which means she isn’t hiking directly south to north, but is “saving” the southernmost sections of the AT for the fall which provides more ideal weather conditions. While we lunched at Wapiti Shelter 82 showed me his bloodied heels, and I offered him second skin type bandages to try. He told me later that they helped. Wapiti Shelter is known among the hikers as murder shelter, because two people were murdered there in 1981 – although at that time the shelter was much closer to the road.

When I was ascending the biggest climb of the day I sat down for a break, and as I got an internet connection I checked messages from my phone. Both my cousin and my mom notified me of the expected news: our relative that had suffered a heart attack had passed away in the afternoon. I was sad but also relieved. I knew this news would come sooner or later and it was good not to have to dread it anymore. As I hiked forward I felt more longing than anguish, and happy memories of times with him came to mind.

I was very tired when I arrived at Woods Hole Hostel, I wasn’t feeling very social, but 82, Roo, and Namaste, who were staying in the same room, were luckily able to turn my mood away from mourning with their good company. Woods Hole is very cozy thanks to its main building, which is from the 19^th century, and it’s lovely matron Neville and her husband. Our shared dinner felt fulfilling of physical as well as mental deficits. Woods Hole focuses on sustainability, and produces most of its own food, and for the first time since leaving Finland I got decent bread. I felt myself welcome and at home, and I don’t question why some hikers stay for a short time to work for a place to stay at Woods Hole.

Yön aikana satoi rankasti, mutta aamulla sää oli selkeä. Kömmin yhdessä pienen salamanterin kanssa ulos teltasta. Olin jo ennen vaellusta kuullut Woods Hole Hostellista ja halusin päästä yöpymään siellä, joten aamutoimien lomassa soitin varauksen punkkapaikasta.

Vaikka sade oli loppunut, oli AT taas enemmänkin joki kuin polku. Vaeltaminen oli työlästä yrittäessä vältellä astumasta veteen. Eikä siltä totta puhuen voinut välttyä, koska koko polun ollessa yhtä suurta lätäkköä ja tiiviiden alppiruusupensaiden (tai oikeastaan ne ovat täällä puun eikä pensaan kokoisia) ympäröidessä reittiä, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin yrittää osua vähiten märkiin kohtiin. Aina kun toinen kenkä alkoi olla jotakuinkin kuiva upposi toinen kenkä jonnekin veteen ja mutaan.

Purojen ylitykset muuttuivat myös haastavammaksi, koska vettä oli paljon. Ensimmäistä kertaa AT:lla päädyin tilanteeseen, jossa totesin, etten pystyisi hyppäämään puron yli eikä paikassa ollut kiviä joita pitkin kulkea. Näin minua huomattavasti pidemmän vaeltajan onnistuvan hyppäämään yli ilman reppua, mutta totesin itselleni olevan järkevintä kahlata yli. Otin kengät ja sukat pois astuakseni puroon, jonka oletin vaalean värin perusteella olevan hiekkapohjainen ja noin puoleen sääreen syvä. No, kävi ilmi, että täällä päin maailmaa mutapohja voi näyttää erehdyttävästi hiekalta ja olinkin polvia myöten vedessä ja puoleen sääreen mudassa. Kahlasin kuitenkin onnistuneesti yli, yrittäen vältellä astumasta eniten upottaviin kohtiin.

Kohtasin päivän aikana useamman kerran 82:n ja Roon, joka tekee ns. flipflop-läpivaellusta eli hän ei kulje suoraan etelästä pohjoiseen vaan ”säästää” AT:n eteläisimmän osuuden syksyyn, mikä mahdollistaa hieman miellyttävämmät sääolosuhteet. Lounastaessamme Wapiti Shelterillä 82 näytti verillä olevia kantapäitään ja tarjosin hänelle second skin -tyyppiset rakkolaastarit kokeiltavaksi. Hän kertoikin myöhemmin niistä olleen apua. Wapiti Shelter kulkee vaeltajien keskuudessa nimellä murha-shelter, koska siellä on murhattu kaksi ihmistä 1981 – tosin silloin kyseinen shelter sijaitsi lähempänä tietä.

Noustessani päivän suurinta mäkeä ylös istahdin pitämään taukoa ja saadessani yhteyden verkkoon tarkastin viestit puhelimestani. Sekä serkkuni että äitini oli ilmoittanut odotettavissa olevan uutisen: sydänkohtauksen saanut sukulaisemme on nukkunut pois iltapäivällä. Olin surullinen, mutta tavallaan myös helpottunut. Tiesin tämän uutisen tulevan ennen pitkää ja oli hyvä, ettei sitä tarvinnut enää odottaa kauhulla. Vaeltaessani eteenpäin koin enemmänkin kaipuuta kuin tuskaa ja mieleeni muistui mukavia yhteisiä hetkiä tämän sukulaiseni kanssa.

Olin hyvin uupunut saapuessani Woods Hole Hostellille. En ollut erityisen sosiaalisella tuulella, mutta samassa huoneessa kanssani yöpyvät 82, Roo ja Namaste onneksi saivat mukavalla seurallaan huomioni kääntymään muuhun kuin suremiseen. Woods Hole on hyvin tunnelmallinen paikka ja siitä on 1800-luvulta olevan päärakennuksen lisäksi kiittäminen hyvin lämminhenkistä emäntää Nevilleä ja hänen miestään. Yhteinen illallinen tuntui sekä fyysiset että henkiset tarpeet täyttävältä. Kestävään kehitykseen panostava Woods Hole tuottaa suuren osan tarjoamastaan ruuasta itse ja sain ensimmäisen kerran Suomesta lähtemiseni jälkeen kunnollista leipää. Koin oloni hyvin tervetulleeksi ja kotoisaksi, enkä ihmettele joidenkin vaeltajien jäävän lyhyeksi ajaksi työskentelemään ylläpitoa vastaan Woods Holessa.