Month: September 2017

14,81 km (9.2 miles)
2012.0 / 2189.8 miles
Safford Notch Campsite, ME

Although my breakfast was only the things I got from the general store, I was enjoying enormously my bagels filled with hummus and cheese. After I got a ride back to the AT around 10 am, I started to hike feeling content and well fed. The project for the day was the last big bunch of mountains, the Bigelows. North from the Bigelows the terrain would finally get more flat and there wouldn’t be any extreme climbs before the Mount Katahdin.

The Bigelow Mountain didn’t look very bad on my elevation map and I was hiking on confidently. I was able to get on a nice pace to my hiking before the uphill and I believed that today I will be crushing some miles. Have I ever mentioned that the AT has a tendency to surprise you? Well, that is exactly what happened today, again.

The weather wasn’t by all means too hot – more like perfectly cool for hiking, but I was still sweating. Apparently the rain last night had pumped the humidity up and every once in a while I could actually see the vapour rising from the ground. The long uphill to the Horns Pond was still bearable, though quite laborious. I filled up my water at the shelter and continued my climb towards the South Horn.

The trail started to change more steep and every now and then I had to use my hands to climb up. From the South Horn I descended to the saddle, where I once again headed up towards the west peak of the Bigelow Mountain. I had noticed that the wind was picking up and as I approached the treeless summit the wind was already quite strong. First I could just lean against the wind with my full body weight, but soon I had to really struggle to be able to stand up. Every single step had to be taken with a great care, because the wind was pushing me with such a force. I got a small moment of relief when I went down to the next saddle, but climbing up to the Avery Peak I was once again balancing with the wind.

I thought that things would get easier when I started to descend the long downhill towards the Safford Notch. And I did indeed get rid of the wind, but the downhill itself was nothing but easy. The trail wasn’t horribly steep, but the rocks and the roots were slowing me down and my poor abused feet were completely done. I had planned to hike further, but when the darkness fell I felt very exhausted with my achy feet. I sat down to have a break and from the woods a pair of eyes was staring at me. I didn’t feel comfortable under the eyes of that unknown resident of the forest, so I had to keep on moving.

When I arrived to the Safford Notch I decided to head straight to the campsite that was a bit off the trail. My plan had been to hike further and to look for a stealth campsite, but that plan didn’t feel very good anymore. The terrain was formed of bigger and smaller house sized boulders, so it would be merely wishful thinking trying to find any tentsite there.

Tired beyond comprehension I sat on a rock quite a while before I started to pitch my tent at the Safford Notch Campsite. As I was tightening one of the guylines a small head was peeking out between the rocks and watching at me. First I suspected that there was a snake, but it turned out to be a larger version of the salamanders that I have kept seeing on the trail: a yellow-spotted salamander. Apparently I was on his property.

Vaikka aamupala olikin vain kaupan ostoksia, nautin suunnattomasti hummuksella ja juustolla täyttämistäni bageleista. Saatuani kyydin AT:lle kymmenen aikaan lähdin hyvillä mielin ja vatsa täynnä vaeltamaan. Päivän projektina oli viimeinen iso vuorirypäs, Bigelow Mountain. Sen jälkeen maasto viimein tasoittuisi eikä todella isoja nousuja olisi ennen Mount Katahdinia.

Bigelow ei näyttänyt korkeuskäyrällä kovin pahalta, joten olin hyvin itsevarmalla asenteella liikkeellä. Saatuani vielä ennen ylämäkeä hyvän vauhdin päälle, uskoin tahkoavani tänään maileja. Olenko maininnut joskus, että AT yllättää? No, niin se teki tänäänkin.

Sää ei ollut mitenkään kuuma, itseasiassa sopivan viileä vaeltamiseen, mutta silti hikoilin. Ilmeisesti viimeöinen sade oli saanut ilmankosteuden kohoamaan ja ajoittain saattoi jopa nähdä miten höyryä nousi maasta. Pitkä ylämäki Horns Pondille oli kuitenkin siedettävä, vaikka työläs. Tankkasin vettä shelterillä ja jatkoin nousua kohti South Hornia.

Reitti muuttui jyrkemmäksi ja välillä sai taas ottaa kädet avuksi kapuamiseen. South Hornilta laskeuduin satulaan, josta taas nousin kohti Bigelow Mountainin länsihuippua. Olin huomannut tuulisuuden lisääntyvän päivän edetessä ja puutonta huippua lähetessäni tuuli alkoi olla jo todella voimakasta. Ensin saatoin nojata tuulta vasten ja pian sain taas taistella pysyäkseni pystyssä. Jokainen askel piti ottaa varoen, koska tuuli työnsi jatkuvasti. Sain hetken helpotuksen laskeutuessani seuraavaan satulaan, mutta sieltä taas Avery Peakille noustessa oli edessä sama tasapainoilu tuulen kanssa.

Ajattelin asioiden helpottuvan lähtiessäni laskeutumaan pitkää alamäkeä kohti Safford Notchia. Toki tuuli vaimeni päästyäni metsän suojaan, mutta alamäki muuten ei sitten ollutkaan erityisen helppo. Hirveän jyrkkää laskeutuminen ei ollut, mutta kivikko ja juurakko hidasti menoa sekä jo niin moneen otteeseen pahoinpidellyt jalkaparkani olivat kovilla. Olin ajatellut jatkaa pidemmällekin, mutta pimeän tullessa aloin olla uupunut särkevien jalkojeni kanssa. Istuin tauolle ja metsästä minua tuijotti silmäpari. En tuntenut oloani miellyttäväksi tuntemattoman metsäneläimen katseen alla, joten jatkoin matkaa.

Tullessani Safford Notchiin päätin suunnata suoraan vähän matkan päässä olevalle teltta-alueelle. Olin alunperin ajatellut vaeltaa hieman pidemmälle ja etsiä telttapaikan, mutta suunnitelma ei tuntunut enää hyvältä. Maasto oli täynnä pienempiä ja isompia, talon kokoisia, lohkareita, joten mitään telttapaikkaa niiden keskeltä oli turha luulla löytävänsä.

Väsyneenä istuin hetken kivellä ennen kuin aloin pystyttää telttaani Safford Notch Campsitella. Vetäessäni yhtä naruista paikalleen kurkki minua kiven kolosta pieni pää. Ehdin jo epäillä käärmettä, mutta kyseessä olikin vain aiemmin näkemiäni salamantereita kookkampi täpläsalamanteri. Olin ilmeisesti hänen tontillaan.

10,58 km (6.6 miles)
2001.6 / 2189.8 miles
Stratton Motel, Stratton ME

The weather forecast was threatening with rain and in the morning the sky was very cloudy indeed. The brisk uphill workout woke me up without questions. As I climbed to the summit of the South Crocker Mountain I was looking at the rapidly moving clouds and pondered that it might start raining soon. However the sky held back the rain and soon I summited the North Crocker Mountain too. The rest of the day would be mainly downhill, because I was heading to Stratton for resupply.

I had booked a room with two queen beds from Stratton and offered the other bed to Mojo and 77. Now 77 happened to be ahead of me and Mojo hadn’t been sure if he was going to stop in Stratton. Anyway he ended up texting me and asked if my offer still stands. I guess he wasn’t that enthusiastic about hiking in the possible rain either. That meant I would get some company and splitting the costs would be practical.

As I approached the road crossing that leads to Stratton, I arrived to a small clearing where some hiker had made a sign from branches: 2000. I had hiked 2000 miles along the Appalachian Trail, more than 3200 km. Thru-hikers are called also 2000-milers, because originally the AT used to be shorter than what it is nowadays. I have still almost 200 miles to go, but now I can say with a clean conscience that I’m a 2000-miler.

I called to Stratton Motel for a shuttle ride when I arrived to the road. The rain that had kindly been absent all day started and slowly increased while I was sitting on a rock and I took my umbrella for cover. As my ride arrived we headed to Stratton where Mojo had already occupied our room. It wasn’t that late in the afternoon, so I had enough time to Skype with my parents, drop in at the general store and have a dinner in the White Wolf Inn next door. There wasn’t really anywhere else to go in this little town, but all my hiker needs were fulfilled. And it was actually warm inside the motel, unlike my previous hostel experiences.

Sääennuste uhkaili sateella ja aamu olikin hyvin pilvinen. Reipas ylämäkijumppa herätti varsin tehokkaasti. Noustessani South Crocker Mountainin huipulle katselin vauhdilla liikkuvia pilviä ja epäilin sateen alkavan pian. Taivas kuitenkin pidätteli pisaroitaan ja hieman myöhemmin saavuin North Crocker Mountainille. Loppupäivä olisikin pääasiassa alamäkeä, koska tähtäimessäni oli Strattonin kylä, jonne olin menossa täydentämään ruokavarastoja.

Olin varannut Strattonista kahden hengen huoneen itselleni ja tarjonnut toista vuodepaikkaa sekä Mojolle että 77:lle. Nyt kuitenkin 77 oli edelläni ja Mojo ei ollut aiemmin ollut varma pysähtyisikö hän Strattonissa. Sain kuitenkin päivällä Mojolta viestin, jossa hän tiedusteli oliko tarjoukseni vielä voimassa – mahdollisessa sateessa vaeltaminen ei tainnut houkutella häntäkään. Saisin siis seuraa ja käytännöllisesti siten puolitettua omat yöpymiskuluni.

Lähestyessäni Strattoniin vievää tienristeystä saavuin pienelle aukealle, jonne oli joku vaeltaja askarrellut oksista merkin: 2000. Olin vaeltanut 2000 mailia Appalachian Trailia, siis yli 3200 km. Läpivaeltajia kutsutaan 2000-mailereiksi, koska alunperin AT oli lyhyempi kuin nykyään. Minulla on vielä edessäni lähes 200 mailia, mutta nyt voin jo hyvällä omatunnolla sanoa olevani 2000-maileri.

Saapuessani tielle soitin shuttle-kyydin Stratton Motellista ja jäin odottelemaan. Koko päivän kiltisti poissa pysynyt sade alkoi kivellä istuskellessani tiputella kasvavaa määrää pisaroita, joten otin sateenvarjon suojakseni. Kyydin saavuttua suuntasin siis Strattoniin, jossa Mojo oli jo käynyt hakemassa huoneemme avaimet. Iltapäivä ei ollut kovin pitkällä, joten ehdin Skypettää vanhempieni kanssa sekä käydä kaupassa ja illallisella naapurin White Wolf Innissä. Muita paikkoja pikkukylässä ei juuri ollutkaan, mutta kaikki vaeltajan keskeiset tarpeet tulivat täytettyä. Yöpaikkakin oli edellisistä poiketen oikeasti lämmin.

16,42 km (10.2 miles)
1994.3 / 2189.8 miles
Crocker Cirque Campsite, ME

Other hikers were already leaving when I woke up in my tent. I had no need to hurry, because I had only 11 miles to hike. The morning was windy and cold, but by the time I was ready to go the wind was dying and the day was getting warmer.

And warm it was. First climb to Lone Mountain was relatively gentle and the sun was shining through the coniferous forest that kept getting thinner as I got higher. I continued to ascend towards the Spaulding Mountain and noticed that the sunny weather had also lured the day hikers, weekenders and trail runners out. And the holiday on Monday, Labor Day, might have brought more people to spend a long weekend hiking.

The hike was not especially surprising or eventful. Most of the day I was in the woods where there were no views. As I went on I kept on thinking all kinds of practicalities. This journey is getting so close to the end that I should start to prepare my return from Maine to Georgia and then back to Finland.

The AT was descending along the edge of Sugarloaf Mountain down to the valley. At this point I came to a partly treeless slope. The sun was low and right in front of me. In shady parts I couldn’t see and in sunny spots I was blinded by the light. When the trail took a turn this problem receded, but the sun was still scorching and the ground was very dry. In the steep and rocky downhill the dust rising from the ground didn’t exactly help, because there was no grip whatsoever. I felt relieved when I arrived to the South Branch Carrabasset River that was on the bottom of the pit. According to my guidebook this was a river that should be forded, but there was a small bridge and the water wasn’t very high.

From the river I hiked a short uphill and to a tent site that I had had in mind. The day felt a little bit too easy, because I got to sleep in and had pitched my tent before dark, too. But maybe it’s okay to take it easy sometimes. I was truly surprised when I got service in the evening. Usually here in Maine backwoods and especially in notches you don’t expect to have any cell coverage. In addition the connection was so good, that my phone kept on receiving messages that haven’t got through earlier. This haven’t happened in weeks. Not even in towns.

Muut vaeltajat tekivät jo lähtöä, kun heräilin teltassani. En pitänyt erityisemmin kiirettä, koska edessä olisi noin 11 mailin päivä. Aamu oli tuulinen ja viileä, mutta saatuani itseni lähtökuntoon alkoi tuuli tyyntyä ja päivä lämmetä.

Ja lämmin todella tulikin. Ensimmäinen nousu Lone Mountainille oli suhteellisen loiva, mutta ylös mennessä harvenevan havumetsän läpi paistoi aurinko. Nousu jatkui kohti Spaulding Mountainia ja huomasin aurinkoisen sään saaneen liikkeelle myös päivä- ja viikonloppuvaeltajia sekä polkujuoksijoita. Myös maanantaina oleva vapaapäivä, Labor Day, sai varmaan pitkän viikonlopun myötä enemmän ihmisiä ulos.

Vaeltaminen oli aika yllätyksetöntä eikä erityisen tapahtumarikasta. Olin suurimman osan päivästä metsän peittämillä alueilla eikä näköalapaikkoja juuri ollut. Mietin kulkiessani aika paljon käytännön asioita. Reissu alkaa olla siinä määrin loppusuoralla, että minun täytyy alkaa järjestelemään ensin paluuta Mainesta takaisin Georgiaan ja sitten Suomeen.

AT alkoi laskeutua Sugarloaf Mountainin reunaa alas laaksoon. Tässä vaiheessa tulin osittain puuttomalle rinteelle. Aurinko oli matalalla suoraan edessä. Varjoisissa kohdissa ei nähnyt eteensä ja aurinkoisissa kohdissa oli valon häikäisemä. Polun käännyttyä tämä ongelma helpotti, mutta aurinko paistoi yhä kuumasti ja rinne oli aivan kuiva. Jyrkässä kivikkoisessa rinteessä pölisevä maa-aines ei helpottanut laskeutumista yhtään, koska pitoa ei ollut missään. Koin helpottuneisuutta päästessäni South Branch Carrabassett Riverin varteen kuopan pohjalle. Opaskirjan mukaan joki olisi kahlattava yli, mutta paikalla olikin pieni lautasilta eikä vesi ollut korkealla.

Joelta nousin vähän matkaa ylämäkeen ja tähtäimessäni olleelle teltta-alueelle. Päivä tuntui vähän liian helpolta, kun olin saanut nukkua aamulla ja olin pystyttänyt teltankin ennen pimeää. Mutta ehkä joskus saa olla helppoakin. Yllätyin valtavasti, kun sain illalla kännykkääni kenttää. Notkon pohjalla ollessa Mainen peräpuskassa en todellakaan odottanut sitä. Lisäksi yhteys oli niin hyvä, että puhelimeeni läiskähteli aiemmin läpitulemattomiakin viestejä. Tällaista ei ole tapahtunut viikkoihin. Edes kaupungeissa.

19,21 km (11.9 miles)
1983.6 / 2189.8 miles
Sluice Brook, ME

I kept waking up during the night, because I was cold. The board walls without insulation didn’t offer very good shelter from the wind and it was likely as cold indoors as it was out. In addition my muscles were exceptionally sore and I had to lay for a while with my spiky ball underneath my thigh to soften the pumped muscle.

In the morning I felt everything, but well rested. Still I was delighted by the egg sandwich, tea and pumpkin cake that Steve was offering. I had also bought a Greek yoghurt for breakfast. When I was about to leave Mojo, who had also spent the night here, told that he had a dentist appointment to fix a cracked filling. We were suspecting that we still might hit Stratton at the same time, because Mojo is faster hiker than me.

The day was extremely windy and even down in the valley it was so cold that I decided to hike with the long johns and puffy on. And although there was a long uphill to the Saddleback Mountain, it took quite a while to warm up enough to take off the down jacket. Though when I reached the treeline, the wind was so strong that I had to put the puffy back on and pull the hood over my head.

The wind was gusty and strong. The long ascent to the Saddleback Mountain still went quite well and the views from the top were gorgeous. Though I didn’t dare to prance around the summit for very long, because the wind was about to knock me down.

I started to descend the quite steep slope to the saddle, where I once again climbed up to the summit of the Horn. On the way my phone died in the cold, but after a while in my pocket it was revived. And cold it was because for a while there were coming tiny hails or snow. From the Horn there was one more steep downhill to the saddle and even more steep ascend to the Saddleback Junior. Standing on the summit of the Junior I was able to see the beautiful view to the north side too, but the wind was so strong that I really had to struggle to stand up. I hadn’t have a chance to check the wind speeds from the weather forecast, but it was likely quite close to those that I experienced coming down from the Presidential Range.

From the Saddleback Junior the trail was mainly downhill. I had a quick break at the Poplar Ridge lean-to, but hiked on, because it was still light and at the lean-to was a huge group of weekenders. I had a chance to see the memorial plaque at the lean-to, which really was my reason to stop there.

In July 2013 thru-hiker Geraldine “Inchworm” Largay spent the night at the shelter and in the morning continued her hike to north. Somewhere near the Orbeton Stream the 66 year old Inchworm went off the trail for an unknown reason – probably to use the bathroom – and got lost. Inchworm never found her way back to the trail and died for starvation and exposure 26 days later, only a mile from the AT. Her body wasn’t discovered until 2015.

As I was walking through the dusk towards the Orbeton Stream, I couldn’t think anything else, but the sad faith of Inchworm. How a small mistake can cause such a catastrophic consequences. I did a short climb from the Orbeton to the Sluice Brook, where I knew there would be tent spots. There were already camping my friends 77 and Avalanche. When I crawled to my own tent I still kept on thinking how Inchworm had spent her last nights not far from here. Alone and likely feeling afraid and hungry. I remembered a text that she wrote to her diary two weeks after getting lost:

“When you find my body, please call my husband George and my daughter Kerry. It will be the greatest kindness for them to know that I am dead and where you found me — no matter how many years from now. Please find it in your heart to mail the contents of this bag to one of them.”
-Geraldine “Inchworm” Largay
(06.08.2013)

Heräilin yöllä, koska minulla oli kylmä. Villattomat lautaseinät eivät paljoa eristäneet, joten mökissäni oli luultavasti yhtä viileää kuin ulkona. Lisäksi lihakset olivat poikkeuksellisen kipeät ja makoilin jonkin aikaa piikkipallo reiden alla saadakseni hapoilla olevia lihaksia vähän pehmenemään.

Aamulla oloni ei ollut erityisen levännyt, mutta ilahduin kuitenkin Steven tarjoamasta kananmunaleivästä, teestä ja kurpitsakakusta. Lisäksi olin eilisellä kauppareissulla ostanut aamuksi kreikkalaisen jogurtin. Tehdessäni lähtöä Mojo, joka oli myös yöpynyt täällä, kertoi olevansa menossa hammaslääkäriin, koska häneltä oli irronnut paikka. Epäilimme kuitenkin osuvamme ehkä Strattoniin samaan aikaan, koska Mojo vaeltaa minua nopeammin.

Päivä oli todella tuulinen ja alhaalla laaksossakin oli niin viileä, että jätin aamulla pukemani pitkät kalsarit ja untuvatakin päälle vaeltaessakin. Vaikka edessä oli pitkä ylämäki Saddleback Mountainille, kesti melko pitkään ennen kuin lämpenin niin paljon, että saatoin riisua untuvatakin. Tosin tullessani puurajan yläpuolelle oli kovassa tuulessa pakko pukea takki takaisin päälle ja vetää huppukin päähän.

Tuuli oli hyvin puuskittainen ja voimakas. Pitkä nousu Saddleback Mountainille kuitenkin sujui hyvin ja maisemat ylhäältä olivat näyttävät. En kovin kauan uskaltanut huipulla kekkuloida, koska tuuli meinasi kaataa minut nurin.

Lähdin laskeutumaan melko jyrkkää rinnettä satulaan, josta nousin vuorostaan The Hornin laelle. Matkalla puhelimeni hyytyi kylmässä säässä, mutta hetken taskussa oltuaan se heräsi takaisin eloon. Kylmä todellakin oli, koska pienen hetken ajan satoi aivan pieniä rakeita tai lunta. The Hornille päästyäni oli edessä taas kerran jyrkkä alamäki satulaan, josta edellisiä jyrkempi nousu Saddleback Juniorille. Sen huipulle päästyäni näin upean maiseman myös pohjoispuolelle, mutta tuuli oli niin kova, että minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä pystyssä. En ollut katsonut tuulenvoimakkuutta sääennusteesta, mutta se luultavasti oli samaa luokkaa kuin mitä koin Presidential Rangelta laskeutuessani.

Saddleback Juniorilta eteenpäin matka oli pääosin alamäkeä. Pysähdyin hyvin lyhyesti Poplar Ridge -laavulla, mutta jatkoin matkaa, koska valoisaa aikaa oli vielä jäljellä ja laavulla oli valtava ryhmä viikonloppuvaeltajia. Ehdin kuitenkin vilkaista laavulla olevaa muistolaattaa, jonka tiesin siellä olevan.

Heinäkuussa 2013 läpivaeltaja Geraldine “Inchworm” Largay vietti yön laavulla ja jatkoi aamulla matkaa pohjoiseen. Jossain Orbeton Streamin lähellä 66-vuotias Inchworm poikkesi AT:lta metsään tuntemattomasta syystä – mahdollisesti käydäkseen tarpeillaan – ja eksyi. Inchworm ei löytänyt takaisin polulle ja kuoli nälkään 26 päivää myöhemmin alle mailin päässä AT:sta. Hänen ruumiinsa löydettiin vasta 2015.

Kävellessäni pimenevässä illassa kohti Orbeton Streamia en voinut olla ajattelematta Inchwormin surullista kohtaloa. Miten pienestä virheestä voi olla katastrofaaliset seuraukset. Nousin Orbetonilta lyhyen matkan Sluice Brookille, jonka luona tiesin olevan telttapaikkoja. Siellä olivatkin leiriytyneinä jo 77 ja Avalanche. Vetäydyttäni omaan telttaani mietin vielä miten Inchworm oli viettänyt viimeiset yönsä tässä aivan lähettyvillä. Yksin ja luultavasti pelokkaana ja nälkäisenä. Mieleeni nousi hänen päiväkirjamerkintänsä kaksi viikkoa katoamisen jälkeen:

“When you find my body, please call my husband George and my daughter Kerry. It will be the greatest kindness for them to know that I am dead and where you found me — no matter how many years from now. Please find it in your heart to mail the contents of this bag to one of them.”
-Geraldine “Inchworm” Largay
(06.08.2013)