Day 188: Kennebec River

23,33 km (14.5 miles)
2044.3 / 2189.8 miles
Pleasant Pond Lean-to, ME

I had prepared mentally for a full day of hiking in the rain. And it did rain all night, but in the morning the rain ended. I woke up after 5 am and around seven I was ready to go. I didn’t get to sleep very long, but I wanted to be sure that I would reach the Kennebec River in time.

I kept on rolling steadily that flat and mainly well maintained trail that had been laid under my feet. I noticed that first time in a looong while I got my 4 km / hour (2,5 miles / hour) pace on and I was feeling content. I had almost lost my belief in that I could actually do any long days anymore or keep a good hiking pace.

The rain started falling before noon, but it was intermittent and light. Still I decided to have my umbrella attached to my backpack, because it also offered some cover from the water dipping down from the trees.

When I arrived to the Pierce Pond it started to rain more heavily and the terrain changed to more challenging. Not like there was any big changes in elevation, but the trail was rocky and the wet rocks were of course slippery. I noticed that I was a bit annoyed by this, because I already got used to the easy terrain.

I reached the west bank of the Kennebec River somewhere around noon. Back in the days the AT hikers used to ford across the wide river. But in upstream there are several hydroplants, that release water every now and then and the level of water might change rapidly. In 1985 a hiker who was crossing the river, Alice Ference, got drowned and the ATC decided that they should start the Kennebec River Ferry Service for the hikers. Since then the ATC had hired a ferryman who takes hikers across the river during the season. The service is free for all AT hikers. The ferry schedules can be found from the internet (check the previous link), guide books and from multiple posters on the AT when getting closer to the river. To make sure that the puritists wouldn’t refuse using the ferry, the ATC has made it an official part of the Appalachian Trail: on the bottom of the canoe there is that well known AT trail sign, a white blaze.

As I arrived to the river I saw the canoe on the other side. I waved my hand to the ferryman and soon he saw me and started to paddle to my side. When he reached me the ferryman Greg Caruso from Maine Guide Service had me sign a release form, where I agreed taking the ferry with my own risk and to understand that the ATC is not responsible on any harm that might happen to me or my belongings. Then I put on the mandatory life jacket, we hauled my backpack into the canoe and hopped in. Me to the prow and ferryman Caruso to the stern. Together we started to paddle across the Kennebec and I enjoyed enormously of that short boat trip. On the other side I thanked Caruso for the ride and continued my travel with the usual manner, on my two feet.

Right north from Kennebec is a teeny weeny town of Caratunk. Only about 100 m (300 ft) from the AT is the Caratunk House B&B, where I had planned to visit. This hostel has a resupply store and I was thinking it might offer some variation to my lunch. The resupply store turned out to be an exceptionally good one and I grabbed a big bun, chocolate and two cans of Pepsi to have at the veranda. While at it I was also allowed to use the wifi and to charge my phone and powerbank, which made my visit quite sublime. To my surprise I also met 77 and Mother Nature at the hostel. 77 was just passing through like me, but Mother Nature was staying the night, because she had hurt her ankle. Other hikers kept on coming as a steady current, because most wanted to get out of the rain.

I did stick to my plan and continued my hike, because I wanted to get far enough to reach Monson in two days. 77 had similar plans, but he left a bit later than me.

The next shelter was still 10 km (6,2 miles) away, but the recent boost of calories gave me also and extra push for hiking. About 3 km (2 miles) before the shelter I sat down to have a break and 77 passed me. Soon after he was gone I got up and moved on.

When I stepped on a bog bridge that the rain had made slippery, the thing happened that I had been trying to avoid all day. My foot slipped from the slimy wood and I flew lickety-split on my stomach and landed on the bog bridge. My hand hit a rock. One of my hiking boots sunk between the boards of the bog bridge and got stuck. I was laying on my stomach and couldn’t move. The weight of my backpack compressed my body against the bog bridge, my foot was stuck, the only thing that my left hand reached was soft mud and the right hand had that rock nearby, but my hand was aching. I wasn’t able to release my foot. The situation was at the same time very absurd and slightly concerning. I tried to push myself up with the aching hand, but I couldn’t get enough force to move my upper body with the backpack’s weight on it. I tried to get my foot unstuck, but it didn’t move a bit. After a while trying different things I was somehow able to lift up my pelvis a bit, which allowed me to have more leverage to prize my foot and finally it was free. Then after a series of vague swings I was able to get on all fours and eventually up without falling to the mudpit underneath me. I continued my hike and noted that the hand I banged against the rock was sore, but not otherwise injured. The fall had also knocked the wind out of me.

At the Pleasant Pond lean to 77 set his camp in the lean-to and I put up my tent as usual. I had just put all my things inside when the light drizzle changed into a pouring rain. I retreated to my tent to have my dinner. Once again the timing had been quite ideal. When the rain subsided I sat a while at the lean-to to talk with 77, but quite soon I felt ready to hit the hay. The long day and the short sleep last night made my warm sleeping bag once again a very homey and inviting place.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)

Olin varautunut henkisesti koko päivän kestävään sateeseen. Yön ajan olikin satanut vettä, mutta aamulla sade loppui. Heräsin viiden jälkeen ja seitsemän aikoihin tein lähtöä. Yöunet olivat jääneet hieman lyhyiksi, mutta halusin varmista ehtiväni Kennebec-joelle ajoissa.

Rullasin vaivattomasi tasaista ja suurelta osin hyväkuntoista polkua eteenpäin. Saatoin pitkästä aikaa huomata eteneväni tunnin aikana neljä kilometriä ja myhäilin tyytyväisenä. Olin nimittäin jo meinannut menettää uskoni siihen, että pystyisin yhä tekemään pitkiä päiviä ja pitämään yllä hyvää vauhtia.

Sade alkoi aamupäivällä, mutta se ei ollut kovin voimakasta eikä jatkuvaa. Pidin kuitenkin sateenvarjoani viritettynä reppuuni, jolloin olin suojassa myös sateen tauotessa puista tippuvalta vedeltä.

Pierce Pondille tullessani sade alkoi taas kiihtyä ja AT muuttui hankalakulkuisemmaksi. Suuria korkeuseroja ei ollut, mutta polku oli kivikkoista ja märät kivet tietysti liukkaita. Huomasin hieman ärsyyntyväni tästä, koska olin jo päässyt helpon maaston makuun.

Saavuin Kennebec-joen rantaan joskus puolenpäivän jälkeen. Aiemmin AT:n vaeltajat kahlasivat leveän Kennebecin yli. Joen yläjuoksulla on kuitenkin useita vesivoimaloita, jotka ajoittain laskevat vettä ja joen pinta voi nousta hyvin äkisti. Vuonna 1985 jokea ylittänyt vaeltaja Alice Ference hukkui, jonka jälkeen ATC päätti järjestää paikalle lautturipalvelun, Kennebec River Ferry Servicen. Siitä lähtien on ATC:n työntekijä ollut sesonkiajan kuljettamassa vaeltajia ilmaisella kanoottikyydillä joen yli. Lautan aikataulut löytyvät netistä (edellinen linkki), opaskirjoista sekä useista julisteista AT:lla jokea lähestyessä. Varmistuakseen siitä, etteivät puritistit kieltäytyisi kulkemasta lautalla ATC on merkinnyt sen viralliseksi osaksi Appalachian Trailia: kanootin pohjassa on nimittäin AT:n tuttu reittimerkki, valkoinen viiva.

Tullessani joelle oli kanootti vastarannalla. Vilkutin lautturille ja pian hän huomasi minut ja meloi luokseni. Saavuttuaan luokseni lautturi Greg Caruso Maine Guide Servicesta allekirjoitutti minulla vastuuvapauslomakkeen, jossa myönsin kulkevani lautalla omalla riskilläni ja jossa tehtiin selväksi, ettei ATC ota vastuuta minulle tai omaisuudelleni tapahtuvista vahingoista. Sitten puin päälleni pakolliset pelastusliivit, lastasimme repun kanoottiin ja istuimme kyytiin. Minä kokkaan ja lautturi Caruso perään. Yhdessä lähdimme melomaan Kennebecin yli ja nautin valtavasti tuosta lyhyestä vesimatkasta. Toisella puolella kiitin kyydistä ja lähdin jatkamaan matkaa totutulla tavalla, kävellen.

Heti Kennebecin pohjoispuolella on pikkuinen Caratunkin kylä. Vain noin sata metriä AT:lta sijaitsee The Caratunk House B&B, jossa olin päättänyt pistäytyä. Kyseinen hostelli myy ruokatäydennyksiä, joten ajattelin ehkä löytäväni sieltä jotain vaihtelua lounaaksi. Hostellin kauppa osoittautuikin poikkeuksellisen monipuoliseksi ja nappasin itselleni ison pullan, suklaata ja pari tölkkiä Pepsiä ja istuin kuistille niitä nauttimaan. Samalla saatoin käyttää hostellin wifiä ja ladata powerbankini, joten olin aivan poikkeuksellisen tyytyväinen tähän visiittiin. Yllätyksekseni kohtasin myös 77:n ja Mother Naturen. 77 oli myöskin vain ohikulkumatkalla, mutta Mother Nature oli yöpymässä, koska hän oli satuttanut nilkkansa. Muitakin vaeltajia tuntui ilmestyvän tasaisena virtana, koska moni halusi pois sateesta.

Minä kuitenkin jatkoin suunnitelman mukaisesti matkaani, koska halusin päästä tarpeeksi pitkälle selvitäkseni kahdessa päivässä Monsoniin. Samanlaiset suunnitelmat oli 77:lla, joka lähti hieman jälkeeni.

Matkaa seuraavalle shelterille oli vielä 10 km, mutta äskeinen kaloritankkaus antoi mukavasti vauhtia. Istahdin noin 3 km ennen shelteriä tauolle ja 77 kulki ohitseni. Lähdin pian hänen jälkeensä jatkamaan matkaani.

Noustessani sateen jäljiltä liukkaille pitkospuille tapahtui se, mitä olin yrittänyt koko päivän varoa. Jalkani lipesi limaiselta puupinnalta ja lensin vauhdilla suoraan vatsalleni pitkospuille. Löin käteni vieressä olevaan kiveen. Toinen vaelluskenkäni upposi pitkospuiden väliin ja jäi jumiin. Makasin mahallani pystymättä liikkumaan. Reppu painoi vartaloani vasten pitkospuita, jakani oli jumissa puiden välissä, vasemman käden ulottuvilla oli vain mutaa, ja oikean käden kohdalla oli kivi, mutta käteen sattui. En saanut jalkaa irti. Tilanne oli samaan aikaan absurdi ja hieman huolestuttava. Yritin työntää kipeällä kädellä itseäni ylös, mutta en saanut siihen sellaista voimaa mikä olisi saanut ylävartalon nousemaan repun painon alla. Yritin saada jalkaa irti pitkospuiden välistä, mutta se ei liikahtanutkaan. Hetken askarreltuani sain jotenkin kohotettua hieman lantiotani, jolloin sain enemmän vipuvoimaa jalan kampeamiseen ja se viimein vapautui. Sitten epämääräisten keikautusten avulla sain itseni nostettua kontilleen ja lopulta ylös putoamatta alla olevaan mutavelliin. Jatkoin kävelyä todeten, että käsi oli ilmeisesti saanut vain kovan tärskyn ja kaatuminen oli löynyt ilmat pihalle, mutta muilta vammoilta olin välttynyt.

Pleasant Pond -laavulla 77 asettui laavuun, mutta minä pystytin tapani mukaan teltan. Ehdin juuri saada tavarat sisälle, kun tihkutus muuttui kaatosateeksi. Vetäydyin siis telttaan syömään iltaruokaani ja totesin ajoituksen olleen tänäänkin poikkeksellisen hyvä. Sateen laannuttua istuin hetken laavulla juttelemassa 77:n kanssa, mutta pian väsymys vei voiton. Pitkä päivä ja edellisen yön lyhyet unet tekivät lämpimästä makuupussista jälleen kerran hyvin kotoisan ja houkuttelevan paikan.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)