Posted on

Day 162: Smarts Mountain

17,63 km (11 miles)
1779.6 / 2189.8 miles
Brackett Brook, NH

I had gone bed early and I also expected to wake up early. This logic was proven wrong when I woke up exceptionally late. So, I didn’t start hiking any earlier than yesterday, but I didn’t dream about doing big miles either.

The day started with a tedious climb to the Smarts Mountain. Gaining that 700 m (2300 ft) of elevation took me four hours. I walked and I sat down. I walked a bit more and sat down again. At least there was a fire tower on the summit and I climbed up to admire the view.

After coming down from the mountain I came to the South Jacob’s Brook. Me and a few other hikers were having a break together and I decided to have my lunch there. It was already afternoon and others were planning to look for a campsite or to stay at the next shelter. I still wanted to go over the Mount Cube, even though that would mean that I was going to hike late in the evening.

The uphill was maybe a little bit easier than the one in the morning or I had just got some new energy. But still my hiking was slow. The sun was starting to set and just when I arrived to the summit the darkness begun to fall. I was standing on the windy rocky summit and watching how the landscape turned into deeper shades of blue, until I put on my head torch and started to descend.

Part of the downhill was steep steps made from rocks and my feet were suffering. After descending for quite a while I saw another light ahead of me. When I got closer I saw a young couple having a break. They were hiking south, SOBOs, and asked me how the terrain was and if there were any tent sites. Now that there are more SOBOs, we quite often exchange this kind of information (about tent sites, water etc.) with each other. People who have just hiked through the section you are heading to have more updated information than any guide book can give.

I was low on water, so I was planning to stop at the Brackett Brook. There should be some tent sites, too. When I came to the brook I saw one tent spot right next to the trail. On the other side there seemed to be more space and I crossed over. There was already someone’s tent and I didn’t want to disturb their sleep with my bright light to see if there was more tent spots. I decided to return to the first spot.

I had a quick dinner and got ready to sleep. I heard something to thump against the outer tent, but I was thinking that it was only a frog. I was next to the brook anyway and frogs had been jumping to my tent wall earlier too. Then I heard a sound of a small animal jumping inside the vestibule and right after that into my tent through the door that was still open. I was still expecting to see a frog until the night guest jumped into my sight from behind my mattress. The airborne animal wasn’t a frog, but a small brown mouse. While it was soaring through the air I realised that I must get rid of this visitor as quickly as possible. As a completely automatic primitive reaction I prepared to hit the rodent baseball-style through the air from the next jump. Luckily the mouse ended up bouncing straight out of the tent on its own. I have had mice earlier in my vestibule during the night, but not inside my tent. After this shivery experience I closed the tent door tightly and went to sleep.

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 03:22:42

Olin käynyt ajoissa nukkumaan ja siten ajattelin mahdollisesti myös herääväni aikaisin. Tämä logiikka osoittautui virheelliseksi, koska heräsin poikkeuksellisen myöhään. En siis aloittanut vaeltamista sen aiemmin kuin eilenkään, mutta en myöskään unelmoinut suurista mailimääristä.

Päivä alkoi puuduttavalla nousulla Smarts Mountainille. Noin 700 korkeusmetrin keräämiseen kului neljä tuntia. Kävelin ja istuin. Kävelin taas vähän ja istuin taas lepäämään. Vuoren laella oli sentään palkintona palotorni, jonne kiipesin katselemaan maisemia.

Laskeuduttuani vuorelta tulin South Jacob’s Brookin varteen. Istuin muutaman muun vaeltajan seuraan pitämään taukoa ja syömään samalla. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten muut suunnittelivat etsivänsä telttapaikan tai menevänsä seuraavalle shelterille. Minua kuitenkin halutti vielä päästä Mount Cuben yli, vaikka tiesin päivän venyvän pitkäksi.

Ylämäki oli ehkä hieman aamuista helpompi tai sitten olin saanut uutta energiaa. Hidasta nousuni oli silti. Aurinko alkoi laskea ja juuri tullessani huipulle alko tulla hämärä. Seisoin tuulisella kalliolla katselemassa ympärilläni syventyvää sinisyyttä kunnes viritin otsalamppuni ja lähdin laskeutumaan.

Osan matkaa alamäki oli jyrkkiä kivistä tehtyjä portaita ja jalkani olivat kovilla. Tultuani jo hyvän matkaa alas näin edessä toisen valon. Lähemmäs päästyäni näin nuoren pariskunnan pitämässä taukoa. He olivat vaeltamassa etelään päin, siis SOBOja, ja kyselivät edessä olevasta maastosta ja mahdollisista telttapaikoista. Nyt kun SOBOja tulee usein vastaan niin tämäntyyppistä tietoa (telttapaikoista, vedestä ym.) tulee vaihdettua useinkin. Itsellä edessä olevan pätkän juuri kulkeneet osaavat kertoa päivitetympää tietoa kuin mikään opaskirja.

Veteni oli vähissä, joten olin laittanut tavoitteekseni Brackett Brookin. Sen luona pitäisi myös olla telttapaikkoja. Tullessani joen varteen näin yhden telttapaikan heti polun vieressä. Toisella puolella näytti kuitenkin olevan enemmän avointa tilaa, joten ylitin joen. Paikalla oli kuitenkin jo jonkun teltta ja en viitsinyt mennä mahdollisesti herättämään nukkujaa kirkkaalla lampullani katsellakseni olisiko tilaa toiselle teltalle, joten päätin palata ensin löytämälleni paikalle.

Söin nopean illallisen ja valmistauduin nukkumaan. Kuulin jonkin tupsahtavan ulkoteltan kangasta vasten, mutta ajattelin sen olevan vain sammakko. Olinhan joen vieressä ja aiemminkin sammakot olivat loikkineet telttaani vasten. Sitten kuitenkin kuulin pienen eläimen loikkaavan absidiin ja samantien vielä auki olevasta sisäteltan ovesta telttaani. Odotin yhä näkeväni sammakon, kunnes yövieras pomppasi esiin patjani päädyn takaa. Ilmassa oleva eläin ei ollutkaan sammakko vaan pieni vaaleanruskea hiiri. Tämän ilmalennon aikana ehdin tajuta, että tästä vieraasta olisi päästävä kiireesti eroon ja täysin automaattisena primitiivireaktiona valmistauduin lyömään tuholaisen pesäpallotyyliin seuraavasta loikasta lennosta pihalle. Onnekseen hiiri kuitenkin pomppi omatoimisesti ulos. Hiiriä on aiemminkin yöllä liikkunut absidissani, mutta teltan sisällä asti niitä ei ole ollut. Puistattavan kokemuksen jälkeen vedin sisäteltan oven visusti kiinni ja painuin nukkumaan.

Posted on

Day 161: Holt’s Ledge

16,42 km (10.2 miles)
1766.9 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Even though my winter sleeping bag had been a bit hot during the 12°C (54°F) night, it was still so soft and pleasant that I didn’t want to get up. I allowed myself procrastinate in bed and it wasn’t until after ten when I hit the trail.

I wasn’t willing to make any strict plans, because I had big climbs ahead of me and I wasn’t used to carry heavier backpack yet. I decided to go as far as I could. What ever it would be.

The climb up the Moose Mountain wasn’t especially steep, but with my heavy load I was moving slowly. The thought about the bigger and steeper mountains ahead of me caused nothing but distress. I tried to convince myself that I would go as slow as the terrain demanded, but I was still feeling insecure.

After I got down from the mountain I passed a small swampy pond. While walking through the long grass one of my hiking poles got stuck on something. The force caused my body to rotate and at that same moment I kicked my foot to the other foot or a root. This yanked the rotation even further and in an instant I was laying on my side in the grass. My backpack was so heavy that in order to get up from the soft ground I had to first prize myself on all fours and then on my feet. My confidence suffered the worst injury. I felt like the AT was completely against me today.

The next ascent was significantly steeper. I took several short brakes while I was climbing towards the Holt’s Ledge. My feet hurt. When I finally reached the view on the top I took my backpack off to have a lunch break. I was standing on the ledge, the void opening at my feet and the lush landscape down below. I suddenly felt like crying and I didn’t know if it was caused by the sheer beauty of the view or the overall horrible feeling in my body. Perhaps in that moment all the emotions were mixed into a multicoloured mess.

I had thought about the possibility to begin the climb to Smarts Mountain, but the evening started to fall. I was calculating the possible distances for next days and finally decided to leave this uphill for tomorrow. My feet hurt and I was mentally exhausted, though I had hiked only 11 miles. But maybe the chance to rest would help and anyway tomorrow was going to be a new day.

“If I have a bag of rocks to carry as I go
I just want to hold my head up high
I don’t care what I have to step over
I’m prepared to look you in the eye
Look me in the eye
And if you see familiarity
Then celebrate the contradiction
Help me when I fall to
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 01:03:00

Vaikka talvimakuupussini oli ollut noin 12°C yössä hieman kuuma, oli se kuitenkin niin pehmeä ja miellyttävä, etten olisi aamulla halunnut nousta. Annoin itseni viivytellä heräämisen kanssa, joten olin vasta kymmenen jälkeen tekemässä lähtöä.

En halunnut tehdä kovin varmoja suunnitelmia, koska edessä oli isoja nousuja ja en ollut vielä tottunut kantamaan painavampaa reppua. Ajattelin meneväni niin pitkälle kuin ehtisin. Mitä se sitten ikinä olisikin.

Moose Mountainille nousu ei ollut hirveän jyrkkä, mutta kuljin kuitenkin taakkani kanssa hitaasti. Minua ahdisti ajatus edessä olevista isommista ja jyrkemmistä vuorista. Vakuuttelin itselleni meneväni tarvittaessa niin hitaasti kuin maasto vaatisi, mutta silti olo oli epävarma.

Päästyäni alas vuorelta kuljin pienen suolammen ohi. Pitkässä heinikossa kävellessäni jäi toinen vaellussauvani johonkin jumiin. Sen voimasta kehoni kiertyi ja samalla osui jalkani joko toiseen jalkaan tai juureen. Tämä nykäys sai kiertoliikkeen jatkumaan niin pitkälle, että olin hetkessä kyljelläni heinikossa. Reppu painoi niin paljon, että pehmeästä pusikosta noustakseni minun täytyi ensin vääntäytyä konttausasentoon ja siitä pystyyn. Suurimman kolauksen oli kokenut lähinnä itsevarmuuteni. Tunsin AT:n olevan tänään täysin minua vastaan.

Seuraava nousu oli edellistä selvästi jyrkempi. Pidin useita lyhyitä taukoja kiivetessäni kohti Holt’s Ledgeä. Jalkoihin sattui. Päästyäni lopulta ylös näköalapaikalle laskin repun pois selästäni pitääkseni lounastauon. Seisoin edessäni suoraan alas putoava jyrkänne ja siitä avautuva vehreä maisema. Minua itketti enkä tiennyt johtuiko se enemmän edessäni olevasta kauniista näköalasta vai siitä, että kehossani tuntui yleisestiottaen pahalta. Ehkä kaikki tuntemukset sillä hetkellä vain sekoittuivat moniväriseksi sekamelskaksi.

Olin ajatellut mahdollisesti aloittaa nousun Smarts Mountainille, mutta ilta alkoi tulla vastaan. Laskeskelin seuraavien päivien mahdollisia matkoja ja päätin lopulta jättää tämän ylämäen huomiseen. Jalat olivat kipeät ja olin henkisesti uupunut, vaikka takana oli vain noin 11 mailia. Mutta ehkä lepo auttaisi ja joka tapauksessa huomenna olisi uusi päivä.

“If I have a bag of rocks to carry as I go
I just want to hold my head up high
I don’t care what I have to step over
I’m prepared to look you in the eye
Look me in the eye
And if you see familiarity
Then celebrate the contradiction
Help me when I fall to
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

Posted on

Day 160: VT-NH

14,62 km (9.1 miles)
1756.2 / 2189.8 miles
Mink Brook, NH

Many thoughts were going around my mind while Laura was driving me back to Norwich from Stowe. I begin to understand how far in north I actually am comparing to how far south I started from. And on the other hand I wasn’t able to understand at all that I have really walked this distance. More than 2800 km (1700 miles). How is it possible to be able to do something that first you believe in, but afterwards you don’t? AT keeps driving me to the threshold of a paradox.

In Norwich it was time to say goodbye to my cousin and I hauled my horribly heavy backpack on me. In addition to the full food sack, I also had now my winter gear, meaning that my pack haven’t been this heavy since Tennessee or southern Virginia. I was a bit concerned how my body would take this load. But on the other hand, I have learned to cut down the amount of food and water that I’m carrying and that takes off some of the weight.

After walking a couple of miles along the road I came to the bridge that crosses the Connecticut River. In the middle of the river goes the state line of Vermont and New Hampshire, which allowed me to enter the penultimate state of the AT. After this there would be only Maine left.

Right across the river is the town of Hanover. AT goes through the charming downtown and I had decided to have lunch in there. Driven by pure intuition I chose to dine at Molly’s and didn’t regret the decision. The food and the service was great and I was especially enchanted by the menus made from the old vinyl record covers.

I had thought about trying to ascent the Moose Mountain, but my speed didn’t seem to be good enough to get there before dark. Hiking wasn’t painfully slow with the heavy backpack, but I noticed as I walked that the muscles on my shins were starting to cramp. One cause for this might have also been that I had changed my shoes to the Hanwags that were serving me for the first 400 miles. Walking with these hiking boots that were more rigid was of course different and my feet needed to adjust. Anyway I was happy that these boots still fit me perfectly – that meant that the arches of my feet haven’t collapsed.

The hot midday changed more cloudy and closer to the evening there started to be some rain showers. During one slightly heavier shower I took my hiking umbrella to my hand for a while, but didn’t attach it to my pack because the rain didn’t last long. And from the lighter showers the rain really didn’t get through the foliage.

I had decided to camp by the Mink Brook and I wasn’t the only one who had this plan. On the one side of the brook there was couple hammockers and on the other side a huge tent village. The latter was causing such a noise that I decided to put up my tent next to the hammocks. Even though carrying my heavy winter sleeping bag got my gluteus medius muscle to cramp when I sat down into my tent, I was still elated having this lovely puffy and soft sleeping bag. It felt like a dear old friend.

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 23:41:28

Monenlaisia ajatuksia pyöri sekavana massana päässäni Lauran ajaessa minua Stowesta takaisin Norwichiin. Aloin käsittää miten pohjoisessa todella olen suhteessa siihen miten etelästä aloitin. Ja toisaalta en käsittänyt ollenkaan sitä, että olen kävellyt tämän koko matkan. Yli 2800 km. Miten on mahdollista voida pystyä johonkin sellaiseen, johon ennakolta uskoo, mutta jälkikäteen on vaikea uskoa? AT ajaa minut paradoksien äärelle.

Norwichissa hyvästelin serkkuni ja nostin todella painavan reppuni selkään. Täyden ruokasäkin lisäksi mukana olivat nyt talvivarusteet, joten reppuni ei ole ollut näin painava sitten Tennesseen tai eteläisen Virginian. Minua hieman jännitti miten kehoni ottaisi vastaan tämän suuremman painon. Toisaalta olen tänä aikana myös oppinut viilaamaan ruoka- ja vesimääräni tarkemmin, joten se antaa hieman armoa painon osalta.

Käveltyäni pari mailia tietä pitkin tulin Connecticut-joen ylittävälle sillalle. Keskellä jokea menee Vermontin ja New Hampshiren osavaltioiden raja, joten siirryin AT:n toiseksi viimeiseen osavaltioon. Tämän jälkeen edessä olisi enää Maine.

Heti joen toisella puolella on Hanoverin kaupunki. AT kulkee viihtyisän keskustan läpi ja olin päättänyt käydä siellä lounaalla. Valitsin jonkin intuition ohjaamana Molly’s-ravintolan enkä katunut päätöstä. Ruoka ja palvelu oli hyvää sekä ihastuin erityisesti vanhojen vinyylilevyjen kansista tehtyihin ruokalistoihin.

Olin ajatellut mahdollisesti yrittää nousta Moose Mountainille, mutta vauhtini ei oikein näyttänyt riittävän sinne ennen pimeää. Vaeltaminen ei ollut mitenkään tuskallisen hidasta painavan repun kanssa, mutta huomasin kävellessä erityisesti säären alueen lihasten hieman kramppailevan. Tähän saattoi vaikuttaa myös se, että olin vaihtanut kengikseni takaisin ensimmäiset 400 mailia palvelleet Hanwagit. Näillä hieman jäykemmillä vaelluskengillä käveleminen oli tietysti erilaista ja jalkojen piti taas sopeutua. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että nämä kengät istuivat yhä erinomaisesti jalkaani – en ole siis romahduttanut holvikaariani.

Kuuma keskipäivä muuttui pilvisemmäksi ja lähempänä iltaa alkoi tulla sadekuuroja. Otin yhden voimakkaamman kuuron ajaksi sateenvarjon käteeni, mutta en kiinnittänyt sitä reppuun, koska sadetta ei kestänyt kauan. Ja kevyemmistä kuuroista vettä ei tullut paljonkaan lehtien läpi.

Olin päättänyt leiriytyä Mink Brookin varteen ja en ollut ainoa, jolla oli ollut tällainen ajatus. Joen toisella puolella oli pari riippumattoa ja toisella puolella valtava telttakylä. Jälkimmäisestä syntyi sellainen meteli, että päätin pystyttää oman telttani riippumattoilijoiden luokse. Vaikka talvimakuupussini raahaaminen sai telttaan istahtaessa vielä keskimmäisen pakaralihaksen kramppaamaan, olin kuitenkin onnellinen ihanan pulleasta ja pehmeästä makuupussistani. Se tuntui kuin hyvältä ystävältä.

Posted on

Days 158-159: Double Zero in Stowe

0 km (0 miles)
1746.2 / 2189.8 miles
Stowe, VT

When it comes to rest days I feel like I’ve stuck well to my planned rhythm. As a baseline I strive to have a zero every ten days, although sometimes it stretches out a bit further. I had also already thought when I started that it would be good to take a double zero approximately at every quarter of the trail. The last two of these I got to have with relatives, too, which significantly reduced my lodging expenses.

The content of my double zeros doesn’t really differ from single zeros. I edit pictures and videos, and eat and rest. At my first double zero in Damascus I swapped my winter gear for summer gear. Now at my last double zero I’m switching back from summer gear to winter gear. I had asked my cousin to mail me my winter sleeping bag, some warmer clothes, and my hiking boots. My second pair of Oboz were pretty much worn out, and the White Mountains ahead made me want back my Partioaitta-sponsored Hanwags that I had used for the first 400 miles.

The problems in the camera department were taken care of also, when I sent the shutter defective camera back, and got a replacement camera in its place. Hopefully camera number three would make it to the end.

Laura and I drove around Stowe a bit, and the neighboring Burlington. We stopped at Ben & Jerry’s ice cream factory on the way, which is very close to Stowe. In Burlington our destination was a sporting goods store, because I needed a new dry sack for my winter sleeping bag. I had gotten a Sea to Summit eVent compression bag for my summer sleeping bag, and I was very satisfied with it. I now wanted the same kind, but slightly larger, to use with my winter sleeping bag. Burlington Outdoor Gear Exchange had a good selection, and a very interesting downstairs, where they sold used equipment. Luckily life on the AT is excellent at curbing the worst shopping impulses.

Otherwise I mostly hung out in peace at Laura’s place. Surprisingly my greatest desires weren’t related to salmiakki, but decent bread, in which Laura had delighted me by baking traditional barley rieska bread. We also got it into our heads one night to make crepes, so my visit became a real Finnish food trip. And I wasn’t upset about getting to speak my native tongue face-to-face with someone for the first time in many months, either. One learns to appreciate his own language significantly more, when there’s no opportunity to speak it with anyone.

Lepopäivien osalta olen pysynyt mielestäni hyvin suunnittelemassani rytmissä. Pyrin lähtökohtaisesti pitämään lepopäivän noin kymmenen päivän välein, vaikka toisinaan se venyy hieman pidemmälle. Lisäksi olin jo aloittaessani ajatellut, että voisi olla hyvä pitää double zero eli kaksi lepopäivää jotakuinkin ensimmäisen neljänneksen, puolivälin ja viimeisen neljänneksen kohdalla. Näistä kaksi jälkimmäistä sain vielä lisäksi vietettyä sukulaisilla, jolloin säästin huomattavasti majoituskuluissa.

Double zerojen sisältö ei ole hirveästi eronnut yksittäisistä zeroista. Editoin kuvia ja videoita sekä syön ja lepään. Ensimmäisellä double zerolla Damascuksessa vaihdoin talvivarusteet kesävarusteisiin ja nyt viimeisellä double zerolla vaihdoin kesävarusteet takaisin talvivarusteisiin. Olin pyytänyt serkkuani postittamaan minulle siis talvimakuupussin, joitakin lämpimiä vaatteita sekä vaelluskengät. Toinen Oboz-parini alkoi olla kulutettu loppuun ja edessä olevaa White Mountainsia varten halusin takaisin ensimmäisen 400 mailia käytössä olleet Partioaitan sponsoroimat Hanwagit.

Kameraosaston ongelmat tuli hoidettua myös kuntoon, kun lähetin suljinvikaisen kameran takaisin ja olin saanut korvaavan kameran tilalle. Toivottavasti kamera numero kolme kestäisi loppuun asti.

Kävimme Lauran kanssa ajelemassa hieman Stowessa sekä naapurikaupungissa Burlingtonissa. Pysähdyimme matkalla Ben & Jerry’sin jäätelötehtaalla, joka on siis aivan lähellä Stowea. Burlingtonissa kohteena oli ulkoiluliike, koska tarvitsin talvimakuupussille uuden kuivasäkin. Olin hommannut kesämakuupussille Sea to Summitin eVent-kompressiokuivasäkin, johon olin ollut erittäin tyytyväinen. Halusin nyt samanlaisen, mutta hieman isomman talvimakuupussille. Burlingtonin Outdoor Gear Exchangessa oli hyvä valikoima ja erityisen kiinnostava alakerta, jossa myytiin käytettyjä ulkoiluvälineitä. Onneksi AT:lla eläminen estää tehokkaasti pahempaa shoppailuintoa.

Muuten vietin pääasiassa rauhaiseloa Lauran kämpässä. Yllättäen pahimmat mielihaluni eivät liity salmiakkiin vaan kunnolliseen leipään, joten Laura oli ilahduttanut minua leipomalla perinteistä ohrarieskaa. Lisäksi keksimme yhtenä iltana paistaa lettuja, joten vierailustani tuli kunnollinen Suomiruokatrippailu. Enkä myöskään ollut pahoillani siitä, että sain ensimmäisen kerran moneen kuukauteen puhua äidinkieltäni kasvotusten toisen ihmisen kanssa. Omaa kieltään oppii arvostamaan huomattavasti enemmän, kun sitä ei pääse puhumaan kenenkään kanssa.

Posted on

Day 157: Norwich

19,89 km (12.4 miles)
1746.2 / 2189.8 miles
Stowe, VT

Usually before a zero my body starts very clearly asking for it. Hiking is hard and my muscles don’t recover. Now I was facing the 18th hiking day without rest, and I was feeling surprisingly good. I had arranged to meet my cousing Laura in Norwich in the afternoon. She had promised to take me to her home in northern Vermont, where I would spend a couple of rest days, and we would get to hang out.

I was in a good mood as I walked downhill toward the town of West Hartford. The AT goes through it and then climbs once more uphill before descending into Norwich. From the forest the trail cropped up onto Elm Street on the edge of Norwich, and I followed this road downhill while admiring the especially gorgeous houses on either side with their large yards. In front of one house was a box for AT hikers, and to my delight I found cake made by the residents. As I munched on a piece of cake a young couple jogged past me and called out support for my through hike.

Elm Street joins directly to the main street in the center of Norwich. As Laura was still on her way I walked to a nearby store to buy something to drink and ice cream. I sat outside enjoying the warm day, my treats, and the beautiful state of stopping. Before long my cousin arrived also, and we started the trip to Stowe.

A bit over an hour’s drive later I pried my stiff self out of the car. Laura’s landlords had offered me the use of their guestroom, so I got some unexpectedly great accommodations. We went to dinner at The Bench, after which was heavenly to be clean and sink into a soft bed.

There was an error connecting to smug. Please try again later.
1 Message:
cURL error 6: Could not resolve host: api.smugmug.com
Total time: 23:13:36

Yleensä ennen lepopäivää kehoni alkaa hyvin selkeästi pyytää sitä. Vaeltaminen on vaikeaa ja lihakset eivät palaudu. Nyt kuitenkin oli edessä jopa 18. vaelluspäivä ilman lepoa ja olin yllättävän hyvässä vireessä. Olin sopinut iltapäivällä tapaavani serkkuni Lauran Norwichissä. Hän oli luvannut viedä minut kotiinsa pohjoiseen Vermontiin, jossa pitäisin pari lepopäivää ja samalla ehtisimme viettää aikaa yhdessä.

Olin hyvällä tuulella kävellessäni alamäkeen kohti West Hartfordin kylää. AT kulkee sen läpi ja nousee sitten vielä kerran ylämäkeen ennen laskeutumistaan Norwichiin. Metsästä polku putkahti Elm Streetille Norwichin laidalla ja seurasin tätä katua alamäkeen ihaillen sen molemmin puolin olevia varsin hulppeita taloja suurine pihoineen. Erään talon edessä oli laatikko AT-vaeltajille ja ilokseni löysin sieltä asukkaiden tekemää kakkua. Mutustaessani kakun palaa lenkkeili ohi nuori pariskunta huikaten kannustusta läpivaellukselle.

Elm Street yhtyy suoraan Norwichin pääkatuun kylän keskustassa. Lauran ollessa vielä matkalla kävelin läheiseen kauppaan ostamaan juotavaa ja jäätelöä. Istuin ulkopuolelle nauttimaan lämpimästä päivästä, herkuistani ja ihanasta pysähtymisen tilasta. Ennen pitkää saapui myös serkkuni ja aloitimme matkan kohti Stowea.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen kampesin itseni jäykistyneenä ulos autosta. Lauran vuokranantajat olivat luvanneet käyttööni heidän vierashuoneensa, joten sain aivan odottamattoman hyvät oltavat. Kävimme vielä illallisella The Benchissä, minkä jälkeen oli taivaallista upota puhtaana pehmeään sänkyyn.