Month: August 2017

16,43 km (10.2 miles)
1827.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

In the White Mountains there are two sections where one would wish for a good weather: Franconia Ridge and Mount Washington. Both are of course more scenic on a sunny day, but both can be dangerous on a bad weather.

My wish was about to come true considering Franconia Ridge. When I woke up in the morning after a restless night, the mountains were covered with clouds, but the weather forecast was showing clear skies for the afternoon. I took a shuttle with few other hikers from The Notch Hostel back to the AT and started the long uphill.

I was sitting on a rock having a break when a day hiker passed me. The man stopped to ask if I was a thru-hiker. He told me that he would like to do some trail magic, but he didn’t have any food with him. To my big surprise he then dug out his wallet and handed me a $20 bill. Astonished I thanked the man and decided to use the money for food – in the spirit of trail magic.

After ascending more than 1000 vertical meters (3300 ft) I reached the first summit of the day, Little Haystack Mountain. From there started the Franconia Ridge that traversed over the Mount Lincoln and Mount Lafayette above the treeline. The clouds were gone and the views on the ridge were great. The AT follows the ups and downs of the ridge and climbs to the more than 1600 m (5200 ft) high summit of Mount Lafayette.

When the ridge offered some cover from the wind the weather felt actually quite hot, but mostly there was a strong wind. The views were quite certainly the most astounding on the AT and I got to enjoy the beautiful scenery the whole traverse. It reminded me of my many great experiences on ridge climbing in the Alps: the summit ridge of Grossglockner, the Watzmann traverse, climbing to Hoher Göll and especially traversing the Jubiläumsgrat. The Franconia Ridge was not technically difficult like these ones, but still a scenic ridge anyway.

Arriving to the summit of Mount Lafayette I met my friend Mojo. We spent a while together until he started to descend and stayed to have my lunch break on the summit.

Mojo had told me that he was heading to the shelter that was on the north side of Mount Garfield. My initial goal was to reach a pond that was on the south side of the mountain, but I was thinking that if I had enough time I could go over the mountain, too.

While I was descending from the Mount Lafayette two women wearing day hiking gear passed me. In my mind I was wondering where they were going, because as far as I knew there was really nothing ahead of us. Considerably later I reached these women when they were just about to turn back after reaching two thru-hikers. These men told me that the women were heading to Mount Lafayette and had ended up going the wrong direction. We were thinking that they had no possibility whatsoever to get down from the mountain before dark. And we didn’t know if they had a head torch with them. It was likely that they had cell phones anyway. When I went on I couldn’t stop thinking that I should have asked their plans already when we first met. Or I could have offered them my head torch and ask them to mail it back to me to Gorham. I could have done without it for a while. Why all the good ideas always come too late? I hope that these women literally got out of the woods safely.

I reached the Garfield Pond before six and decided to throw myself over the Garfield Mountain. It was only 250 vertical meters (820 ft) of climbing, but the both sides of the hill were steep. Now the uphills have once again started to go better, so while listening to the Tuntematon Sotilas (The Unknown Soldier by Väinö Linna) I kept on hauling myself up. From the summit of Mount Garfield there was a breathtaking view to the Franconia Ridge. It felt quite unbelievable that I had walked that distance in one day. All the formations of the terrain was somehow setting to the right scale as I could clearly see my route.

I passed the north side shelter while I was going downhill. I could have stayed there, but I rather wanted to have the downhill done and find my own tent spot. Many of the shelters and campsites on the White Mountains have a fee. And the problem is not the €10 fee, but I preferred to have some peace and quiet.

The downhill was very rocky and steep. And the AT was going along a small stream. Or the other way around – depends how you want to see it. Anyway the water made the rocks slippery and I had to descend very carefully. On the bottom there was a flat section where I had planned to look for a tent spot. I was able to find one just where I had thought. I was happy with my achievements of today even though my feet were sore after the long descent. For the first time in a long while I put on a long sleeve shirt for the night, because it was getting a bit chilly. I had been sleeping in long johns and thicker socks already for a while now. When the darkness fell it was easy to answer the sweet call of my warm sleeping bag.

White Mountainsilla on kaksi kohdetta, jonne erityisesti toivoisi hyvää säätä: Franconia Ridge ja Mount Washington. Molemmat ovat tietysti maisemallisempia aurinkoisena päivänä, mutta molemmat voivat olla vaarallisia paikkoja huonolla säällä.

Toiveeni näytti toteutuvan Franconia Ridgen osalta. Herätessäni levottomasti nukutun yön jälkeen olivat vuoret aamulla pilvessä, mutta sääennuste lupasi selkenevää. Matkustin muutaman muun vaeltajan kanssa The Notch Hostellilta aamun shuttle-kyydillä takaisin AT:lle ja lähdin nousemaan pitkää ylämäkeä.

Istuessani kivellä pitämässä pientä taukoa käveli ohitseni päivävaeltaja. Mies pysähtyi kohdalleni ja kysyi olinko läpivaeltamassa. Hän sanoi haluavansa tehdä trail magicia, mutta hänellä ei ollut ruokaa tarjota. Niinpä hän suureksi yllätyksekseni kaivoi esiin lompakkonsa ja lykkäsi käteeni $20 setelin. Ihmeissäni kiitin miestä ja päätin käyttää rahan trail magicin hengessä ruokaan.

Noustuani reilut 1000 m vertikaalia tulin päivän ensinmäiselle huipulle, Little Haystack Mountainille. Sieltä alkoi puurajan yläpuolella kulkeva Franconia Ridge Mount Lincolnin yli Mount Lafayettelle. Aamun pilvet olivat väistyneet ja näkyvyys harjanteella oli hyvä. AT kulkee harjanteen muotoja noudattaen ylös ja alas, päätyen reilun 1600 m korkeuteen Mount Lafayetten huipulla.

Suojaisissa paikoissa oli jopa kuuma, mutta muuten harjanteella puhalsi voimakas tuuli. Näköalat olivat varmasti näyttävimmät tähän mennessä koko AT:lla ja niitä sai ihailla koko harjanteen poikkikulun ajan. Mieleeni muistui monta hienoa harjannekiipeilykokemusta alpeilla: Grossglocknerin huippuharjanne, Watzmannin poikkikulku, Hoher Göllin nousu ja ennen kaikkea Jubiläumsgratin kiipeäminen. Franconia Ridge ei toki ollut näiden tapaan kiipeilyllisesti haastava, mutta näyttävä harjanne se on silti.

Saapuessani Mount Lafayetten huipulle tapasin ystäväni Mojon. Vietimme hetken aikaa yhdessä huipulla, kunnes hän lähti laskeutumaan minun jäädessä vielä pitämään lounastaukoa.

Mojo oli sanonut aikovansa Mount Garfieldin pohjoispuolella olevalle shelterille. Oma alkuperäinen tavoitteeni oli mennä vähintään kyseisen vuoren eteläpuolella olevalle lammelle, mutta ajattelin ehkä ajan salliessa mennä koko vuoren yli.

Laskeutuessani Mount Lafayettelta ohitseni kulki kaksi päivävaellusvarusteissa olevaa nuorta naista. Ihmettelin mielessäni heidän mentyä ohi, että minneköhän olivat suuntaamassa, kun edessä ei tietääkseni ollut niin sanotusti mitään. Huomattavasti myöhemmin saavutin naiset juuri kun he olivat kääntymässä kaksi muuta läpivaeltajaa tavattuaan takaisinpäin. Sain kuulla näiltä miehiltä naisten kai olleen matkalla Mount Lafayettelle ja menneen jossain väärään suuntaan. Mietimme yhdessä, että naiset eivät kyllä ehtisi alas vuorelta ennen pimeää mitenkään. Emmekä tienneet oliko heillä otsalamppujakaan. Kännykät toivottavasti olivat. Jatkaessani eteenpäin pyöri mielessäni, että olisi pitänyt tiedustella naisten päämäärää jo ensikohtaamisella tai toisaalta olisin voinut lainata heille otsalampun ja pyytää postittamaan sen Gorhamiin. Itse pärjäisin sen aikaa ilmankin. Miksi hyvät ideat tulevat aina myöhässä? Toivottavasti nämä naiset löysivät turvallisesti perille.

Tulin Garfield Pondille ennen kuutta ja päätin heittää itseni vielä Mount Garfieldin yli. Nousua oli vain noin 250 m vertikaalia, mutta rinne oli jyrkkä molemmin puolin. Ylämäet ovat kuitenkin alkaneet sujua, joten Tuntematonta sotilasta kuunnellen tahkosin ylös päin. Mount Garfieldin laelta avautui upea näkymä Franconia Ridgelle. Tuntui aivan uskomattomalta, että olin kulkenut koko näkemäni matkan yhdessä päivässä. Maaston muodot asettuivat jotenkin oikeaan skaalaan, kun näki selkeästi oman reittinsä.

Laskeutuessani kuljin pohjoispuolella olevan shelterin ohi. Olisin toki voinut jäädä sinnekin yöksi, mutta halusin mielummin saada alamäen tehdyksi ja etsiä oman telttapaikan. Monet White Mountainsin sheltereistä ja teltta-alueista ovat maksullisia. Ongelma ei niinkään ollut se, ettenkö olisi voinut yöpymisestä maksaa sen $10, mutta halusin olla omassa rauhassa.

Alamäki olikin todella jyrkkää kivikkoa ja osittain AT kulki pientä puroa pitkin. Tai toisinpäin – miten sen nyt haluaa ajatella. Joka tapauksessa vesi teki kivet liukkaiksi ja yritin laskeutua varovaisesti. Päästyäni alamäen loppuun tulin hieman tasaisemmalle alueelle, josta olin ajatellut etsiä telttapaikkaa. Löysinkin aivan mainion paikan juuri suunnittelemastani kohtaa. Päivän saavutukset tuntuivat hyvältä vaikka jalkaterät olivat hellänä pitkän laskeutumisrupeaman jäljiltä. Puin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa yöksi päälle pitkähihaisen paidan, koska ilta oli selvästi viileä. Pitkät kalsarit ja paksut sukat olin ottanut jo jonkin aikaa sitten yökäyttöön. Pimeän tullen lämpimän makuupussin lempeään kutsuun oli helppo vastata.

10,64 km (6.6 miles)
1816.7 / 2189.8 miles
The Notch Hostel, North Woodstock, NH

I saw the north summit of Kinsman Mountain that was one kilometre (0,6 mi) away when I was taking down my tent. A few minutes later, when the tent was packed, the summit was no longer there. The weather forecast was showing possible thunderstorms in the afternoon and I wanted to get down from the mountain before that.

When I arrived to the north summit the clouds had disappeared. While standing there and enjoying the view the cloud reappeared rising along the hillside and sucked me in within seconds. I continued down. The northern side of the mountain was steep and rocky like the south side that I had ascended yesterday. I was moving slowly, trying to inch myself down while looking for things to step on and not to slide down.

At the Lonesome Lake Hut I was pondering if I should peek inside this first AMC hut (there are several within the White Mountains). I decided to continue without stopping, but I didn’t get pass the hut when I heard someone shouting behind me: ”Finnisher!” AT-AT Walker had seen me passing by and told that the hut was serving free pancakes. There are many things in life that you can say no to, but free pancakes are not one of them. So, I went inside and learned that the hut croo was giving away the leftovers of breakfast: pancakes, eggs and oatmeal.

A weekend hiker was watching me with a disapproving look on his face while I was stuffing my face with few pancakes using my hands. I didn’t have the patience to sit down for any longer, because I needed to be in Franconia Notch by 3 pm to catch the shuttle ride. The downhill had taken a lot of time and I was only wishing that the AT was easier from here on.

Luckily my wish was granted and I marched on with the new energy given by the pancakes. AT-AT Walker caught me near the Franconia Notch and we were hiking together from the AT to the parking lot along a side trail. Serena, the owner of the Notch Hostel, picked us up perfectly on schedule and took us to the hostel in North Woodstock.

My hostel choice was a good one. The Notch Hostel is very clean and the $30 fee includes a bunk, laundry, ride to grocery store and pick up and return to the AT. Serena told us that tonight a local bar had a taco Tuesday and they offered a free shuttle there. Once again I got all my needs filled and my stomach, too. The thunder started to rumble after dark and the weather forecast for tomorrow seemed getting better. Those were very welcome news, because I was heading to the Franconia Ridge. On a good weather it would be one of the most scenic passages of the AT, but on the bad weather it can be a dangerous ridge.

Näin kilometrin päässä olevan Kinsmanin pohjoishuipun ryhtyessäni purkamaan telttaani. Muutaman minuutin päästä, saatuani teltan pussiinsa, huippua ei enää näkynyt. Sääennusteessa oli ukkosmyrskyn mahdollisuus puolesta päivästä eteenpäin ja halusin päästä sitä ennen alas vuorelta.

Pohjoishuipulle saapuessani pilvet olivat taas hetkeksi väistyneet. Seistessäni katselemassa maisemaa pilvi kuitenkin nousi sekunneissa pitkin vuoren rinnettä imaisten minut sisäänsä. Jatkoin matkaa alas. Pohjoisen puoleinen rinne oli eilen nousemani etelärinteen tapaan kivikkoinen ja jyrkkä. Eteneminen oli hidasta hivuttautuessani alas sopivia askelmia etsien ja varoessani liukastumasta.

Tullessani Lonesome Lake Hutille mietin kävisinkö kurkkaamassa tämän ensimmäisen AMC:n ylläpitämän majan sisälle (näitä majoja on siis useampi White Mountainsin alueella). Päätin jatkaa pysähtymättä, mutta en päässyt kuin majan nurkalle asti, kun joku huusi takaani: “Finnisher!” AT-AT Walker oli nähnyt minut kulkemassa ohi ja huusi, että majalla olisi ilmaisia pannukakkuja. Kaikesta voi elämässä kieltäytyä, mutta ei sentään ilmaisista pannukakuista. Menin siis sisälle ja selvisi, että majan henkilökunta, croo, tarjoili ilmaiseksi aamupalan jämiä: pannukakkuja, munia ja puuroa.

Viikonloppuvaeltajan katsellessa vierestä paheksuva ilme kasvoillaan söin käsin muutaman pannukakun pahimpaan nälkääni. Sen pidempään en malttanut istua paikoillani, koska minun täytyi ehtiä kolmeen mennessä Franconia Notchiin shuttle-kyytiä varten. Alamäen alkuosaan oli tuhrautunut paljon aikaa ja saatoin vain toivoa AT:n olevan hieman helpompi majalta eteenpäin.

Tämä toiveeni onneksi toteutui ja marssin vauhdikkaasti alamäkeen pannukakkujen tuomalla uudella energialla. AT-AT Walker saavutti minut lähellä Franconia Notchia ja kuljimme yhtä matkaa AT:ltä erkanevaa sivupolkua kohti parkkipaikkaa. The Notch Hostellin omistaja Serena poimi meidät kyytiinsä sovittuna aikana ja ajelimme North Woodstockissa sijaitsevalle hostellille.

Yöpaikka osoittautui hyväksi valinnaksi. Hostelli oli hyvin siisti ja $30 hintaan sisältyi punkan lisäksi pyykinpesu, kyyti ruokakauppaan sekä hostellille ja takaisin AT:lle. Serena kertoi tänään paikallisessa baarissa olevan myös Taco-tiistai, jonne pääsisi illalliselle ilmaisella kyydillä. Näin ollen sain taas kerran pakolliset kuviot suoritettua ja vatsani täyteen. Ukkonen alkoi jyrähdellä vasta illan pimennyttyä ja huomisen sääennuste näytti myös muuttuneen parempaan suuntaan. Se tuli tarpeeseen, koska edessä oleva Franconia Ridge olisi hyvällä säällä yksi AT:n hienoimmista paikoista, mutta huonolla säällä vaarallinen harjanne.

13,42 km (8.3 miles)
1810.7 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The Franconia Notch – next road crossing – was about 16 miles from me. Last night I had been thinking doing this section in one day, because it didn’t seem wise to split it to two days. Luckily I ended up sleeping in, because the day was about to prove me that I must have been temporarily insane considering a 16-mile day in the White Mountains.

I woke up at 8 am and realised that trying to reach the Franconia Notch today was unreasonable. Especially when the possible shuttle rides to town were scheduled to the afternoon. I decided to split the distance to ten and six miles.

My plan sounded like two easy days, but the reality was something completely else. Even though the morning didn’t offer any big climbs, my hiking was slow. The trail was often very narrow, rocky and root-covered maze in the dense forest. There was no flat sections whatsoever and I was constantly climbing and descending small and steep rock cliffs. In some places the AT was covered in mud. One mud puddle seemed too wide to go around, so I pushed my trekking pole in it to see how deep it was. Without any resistance the trekking pole sunk so deep that I didn’t dare to push it any further. I didn’t feel like stepping into a possibly bottomless mudpit. Luckily I was finally able to find a route around the puddle.

My feet were in pain and I was tired. Physically and mentally. And I was moving very slowly. While I was having a break on the Mount Wolf, a hiker that I met a few days ago, AT-AT Walker, passed me. This lovely professor of literature told me that she was planning to go to the next shelter and staying tomorrow at The Notch Hostel in North Woodstock. I told her that I was considering also staying at the same hostel, but trying to get past the next shelter today. Preferably over the Kinsman Mountain. AT-AT Walker continued her hike and I booked a bunk from the hostel now that I got some service on my phone.

I stopped at the Eliza Brook that was close to the shelter to eat and fill up my water. I was tempted by the AT-AT Walker’s idea of staying at the shelter, but I decided to stick to my plan and hike on.

I started to climb up the Kinsman Mountain. First the uphill was surprisingly easy, but quite quickly it changed steeper. Before too long I had to use my hands to ascend the rocky hill and it still seemed to get more steep. I wasn’t so sure anymore that I would reach the south summit before dark as I had planned.

As the trees were changing to stunted spruce and pines, the view behind my back was opening to the valley below. Sunset was painting its colours to the sky and I stopped to admire the view, until I had to continue my climb.

I reached the south summit of Kinsman Mountain just after the sunset. The sky was still in its colourful glory and all around me were standing the blue mountains that were forming the landscape. Small lights were lit down in the valley and soon they created a town. I enjoyed this beauty that was laid in front of me in that perfect solitude. While the wind was growing colder, I pulled my rain coat on and dug my head torch out of my backpack.

Close to the summit there was one tent spot, but in the White Mountains you are not really allowed to camp above the treeline (where trees are smaller the 2,5 m / 8 ft). My tent can take the high winds, but I decided to respect the rules and hiked on. I was wishing that in the saddle between the south and north summits there might be a tent site. Of course I knew that there was a possibility that I would have to descend the whole thing in dark. But I was more energetic than I had been in the morning, now that the colder weather had offered its refreshing effect.

Descending to the saddle I kept on looking for a tent spot from the forest around me. The forest was so dense, that there seemed to be nothing where one could fit a tent. After one kilometre (0,6 mi) I saw a perfectly flat and excellent spot for one tent right next to the trail. Feeling happy I lowered my backpack to the ground and started to put up my tent in a joyful mood. Even though my feet were aching, toes numb and the muscles of my thighs completely sore, I felt content. That euphoria that you get after a sports performance, even when in the beginning you don’t feel like doing it at all. For a long time I just sat in the doorway of my tent watching the stars appear to the sky and bathing in the perfect silence, until it was broken by a plane that flew above me.

Franconia Notch eli seuraava tienristeys oli noin 16 mailin päässä. Olin edellisenä iltana miettinyt tämän pätkän menemistä yhdessä päivässä, koska sen jakaminen kahdelle päivälle ei tuntunut järkevältä. Onneksi kuitenkin nukuin aamulla pitkään, koska päivä tuli osoittamaan olleeni täydellisessä mielenhäiriössä kuvitellessani 16 mailin päivää White Mountainsilla.

Nousin siis kahdeksan aikoihin ja tulin siihen tulokseen, että Franconia Notchin tavoittamista ei kannattaisi yrittää. Etenkin kun potentiaalisten yöpaikkojen shuttle-kyydit sijoittuivat iltapäivään. Ajattelin jakavani matkan niin, että tekisin tänään noin 10 mailia ja huomenna loput.

Suunnitelma kuulosti kahdelta helpolta päivältä, mutta todellisuus oli toisenlainen. Vaikka aamupäivällä edessäni ei ollut suuria nousuja, vaeltaminen oli hidasta. Polku oli usein hyvin kapea, kivikkoinen ja juurien peittämä sokkelo tiiviin metsän sisällä. Tasaista ei ollut missään vaan nousin ja laskeuduin pieniä sekä usein jyrkkiä kallioita. Muutamassa paikassa AT oli mutalätäkön peitossa. Yhtä lätäkköä ei oikein voinut kiertää, joten kokeilin vaellussauvalla miten syvä se olisi. Sauva upposi vastuksetta niin syvälle, etten uskaltanut sitä enää syvemmälle työntää. En halunnut astua potentiaalisesti pohjattomaan mutahautaan. Onneksi löysin lopulta toisen reitin yli.

Jalat olivat kivuliaat ja olin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja liikuin todella hitaasti. Istuessani tauolla Mount Wolfilla käveli ohitseni muutama päivä sitten tapaamani AT-AT Walker. Tämä mukava kirjallisuuden professori kertoi aikoivansa seuraavalle shelterille ja huomenna North Woodstockiin The Notch Hostelliin. Mainitsin itsekin suunnitelleeni tekeväni huomiseksi varauksen samaan hostelliin, mutta aikoivani tänään hieman pidemmälle kuin shelterille. Mieluiten Kinsman Mountainin yli. AT-AT Walker jatkoi matkaansa ja minä jäin tekemään hostellivarausta saadessani kännykkään kenttää.

Pysähdyin shelterin tuntumassa olevalle Eliza Brookille syömään ja täyttämään vesivarastojani. Minua houkutteli hieman myös AT-AT Walkerin suunnitelma, mutta päätin kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin.

Aloitin nousun kohti Kinsman Mountainia. Mäki oli aluksi jopa hetken helppokulkuista, mutta rinne muuttui nopeasti jyrkemmäksi. Hyvin pian sain käyttää käsiäni avuksi kiivetessäni kallioista mäkeä ylös ja jyrkkyys tuntui vain lisääntyvän. En ollut enää varma ehtisinkö ajatusteni mukaan vuoren etelähuipulle ennen pimeää.

Puiden muuttuessa pikkuhiljaa kitukasvuisiksi kuusiksi ja männyiksi alkoi selkäni takana avautua myös maisema alla olevaan laaksoon. Auringonlaskun maalatessa taivasta pysähdyin ihailemaan näköalaa, kunnes piti taas jatkaa kiipeämistä.

Saavutin Kinsman Mountainin etelähuipun hieman auringonlaskun jälkeen. Taivaalla oli vielä näyttävät värit ja sinisenä maisemaa muotoilevat vuoret seisoivat joka puolella. Valoja alkoi syttyä laaksoon ja pian ne muodostivat kaupungin. Nautin tästä eteeni tarjotusta kauneudesta ylhäisessä yksinäisyydessäni hetken. Tuulen alkaessa muuttua viileäksi vedin sadetakin päälleni ja kaivoin otsalampun repusta.

Huipun lähellä olisi ollut yksi telttapaikka, mutta White Mountainsilla ei oikeastaan saa telttailla puurajan yläpuolella (eli missä puut ovat alle 2,5 metrisiä). Telttani kestää kyllä hyvin kovaakin tuulta, mutta ajattelin kunnioittaa sääntöjä ja jatkoin eteenpäin. Elättelin toiveita, että etelähuipun ja pohjoishuipun välissä olevassa satulassa ehkä olisi joku telttapaikka. Tosin tiedostin, että saattaisin myös joutua laskeutumaan vuorelta alas asti. Olin kuitenkin piristinyt viilenneessä illassa, joten oloni oli energisempi kuin päivällä.

Laskeutuessani satulaan etsin aktiivisesti telttapaikkaa ympäröivästä metsästä. Puut kasvoivat kuitenkin niin tiiviisti, että teltan kokoista aukkoa ei tuntunut olevan. Kuitenkin noin kilometrin huipulta laskeuduttuani näin juuri yhden teltan kokoisen erinomaisen tasaisen paikan polun vieressä. Laskin onnellisena reppuni maahan ja ryhdyin iloisena iltatoimiin. Vaikka jalkaterät olivat arat, varpaat tunnottomat ja reisilihakset aivan hellänä, tunsin tyytyväisyyttä. Sitä euforiaa, joka iskee urheilusuorituksen jälkeen, vaikka aluksi ei olisi oikein edes huvittanut. Istuin pitkään telttani oviaukossa katsomassa ylleni syttyviä tähtiä ja nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta, kunnes sen lopulta rikkoi yli lentävä lentokone.

14,33 km (8.9 miles)
1801.1 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The White Mountains National Forest starts north from the town of Hanover. Where the actual White Mountains begin depends who you ask. Many AT hikers seem to consider the 1464 m (4802 ft) high Mount Moosilauke as the beginning of the Whites. This 8 km (5 mi) long ascent of 1200 vertical meters (4000 ft) is a tough climb and the downhill on the north side is even steeper.

I left the Hikers Welcome Hostel at ten and my goal for the day was to traverse the Mount Moosilauke. The uphill started right away and I was prepared for difficulties. Even the smaller uphills had been a struggle recently, so I thought that this one might take some time. Quite unexpectedly the uphill started to go rather smoothly. Sweat was rolling down my face in large drops, but hiking felt good. As I went up the trail got gradually steeper and more rocky, but not anyhow unbearable. Feeling of hunger disappeared and I progressed with good motivation.

Every once in a while I met day hikers and SOBOs. In the morning the summit had been in the clouds, but as I got higher the hikers coming down started to tell me that the clouds were gone and the views from the summit had opened up.

After reaching the south summit the trail changed to almost flat and followed the ridge between the two summits. There was just a small climb before reaching the windy and treeless main summit. Many day hikers were eating their lunch below the summit, trying to avoid the wind. Most of them were wearing jackets, but I was feeling warm enough in my t-shirt. Despite the wind it wasn’t that cold and the sun was shining.

I continued down from Mount Moosilauke and towards Beaver Brook Shelter. I had a late lunch at the shelter and filled up my water. Then started the most steepest part of the descend. Beaver Brook forms cascading falls to the north side of Mount Moosilauke and the trail keeps following them. Very steep and rocky downhill ended up being more tough than the climb up. I was trying my best to use my trekking poles to lighten the load, but the rocky descent was merciless beating for my feet.

When I finally got to the bottom my feet were hurting. The evening was falling and I decided to ascend almost as steep uphill ahead of me and try to find a tent spot on the top of it. Going up felt significantly easier, because my feet were not anymore getting that constant beating. Just when the sun was setting I arrived to a flat section where I found a spot big enough for one tent.

While I was putting up my tent I kept swearing in pain, because at this point standing up was enough to hurt my feet. When I was able to sit down to my tent I kept on massaging my feet for quite a while. Rubbing the toe flexing muscles and tendons seemed to help and the sensation was somewhere in between pain and pleasure.

I got only 10 miles done, but after climbing more than 1500 m (5000 ft) and descending more than 1000 m (3300 ft) there was no need to be disappointed. The successful traverse of Mount Moosilauke was giving me more confidence that slow and steady pace would get me over the White Mountains.

White Mountains National Forest alueena alkaa pian Hanoverin pohjoispuolelta. Mistä itse White Mountainsin vuoret alkaa, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Moni AT-vaeltaja tuntuu pitävän alkuna 1464 metristä Mount Moosilaukea. Tämä noin 8 km matkalle sijoittuva yhtäjaksoinen noin 1200 metrin nousu on työläs ja vuoren pohjoispuolella oleva alamäki on vielä jyrkempi.

Lähdin kymmenen aikoihin Hikers Welcome -hostellista tavoitteena päästä Mount Moosilauken yli. Nousu alkoi samantien ja olin varautunut vaikeuksiin. Edeltävien päivien pienemmätkin ylämäet ovat olleet raskaita, joten epäilin aikaa kuluvan reilusti. Kuitenkin täysin vastoin odotuksiani nousu lähti sujumaan hyvin vaivattomasti. Hiki toki kierähteli isoina pisaroina pitkin kasvoja, mutta vaeltaminen tuntui hyvältä. Noustessa polku muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, mutta ei mitenkään sietämättömäksi. Nälkä katosi ja etenin motivoituneena.

Vastaan tuli vähän väliä päivävaeltajia ja SOBOja. Aamulla huippu oli ollut pilvessä, mutta noustessani ylemmäs sain kuulla vastaantulijoilta pilvien kaikonneen ja näköalan avautuneen.

Tultuani etelähuipun tuntumaan polku muuttui lähes tasaiseksi kulkiessani huippujen välistä harjannetta. Lopussa oli pieni nousu puuttomalle ja tuuliselle päähuipulle. Huipun tuntumassa oli paljon päivävaeltajia, jotka söivät eväitään tuulelta suojassa. Moni oli pukenut päälleen takin, mutta pärjäsin itse oikein hyvin t-paidassa. Vaikka tuuli oli kova se ei ollut erityisen kylmä, kun aurinkokin paistoi.

Jatkoin kulkuani alas Mount Moosilaukelta ja kohti Beaver Brook Shelteriä. Pidin shelterillä myöhäisen lounastauon ja otin vettä. Sitten alkoi laskeutumisen jyrkin osuus. Beaver Brook muodostaa pohjoisrinteelle vesiputouksia ja polku seurailee niitä. Hyvin jyrkkä ja kivikkoinen alamäki osoittautui raskaammaksi kuin vuorelle nousu. Vaikka yritin mahdollisimman paljon keventää jalkoihin kohdistuvaa rasitusta vaellussauvoilla, hakkasi kivikossa laskeutuminen armottomasti jalkapohjiani.

Päästessäni lopulta notkelman pohjalle sattui jalkoihini kuin niitä olisi hakattu. Ilta alkoi tulla, joten päätin nousta lähes yhtä jyrkän vastakkaisen rinteen ja yrittää löytää sen laelta telttapaikan. Nouseminen tuntui huomattavasti helpommalta, koska jalat eivät olleet yhtä kovan paukutuksen kohteena. Juuri sopivasti auringon laskiessa tulin tasaisemmalle alueelle, jossa oli tilaa yhdelle teltalle.

Pystyttäessäni telttaa kiroilin välillä tuskaisena, koska pelkkä seisominen sattui jalkoihin. Päästyäni istumaan hieroin jalkateriä jonkin aikaa. Varpaita koukistavien lihasten ja jänteiden hierominen tuntui helpottavan oloa ja tuntemus oli jostain kivun ja mielihyvän rajamailta.

Päivän mailit jäivät tasan kymmeneen, mutta noustuani päivän aikana yli 1500 m ja laskeuduttuani yli 1000 m en voinut olla millään muotoa pettynyt. Mount Moosilauken ylittäminen alkoi valaa uskoa siihen, että rauhallisella tahdilla White Mountainsista selvitään.

17,90 km (11.1 miles)
1791.1 / 2189.8 miles
Hikers Welcome Hostel, Glencliff, NH

During the night it was raining, as the weather forecast had told me. The thing that unfortunately wasn’t on the forecast was that I would leave my socks outside to dry. The sound of the rain woke me up and I remembered that the socks were out, but I was too tired to get up to get them. Especially when I had another pair and I was going to get to do my laundry today anyway.

In the morning the rain was gone. I hauled the backpack on and begun my daily hiking routine by staggering across the brook along the stepping stones. Inside me was a strange feeling of emptiness and numbness. Nothing seemed interesting. I haven’t really ever been missing home, even though I have always been traveling a lot. Or perhaps that is the reason why I don’t miss the places, but I do miss my loved ones. Today I was missing people, but also something about my normal life in Finland.

Some hikers that I met yesterday had told me that near the Cape Moonshine Road there would be the Omelette Guy – a man who makes omelettes for hikers. My day got much better when I found this older gentleman from his small shack underneath the banana tree (okay, a DIY banana tree). I was glad to sit down for a second breakfast and to talk with other hikers. The Omelette Guy told us, that this year’s record omelette was made of 25 eggs – and the hiker who had requested it ate it without problems. I was still happy with only four eggs.

Even though the terrain wasn’t especially difficult the hiking felt heavy. The soles of my feet were aching and I had to sit down every once in a while to rest my feet. The hiking shoes that I’m using now do offer better shield against the rocks, but I think that my feet are not yet quite used to this more rigid footwear.

I was heading to the Hikers Welcome Hostel in Glencliff. After 11 miles I arrived to the road crossing, where I veered off the AT and followed the road to the hostel. This affordable accommodation was also cozy and to my surprise I met there Blue Ray, Human, Bottles and Wild Flower. I was tired and not feeling very social, but I enjoyed just the fact of having my friends around me.

The first big climb of the White Mountains, Mount Moosilauke, is waiting for me tomorrow and it makes me little concerned. Uphills have been hard carrying the heavy load of winter gear. Today standing in the shower I was able to make some kind of peace with these concerns. It’s not like I couldn’t climb these mountains. It was only about how long it would take. And I have time.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

“That I wouldn’t remember you
Is there such an hour?
I miss home
And the singing of the birds
Next to you I’d want to come
Feel your warm skin
Leave the window open
To you I’ll send a kiss”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

Yöllä satoi vettä, minkä kyllä olin sääennusteesta nähnyt. Se, mitä sääennuste ei valitettavasti kertonut oli, että jättäisin sukkani yöksi kuivumaan teltan päälle. Havahduin sateeseen ja muistin sukkien olevan ulkona, mutta en jaksanut nousta niitä hakemaan. Etenkin kun minulla oli kuivatkin sukat ja pääsisin tänään pesemään pyykit.

Aamulla sade oli loppunut. Punnersin repun selkääni ja hoippuen joen yli kiviä pitkin aloitin päivän vaellusurakan. Minulla oli sisäisesti jotenkin tyhjä ja tunnoton olo. Mikään ei kiinnostanut. En ole juuri koskaan kärsinyt koti-ikävästä, vaikka olen aina matkustanut paljon. Tai ehkä juuri siksi en ikävöi paikkoja, minulle rakkaita ihmisiä kylläkin. Tänään kaipasin läheisiäni, mutta myös jotain tavallisesta elämästäni Suomessa.

Olin kuullut eilen tapaamiltani vaeltajilta, että Cape Moonshine Roadin lähellä olisi The Omelette Guy, omelettimies, joka nimensä mukaisesti paistaa vaeltajille munakkaita. Päiväni sai kummasti piristystä, kun löysin tämän vanhemman herrasmiehen päivystämästä pienestä majastaan banaanipuun alta (myönnettäköön banaanipuun olleen kotitekoinen). Istuin toisen aamupalan ääreen hyvillä mielin ja juttelin samalla muiden vaeltajien kanssa. The Omelette Guy kertoi, että kauden ennätys oli 25 munan omeletti – ja kyseinen vaeltaja oli syönyt sen ongelmitta. Minä tyydyin kuitenkin neljään munaan.

Vaikka maasto ei ollut erityisen vaikea, oli vaeltaminen raskaan tuntuista. Jalkapohjia särki aina välillä ja jouduin usein istahtamaan lepuuttaakseni jalkoja. Vaikka nyt käytössäni olevat vaelluskengät tarjoavat parempaa suojaa kiviltä, luultavasti jalkateräni ei ole vielä aivan tottunut jäykempään kenkään.

Tähtäimessäni oli Glencliffin kylässä oleva Hikers Welcome -hostelli. Reilun 11 mailin jälkeen tulin lopulta tienristeykseen, josta käännyin lyhyen matkan päässä olevalle hostellille. Edullinen yöpaikka osoittautui myös viihtyisäksi ja tapasin yllätyksekseni Blue Rayn, Humanin, Bottlesin ja Wild Flowerin. Olin väsynyt ja en erityisen sosiaalisella tuulella, mutta oli silti mukavaa tietää ystävien hääräävän ympärillä.

White Mountainsin ensimmäinen suuri nousu, Mount Moosilauke, on edessä huomenna ja olen ollut siitä huolissani. Ylämäet ovat olleet vaikeita talvivarusteiden lisättyä reppuni painoa. Tänään kuitenkin suihkussa seisoessani tein jonkinlaisen rauhan asian kanssa. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi näitä vuoria nousemaan. Vain ja ainoastaan siitä kuinka kauan se kestää. Ja minulla on aikaa.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)