Month: July 2017

21,68 km (13.5 miles)
1416.4 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, NY

I had packed my things into their dry sacks already, but couldn’t pack my pack before I got my food shipment. I went to get a bagel out of the café in the morning, and when I came back the motel owner just arrived with my package. It was 8:30 and announced very curtly that he wants to take all the hikers back to the AT at once, and departure would be before nine. I tried to matter-of-factly explain that he must understand I have to open and take care of that first. It did not seem to interest him.

I my room I started to unpack and repack my food with speed. I didn’t even have a chance to be excited about the salmiakki Noora had added, I just bagged food with an apelike fury. There were also a few supply additions: new socks, new Lifeproof-case cords, an armband for the phone, and a hiking umbrella with Velcro straps. I had pondered the umbrella a lot, and all who use it have praised the umbrella to be one of the best pieces of gear. Additionally, I have heard the umbrella to be popular these days on the PCT, where especially in the Mojave desert it’s also priceless as a sun shade.

As I was almost done with my packing the motel owner came knocking on the door and brusquely said that I could speed it up. “The other hikers want to leave already.” (I was highly suspicious that they had not said anything like this.) My things were in the car exactly at 9:02, so I don’t think I was unreasonably late. And I was annoyed because I would have of course packed last night, had I received my package as arranged yesterday. Even this wouldn’t have been a problem has I not gotten completely unnecessarily rude treatment.

As the man left me and two other hikers on the side of Bear Mountain Bridge I carried my things to the shade of the trees, and sat down to finally eat the bagel I had bought for breakfast. It would be wonderful to return the AT after a zero completely zen, but I was mainly mad because of the morning hurry and the poor treatment I had received.

I pulled the heavy pack on my back and walked to the parking lot of the zoon in hopes of finding a trash can. I did find one, and ended up chatting for a moment with some employees. They asked how my hike had gone, and if I needed anything. I had a letter I had written with me, which I had intended to drop off at the post office on my way. This had not happened though, because the motel owner didn’t appear to be receptive to me at all. I asked the zoo employees if it would be possible for them to mail the letter for me. They promised to do so, and my spirits were immediately lifted.

I headed off across The Hudson River using Bear Mountain Bridge, and stopped every so often to photograph or just admire the views. A jogger ran past me first in one direction, then soon in the other, on both occasions exchanging a few cheerful words with me. When I finally was able to leave the bridge behind me, there was a car parked on the other side, from which a woman was calling whether I was a through hiker. She was bringing a group of children on a day hike, and was excitedly presenting me to the kids. All these small encounters wiped the annoyance of the morning away, and I noticed I was in a better mood again.

The late morning was hot and unbelievably humid. The rise uphill wasn’t unbarable despite the weight of the pack, but I sweat enormous amounts. I had calculated that I would get water from a spring at the top of the hill, but when I got to it I determined it to be just a puddle. The guidebook showed the next marked water source to be about ten miles away, which seemed concerning in the hot weather. I also checked the Guthook app, and it mentioned a water source three miles away, and also that if the spring in front of me was dry, there might be water 0.3 miles away. I didn’t want to completely trust this, but I headed forward under a small bit of hope. To my joy I was presented by swiftly flowing water beyond a few turns. I was relieved.

Hiking suddenly felt easy, and I didn’t really look at the altitude profile, because both the uphills and down hills went in the same steady flow. I was just pondering a lunch break when I arrived at an intersection, which to my great surprise had a gas station. There was no mention of this in the guidebook, even though the place was right on the AT and it had a store and a deli. Additionally the selection was so hiker friendly, that I could have really done my grocery shopping here – had I known about it in advance. I didn’t dwell on this though, just enjoyed the surprise food opportunity. I ordered a quesadilla, and while humming with contentment poured first a bottle of cold orange juice in me, then Pepsi.

I had eaten well enough in the morning that I had a bit of leftovers from the quesadilla and I decided to go ask the hikers outside if anyone wanted the rest. The improving mood of the day rose further when I saw Sunshine and Dreamliner outside. I hadn’t seen my friends since Shenandoah, and the joy of seeing each other again was mutual. I gave the leftover quesadilla to them and continued on my journey. My goal distance was a bit longer than theirs, but being so close we would probably see each other again.

I contineud my trek in a good mood, and I couldn’t help but wonder how easily my hike progressed, even though my pack full of food was heavier than sin. I finished listening to the second part of “Under the North Star” and continued being entertained by Yle’s science podcast, Tiedeykkönen.

In the evening I decided to stop after gathering about 13 miles. I would have had plenty of energy to go even further, but I wanted to pitch my tent before dusk. Maybe it wouldn’t be so dangerous, if I wasn’t thoroughly exhausted and sore of feet in the evening. I was a bit worried about the hiking being so enjoyable, when the preceding days had been so rough. The rest seemed to have done its job after all, and I was genuinely happy to be back on the AT. I listened to the simply beautiful saxophone solo of Dire Straits’ Your Latest Trick as I set up my tent, and felt in that moment something very dear to me to be present.

Olin kasannut tavarani valmiiksi kuivasäkkeihinsä, mutta en voinut pakata reppua ennen kuin saisin ruokalähetykseni. Kävin aamulla hakemassa kahvilasta bagelin ja palatessani motellin omistaja toi juuri pakettini. Kello oli puoli yhdeksän ja hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että hän haluaa viedä kaikki vaeltajat takaisin AT:lle kerralla ja lähtö on ennen yhdeksää. Yritin sanoa asiallisesti, että ymmärräthän, että minun täytyy purkaa tuo ensin. Miestä ei näyttänyt kiinnostavan.

Aloin huoneessa purkaa ja uudelleenpakata ruokiani pikavauhtia. En ehtinyt iloita edes Nooran mukaan laittamista salmiakeistakaan, vaan pussitin eväitä apinan raivolla. Mukana oli lisäksi muutamia varustetäydennyksiä: uudet sukat, uusia Lifeproof-puhelinkotelon johtoja, olkavarsipidike kännykälle ja vaellussateenvarjo velcro-nauhojen kera. Olen pohtinut sateenvarjoasiaa paljon ja kaikki sitä käyttävät ovat kehuneet sateenvarjoa yhdeksi parhaista varusteistaan. Lisäksi olen kuullut sateenvarjon olevan nykyään erityisen suosittu PCT:llä, jossa etenkin Mojaven autiomaassa se on arvokas myös päivänvarjona.

Pakkaamisen ollessa loppusuoralla tuli motellin omistaja kolkuttelemaan ovelle ja sanoi hyvin tylyyn sävyyn, että voisin pistää vähän vauhtia. “Toiset vaeltajat haluavat jo lähteä.” (Epäilin hyvin vahvasti, että he olisivat tällaista sanoneet.) Tavarani olivat autossa tarkalleen kello 09:02, joten en mielestäni ollut kohtuuttoman myöhässä. Ja minua ärsytti se, että olisin toki pakannut reppuni valmiiksi, jos olisin saanut pakettini sovitusti eilen. Eikä tämäkään tilanne olisi ollut ongelma, jos en olisi saanut osakseni täysin tarpeettoman tylyä kohtelua.

Miehen jättäessä minut ja kaksi muuta vaeltajaa Bear Mountain Bridgen kupeeseen kannoin tavarani puiden varjoon ja istuin sinne viimein syömään aamupalaksi ostamaani bagelia. Olisi ihanaa palata lepopäivän jälkeen AT:lle ollen täysin zen, mutta minä olin lähinnä suuttunut aamun kiireestä ja ikävästä kohtelusta.

Kiskoin painavan repun selkääni ja kävelin eläintarhan parkkipaikalle roskiksen toivossa. Löysinkin sellaisen ja päädyin juttelemaan hetkeksi parin työntekijän kanssa. He kyselivät miten vaellukseni on mennyt ja tarvitsisinko jotain. Minulla oli mukanani kirjoittamani kirje, jonka olin aikonut matkalla jättää postiin. Se oli kuitenkin jäänyt tekemättä, koska motellin omistaja ei tuntunut olevan millään tavoin vastaanottavainen minun suhteeni. Kysyin siten eläintarhan työntekijöiltä, että olisiko heidän mahdollista postittaa kirje puolestani. He lupasivat tehdä sen ja minulle tuli jo selvästi parempi mieli.

Lähdin ylittämään Hudson-jokea pitkin Bear Mountain Bridgeä ja pysähtelin vähän väliä valokuvaamaan tai vain ihastelemaan upeaa maisemaa. Ohitseni juoksi lenkkeilijä ensin yhteen ja kohta toiseen suuntaan, molemmilla kerroilla iloisesti muutaman sanan vaihtaen. Maltettuani jättää sillan taakseni oli toisella puolella parkissa auto, josta eräs nainen huuteli pirteästi olenko läpivaeltaja. Hän oli tuomassa lapsiporukkaa päivävaellukselle ja esitteli minua innoissaan lapsille. Kaikki nämä pienet kohtaamiset pyyhkivät aamun ärsyyntymisellä lattiaa ja huomasin olevani itsekin taas iloisella tuulella.

Aamupäivä oli kuuma ja aivan uskomattoman kostea. Nousu ylämäkeen ei ollut repun painosta huolimatta mitenkään sietämätön, mutta hikoilin aivan valtavasti. Olin laskelmoinut ottavani vettä mäen päällä olevasta lähteestä, mutta päästyäni sille totesin sen olevan vain lätäkkö. Seuraavalle opaskirjaan merkitylle vedelle olisi noin kymmenen mailin matka, mikä kuulosti hieman huolestuttavalle kuumassa säässä. Tarkastin myös Guthook-sovelluksen kännykästä ja se mainitsi yhden vesilähteen kolmen mailin päässä sekä edessäni olevan lähteen tiedoissa, että tämän ollessa kuiva saattaa 0,3 mailin päässä olla vettä. En uskaltanut täysin luottaa tähän, mutta jatkoin pienen toivon kanssa eteenpäin. Riemukseni sain todeta, että todellakin muutaman mutkan takana oli reippaasti virtaavaa vettä. Olin helpottunut.

Vaeltaminen tuntui yllättävän helpolta ja en juurikaan katsellut korkeusprofiilia, koska niin ylä- kuin alamäetkin menivät samalla tasaisella flowlla. Olin juuri pohdiskelemassa lounastauon pitämistä, kun saavuin tienristeykseen, jossa oli suureksi yllätyksekseni huoltoasema. Tästä ei ollut mitään mainintaa opaskirjassa, vaikka paikka oli suoraan AT:lla ja siellä oli kauppa ja deli. Lisäksi valikoima oli niin vaeltajaystävällinen, että olisin oikeastaan voinut hoitaa ruokatäydennykseni täältä – jos olisin tiennyt paikasta etukäteen. En jäänyt rypemään kuitenkaan siinä asiassa vaan iloitsin yllätysruokamahdollisuudesta. Tilasin quesadillan ja kaadoin tyytyväisyydestä hymisten itseeni ensin pullollisen kylmää appelsiinimehua ja sitten Pepsiä.

Olin syönyt aamulla sen verran hyvin, että quesadillasta jäi vähän yli ja päätin mennä kysymään ulkona olevilta vaeltajilta haluaisiko joku jämät. Päivän parantumaan lähtenyt tunnelma kohosi entisestään, kun näin pihalla Sunshinen ja Dreamlinerin. En ollut kohdannut ystäviäni Shenandoahin jälkeen ollenkaan ja jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Annoin quesadillan lopun heille ja lähdin jatkamaan matkaani. Minulla oli tähtäimessä heitä hieman pidempi päivämatka, mutta ollessamme näin lähellä kohtaisimme varmasti taas uudestaan.

Hyväntuulisena jatkoin kulkuani ja en voinut olla ihmettelemättä miten vaivattomasti vaellus eteni, vaikka ruokaa täynnä oleva reppu painoi kuin synti. Kuuntelin loppuun Täällä pohjantähden alla toisen osan ja jatkoin viihtymistä Ylen tiedeaiheisen podcastin, Tiedeykkösen, parissa.

Illalla päätin lopettaa saatuani kasaan noin 13 mailia. Minulla olisi ollut hyvin energiaa jatkaa vielä pidemmälle, mutta halusin saada teltan pystyyn ennen hämärää. Ehkä ei olisi kovin vaarallista, jos illalla ei olisikaan kuolemanväsynyt ja jalkakipuinen. Olin ollut hieman huolissani vaeltamisen mielekkyydestä, kun edeltävät päivät olivat olleet niin raskaita. Lepo oli tainnut kuitenkin tehdä tehtävänsä ja olin aidosti tyytyväinen ollessani taas AT:lla. Kuuntelin Dire Straitsin Your Latest Trickin yksinkertaisen kaunista saksofonisooloa pystyttäessäni telttaa ja tunsin siinä hetkessä jotain minulle erityisen tärkeää olevan läsnä.

0 km (0 miles)
1403.8 / 2189.8 miles
Bear Mountain Bridge Motel, Fort Montgomery, NY

I slept in. And really slept in, not just, for example, until eight. I got breakfast from Bagel Café across the street and prepared for a paper war.

I have a ten-year visa for the USA, but when I arrived my passport was stamped with permission to stay for six months. This is a common practice. Because I came into the USA early, already in February, to have time to prepare and get over jet lag, my time is running out. My options are to leave the country or apply for an extension.

I could of course easily, for example swing over to Canada for a few days when I reach Vermont, and then return, but this can’t be recommended because it too blatant. Then I could be faced with not being allowed back into the USA at all.

So I’m applying for an extension, and it’s just as numbing of a bureaucratic process as applying for the visa itself. The nine page long application asks once again if I have taken part in genocide, and no, this has not changed in the last six months. Additionally applying for an extension costs $370. Which is ridiculous, when applying for the visa itself is only $140. Oh, and the payment can only be made by check of money order.

I spent my zero filling out the application, figuring out what attachments I needed (arrival record I-94, and proof of assests) and learn how and where to obtain a money order. I got the form ready aside from the attachments, so I decided to finish up the project when I got into the next city that had a library (so I could print the attachments). A money order can be purchased at the post office, Walmart, 7 Eleven, and several other places. I thought the post office would be the best option, as these are marked in the guidebook.

After thoroughly melting my brains with this stuff I went to ask after my mail. To my surprise the owners of the motel said that they had not gone to the post office today. I was quite astonished, because the husband had just yesterday promised me that he would go to the post office today. I was even more astonished when both began to scold me that I should have mentioned it sooner. I couldn’t argue because the whole situation caught me off guard and so absurd. The husband said, a bit incensed, that he would go first thing in the morning.

I washed my clothes by hand in the sink, because the town didn’t have a laundromat. Later when I saw a familiar hiker, Honey Badger, I learned that I could have washed my laundry at the motel. It would have just had to have been asked about separately, as it is not mentioned anywhere.

I had dinner again at Barnstormer BBQ. Partly because the service had been so good, and partly because there weren’t any other places nearby. This time I picked a salmon salad, which absolutely surprised me with how filling and delicious it was. When I returned to the motel I packed my things in their dry sacks, but I couldn’t pack my pack because I hadn’t gotten my box. I guessed that the morning was going to be rushed.

Nukuin pitkään. Ja siis oikeasti pitkään, enkä esimerkiksi kahdeksaan. Hain aamupalan kadun toiselta puolelta Bagel Cafesta ja valmistauduin paperisotaan.

Minulla on kymmenen vuoden viisumi Yhdysvaltoihin, mutta maahan tullessani passiini lyötiin leima, joka sallii oleskelun puoleksi vuodeksi. Tämä on yleinen käytäntö. Koska tulin Yhdysvaltoihin hyvissä ajoin jo helmikuussa ehtiäkseni rauhassa valmistautua ja toipua jet lagista, alkaa aikani loppua kesken. Vaihtoehtoina on joko lähteä maasta tai hakea jatkoaikaa.

Voisin toki helposti esimerkiksi Vermontiin päästyäni pyörähtää päivän Kanadassa ja palata sitten takaisin, mutta tätä ei suositella, koska se on turhan ilmiselvää. Silloin voisi olla, ettei takaisin Yhdysvaltoihin enää päästettäisikään.

Siispä haen jatkoaikaa ja se on yhtä puuduttava byrokraattinen prosessi kuin viisuminkin hakeminen. Yhdeksänsivuisessa lomakkeessa kysytään taas kerran olenko osallistunut kansanmurhaan ja ei, sen asian laita ei ole ehtinyt muuttua tämän puolen vuoden aikana. Lisäksi jatkoajan hakemisesta pitää maksaa $370. Mikä on aivan naurettavaa, kun viisumin hakeminen maksaa vain $140. Niin ja maksunhan voi suorittaa vain shekillä tai money orderilla, joka on shekin tapainen maksuväline.

Vietin lepopäivääni täytellen hakemusta, selvittäen mitä liitteitä tarvitsen (maahantulolomakkeen ja todisteen varallisuudesta) sekä opiskellen miten ja missä tehdään money order. Sain lomakkeet liitteitä vaille valmiiksi, joten päätin hoitaa projektin loppuun tullessani seuraavaan kaupunkiin, jossa on kirjasto (voidakseni tulostaa liitteet). Money orderin voi tehdä postissa, Walmartissa, 7 Elevenissä ja joissain muissakin paikoissa. Ajattelin postin olevan paras vaihtoehto, koska niiden sijainnit löytäisin opaskirjasta.

Saatuani aivoni täysin sulaneeseen tilaan näitä asioita selvitettyäni lähdin kyselemään postipakettini perään. Yllätyksekseni motellin omistajapariskunta kertoi, etteivät olleet käyneet tänään postissa. Olin hyvin hämmästynyt, koska mies oli juuri eilen minulle luvannut käydä postissa. Vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun molemmat alkoivat sättiä minua, että minun olisi pitänyt mainita asiasta aiemmin. En osannut edes väittää vastaan, koska tilanne oli niin yllättävä ja absurdi. Mies sanoi vähän tuohtuneena, että hän hakee sen sitten huomenna heti aamulla.

Pesin vaatteeni nyrkkipyykkinä lavuaarissa, koska kylässä ei ollut kolikkopesulaa. Myöhemmin nähdessäni tutun vaeltajan, Honey Badgerin, sain kuitenkin selville, että motellilla olisi voinut pestä pyykkiä. Sitä olisi vain pitänyt ymmärtää kysyä erikseen, koska missään sitä ei mainittu.

Kävin illallisella taas Barnstormer BBQ:ssa. Osittain siksi, että palvelu olin ollut niin hyvää ja toisaalta siksi, ettei muita paikkoja ollut lähellä. Tällä kertaa otin lohisalaatin, joka suorastaan yllätti ruokaisuudellaan ja herkullisuudellaan. Palatessani motellille pakkasin tavarat kuivasäkkeihinsä, mutta en voinut pakata reppua, koska en ollut saanut postipakettiani. Arvasin, että aamusta tulisi kiireinen.

22,30 km (13.9 miles)
1403.8 / 2189.8 miles
Bear Mountain Bridge Motel, Fort Montgomery, NY

My alarm went off after a few hours of sleep at four. I lay for a moment longer and then started to do my morning activities. I was on the AT before six, and as the morning rose I started where I had left off. There would be about 15 miles to go, and I would have to get to where I was going by five to catch the shuttle to the motel.

I didn’t have any more energy than the day before, but at least the hope that this was feasible. Katy Perry’s Rise was stuck in my head, and the music video where the singer is trying to pull a parachute against the wind. I felt that was a great description of the feeling that I had had while hiking the last few days. I was pushing against some invisible force.

As I made my way up Black Mountain in the increasing heat of the morning I once again got to admire the New York City skyline in the distance. If there is a lot of beauty in nature, there also is in things created by man. Sometimes these outlines – like that architecture of a large city admired from the slope of a mountain – are especially touching.

I couldn’t stay long on the top of the mountain because the sun beat down so much. I continued on to West Mountain, where I started encountering quite a few day hikers. As I sat down for lunch at a viewpoint, I soon got a group of Asian day hikers around me. They were very interestedly asking questions about my hike.

From the other side of West Mountain I started to see down to the Hudson River, and Bear Mountain which was ahead of me. So I got to, once more, dive into a downhill slope, just to go back up. Luckily the trail up to Bear Mountain was fairly gradual for the most part. The number of day hikers kept increasing. As I got to the tower on the summit, I saw that one could get there by car, too, which partly explained the crowds. Many had also clearly come on foot from the town of Bear Mountain.

My big pack and dirty appearance seemed to attract – not completely charmed – attention. People stared without restraint but didn’t say anything. I felt like stating that you wouldn’t smell like roses if you had only showered a week ago and washed the only clothes you had two weeks ago.

I went to admire the view from the tower, but to be honest they were nicer outside on the cliff than through the dirty glass. New York City was more visible than before and the Hudson River below commanded the view.

I scurried my way down the trail toward the town of Bear Mountain. This route was well maintained and wide, because it was obviously favored by day hikers. As I descended my nose detected a constantly strengthening smell of food. I wasn’t sure if it was real, because sometimes while very hungry I smell phantom smells (for example I have smelled hot dogs in the middle of the forest). As I came into the town I found that the smell was real, and its source was vacationers on the edge of Hessian Lake, grilling. There were tons of people, and I had to slalom among the children running amok.

The AT went along the shore, and then turned into the Bear Mountain zoo. Yes, the trail really goes through the Zoo, and in fact the lowest point of the AT is in front of the bear den. The zoo is very small and it felt like there was more plant life on display. Many hikers haven’t been thoroughly enchanted by walking through the zoo, and I did feel a bit stupid looking at a bear in its enclosure when I’ve already seen them in their natural habitat.

As I came out of the zoo I called Bear Mountain Bridge Motel, and the owner promised to come get me momentarily, The motel itself is located in the next town over, Fort Montgomery, and the ride was included in the price. On the way to the motel I told the gentleman that I was expecting a package tomorrow to their PO Box. He promised to go get it tomorrow, and I figured that was that.

The room was small, but comfortable, and the motel’s wifi turned out to be very good. After a blissful shower I headed across the street to Barnstormer BBQ for dinner. The chicken sandwich was quite ordinary, but the pecan pie I chose for dessert was very delicious. Additionally the service was exceptionally friendly, and the server was on top of her tasks and knew the menu well.

The previous days had been tough, and so I was very satisified to get to lie on clean sheets. I would not stretch the next zero so far out.

“When, when the fire’s at my feet again
And the vultures all start circling
They’re whispering, you’re out of time
But still, I rise
This is no mistake, no accident
When you think the final nail is in, think again
Don’t be surprised, I will still rise”
-Katy Perry
(Rise, 2016)

Herätyskello soi muutaman tunnin unen jälkeen neljältä. Makasin vielä hetken ja aloin sitten tehdä aamutoimia. Olin AT:lla ennen kuutta ja aamun koitteessa jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Matkaa olisi noin 15 mailia ja perillä pitäisi olla ennen viittä saadakseni kyydin motellille.

Voimia ei ollut yhtään sen enempää kuin eilenkään, mutta sentään toivo siitä, että tämä olisi tehtävissä. Mielessäni pyöri Katy Perryn kappale Rise ja sen musiikkivideo, jossa laulaja yrittää vetää perässään laskuvarjoa vastatuuleen. Se kuvasi mielestäni erinomaisesti sitä tunnetta, mikä minulla oli ollut vaeltaessani lähipäivinä. Puskin jotain näkymätöntä voimaa vastaan.

Noustessani kuumenevassa aamupäivässä Black Mountainin laelle sain taas ihailla kaukaisuudessa häämöttävää New York Cityä. Jos luonnossa on paljon kauneutta, niin on sitä myös monissa ihmisen luomissa asioissakin. Joskus nämä rajapinnat – kuten tuon suurkaupugin arkkitehtuurin ihailu vuoren rinteeltä – ovat erityisen koskettavia.

En malttanut jäädä pitkäksi aikaa vuoren laelle, koska aurinko paistoi siellä kuumasti. Jatkoin kulkua West Mountainille, jolloin vastaan alkoi tulla paljon päivävaeltajia. Istuessani lounastauolle eräälle näköalapaikalle sain pian seurakseni joukon aasialaistaustaisia päivävaeltajia. He kyselivät innokkaasti vaelluksestani.

West Mountainin toiselta laidalta alkoi näkyä alas Hudson-joelle sekä edessä olevalle Bear Mountainille. Sain siis vielä kerran sukeltaa alamäkeen vain noustakseni taas ylämäkeen. Onneksi Bear Mountainille vievä polku oli kuitenkin suurimmalta osalta loiva. Päivävaeltajien määrä kasvoi entisestään. Tullessani vuoren huipulla olevalle tornille huomasin paikalle pääsevän myös autolla, mikä osittain selitti väen määrää. Moni oli kuitenkin tullut selvästi myös kävellen Bear Mountainin kylästä.

Iso reppuni ja likainen olemukseni tuntui herättävän – ei täysin ihastunutta – huomiota. Ihmiset tuijottivat estoitta, mutta eivät sanoneet mitään. Minun teki välillä mieli todeta, että ette itsekään tuoksuisi kukkasille, jos olisitte käyneet suihkussa viikko sitten ja pesseet ainoat vaatteet kaksi viikkoa sitten.

Kävin katselemassa maisemia tornista, mutta totta puhuen ne olivat mukavammat ulkona kalliolla kuin likaisen lasin läpi. New York City näkyi vielä paremmin kuin aiemmin ja alla kiemurteleva Hudson-joki hallitsi maisemaa.

Lähdin kipittämään polkua alas kohti Bear Mountainin kylää. Tämä reitti oli hyvin ylläpidetty ja leveä, koska se selvästi oli päivävaeltajien suosiossa. Laskeutuessani nenääni tuli koko ajan voimistuva ruuan tuoksu. En ollut varma oliko se todellinen, koska toisinaan nälkäisenä saa hajuharhoja (olen haistanut mm. paistettuja nakkeja keskellä metsää). Tullessani kylään selvisi haju aivan todelliseksi ja sen synnyttäjiksi Hessian Laken rannalla grillaavat lomalaiset. Ihmisiä oli aivan valtavasti ja jouduin pujottelemaan päättömästi juoksentelevien lasten keskellä.

AT kulki rantaa myöten ja kääntyi sitten Bear Mountainin eläintarhaan. AT siis todellakin menee eläintarhan läpi ja itseasiassa koko AT:n matalin kohta on juuri karhuaitauksen edessä. Eläintarha oli hyvin pieni ja enemmän siellä tuntuikin olevan esillä kasvistoa. Moni vaeltaja ei ole täysin ihastunut eläintarhan läpi kulkemiseen ja kyllä minustakin tuntui hieman hölmöltä katsoa karhua aitauksessaan, kun niitä on saanut nähdä luonnollisessa elinympäristössäänkin.

Tullessani ulos eläintarhasta soitin Bear Mountain Bridge Motelliin ja omistaja lupasi tulla hakemaan minut hetken päästä. Motelli sijaitsi siis naapurikylässä Fort Montgomeryssa ja kyyti kuului hintaan. Matkalla motellille kerroin miehelle, että minulle on tulossa huomenna paketti heidän lokeroonsa postissa. Hän lupasi käydä hakemassa sen huomenna ja ajattelin asian olevan sillä selvä.

Huone oli pieni, mutta viihtyisä ja motellin wifi osoittautui hyväksi. Autuaallisen suihkun jälkeen suuntasin tien yli Barnstormer BBQ:n illalliselle. Kanahampurilainen oli hyvin tavanomainen, mutta jälkiruuaksi valisemani pecan-piiras oli todella herkullista. Lisäksi palvelu oli aivan poikkeuksellisen ystävällistä ja tarjoilijani oli erinomaisesti tehtäviensä tasalla sekä tunsi ruokalistan hyvin.

Edeltävät päivät olivat olleet raskaita ja siten olin erityisen tyytyväinen saadessani heittäytyä puhtaisiin lakanoihin. Seuraavaa lepopäivää en venyttäisi näin pitkälle.

“When, when the fire’s at my feet again
And the vultures all start circling
They’re whispering, you’re out of time
But still, I rise
This is no mistake, no accident
When you think the final nail is in, think again
Don’t be surprised, I will still rise”
-Katy Perry
(Rise, 2016)

20,60 km (12.8 miles)
1388.3 / 2189.8 miles
Fingerboard Shelter, NY

I hadn’t expected the day to be easy, but if I had known how hard it would turn out to be, I would have just stayed asleep. Hikers have very varied practices regarding zeros. Some don’t really do zeros at all, but do frequent neros. Some do really long days and do several zeros in a row. I myself am somewhere in between. My ideal is to have a zero about every tenth day, but this is often dependent on when a suitable city comes along. If the time between zeros grows closer to two weeks, I notice that my hiking starts to suffer significantly. And this is true from a training knowledge aspect too: too little rest to overtraining and a decline in achievement.

In the morning I was very reluctant and lacking energy to hike. I had slept poorly, my feet hurt, my shins were covered in small bruises for some reason, and mosquito bites were itching all over the place. Nothing felt good. Every step felt like I was reaching for the bottom of the barrel. Desperate reaches that didn’t yield any results. Hiking was dragging. I simply didn’t have the energy.

I had no other reason to keep going except the knowledge that I wouldn’t get out of here any other way. The zero haunting me day after tomorrow wasn’t consolation either, because the distance to Bear Mountain seemed to be so far. Could I even get there in such a short period of time?

People often talk about how the AT, PCT, Camino de Santiago or other long hike changes their life. How the skies opened up, wisdom grew boundless, and everything was perfectly zen. I didn’t feel at all blissful, wise, or zen at the moment. I just felt like curling up somewhere and sleeping for a month.

Sometimes I feel as though the AT a living being or at least some intelligent entity. Because once again at this moment of desperation the power of community came to the rescue. I had just had lunch with my meager food supplies when I walked, still hungry, to an intersection. First I saw a row of water jugs, and then a big cooler case. Often these might be empty by the time I get there, but the trash bags next to them indicated differently. I opened the cooler and the sight completely surprised me: soda, bananas, oranges, Nutty Buddy bars, sardines, Spam, juice boxes and a whole roasted chicken! This trail magic was absolutely needed. I started with a banana, and ended with filling my water bottle. I was refreshed, more energized, happier, and most importantly always very grateful.

There was still a lot of hiking to do, but I had more mental and physical stamina after getting additional energy. The light was already starting to fade when I got to the base of the huge boulders. Ahead of me was one of the places I had been waiting for, Lemon Squeezer. The space between the cliffs is just barely big enough for a person to pass through, and is well known on the AT. I inched slowly into the crack. As small as I am I fit in there just fine, but my pack almost didn’t fit in the width. As I pushed myself ahead, I also climbed a bit up in the crevice to get the tent packed on the top of my pack out of the canyon. Unfortunately no one was there to admire this squeezing act. Eventually I popped out of the top of the split.

The challenges didn’t end here, because next up was about a three meter tall vertical rock face. There were two potential routes, but one didn’t offer good enough grips for my short limbs, that I would have attempted it on a slippery rock face with a pack on. On the other side there was surface to grab, so I scrunched myself into a small bundle hanging against the rock face and pushed up.

Darkness was approaching, so I dug out my headlamp. I decided to go at least to the next shelter. The partially rocky terrain and occasionally sparsely marked route made going in the dark very slow. After nine I finally arrived at the shelter. I thought about whether I would want to continue, but I came to the conclusion that the miles would go faster in the light. I pitched my tent behind the shelter in the moonlight, ate a quick dinner, and set my alarm for four. I was afraid to think about being tired.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

En odottanut päivästä helppoa, mutta jos olisin tiennyt sen raskaudesta etukäteen olisin varmaan jäänyt nukkumaan. Vaeltajilla on hyvin erilaisia käytäntöjä zerojen eli lepopäivien suhteen. Jotkut eivät pidä zeroja juuri koskaan, mutta tekevät useammin neroja eli hyvin lyhyitä päiviä. Jotkut taas tekevät todella pitkiä päiviä ja pitävät aina monta zeroa putkeen. Itse olen jossain siellä välillä. Ideaalini on pitää noin joka kymmenes päivä zero, mutta tämä on usein kiinni siitä milloin tarjoutuu sopiva kaupunki. Jos zerojen väli kasvaa lähemmäs kahta viikkoa, huomaan vaeltamiseni alkavan selvästi kärsiä. Ja tämä on valmennustiedonkin näkökulmasta totta: Liian vähäinen lepo johtaa ylikuntoon ja suoritusten heikkenemiseen.

Olin aamulla hyvin haluton ja voimaton vaeltamaan. Olin nukkunut huonosti, jalkateriä särki, sääret olivat jostain syystä pienillä mustelmilla ja hyttysenpuremat kutittivat joka puolella. Mikään ei tuntunut hyvältä. Jokainen askel oli kuin kauhoisi tyhjää säiliötä. Epätoivoisia kurkotuksia, jotka eivät tuottaneet mitään. Vaeltaminen oli raahautumista. En yksinkertaisesti jaksanut.

Minulla ei ollut mitään muuta syytä edetä kuin tieto siitä, että ei täältä muutenkaan pois pääsisi. Ylihuomenna häämöttävä lepopäivä ei sekään lohduttanut, koska Bear Mountainille tuntui olevan vielä niin pitkä matka. Pääsisinkö sinne edes tässä ajassa?

Ihmiset usein kertovat miten AT, PCT, Camino de Santiago tai joku muu pitkä vaellus muutti heidän elämänsä. Miten taivaat aukenivat, viisaus kasvoi rajattomaksi ja kaikki oli täydellisen zen. Minusta ei tuntunut nyt yhtään autuaalta, viisaalta tai zeniltä. Minusta tuntui vain siltä, että haluaisin mieluiten käpertyä jonnekin ja nukkua kuukauden.

Joskus minusta tuntuu, että AT on elävä olento tai ainakin jokin älyllinen entiteetti. Nimittäin taas kerran epätoivon hetkellä tämän yhteisön voima riensi apuun. Olin juuri pitänyt vähillä eväilläni pienen lounastauon, kun kävelin yhä nälkäisenä tienristeykseen. Näin ensin rivin vesitonkkia ja sitten ison kylmälaukun. Usein nämä saattavat olla jo tyhjiä ehtiessäni paikalle, mutta nyt vieressä olevat roskapussit ainakin indikoivat muuta. Avasin coolerin ja näky yllätti minut todella: Limpparia, banaaneja, appelsiineja, Nutty Buddy -patukoita, sardiineja, Spamia, pillimehuja ja kokonainen paistettu kana! Tämä trail magic tuli todella tarpeeseen. Aloitin banaanilla ja lopetin täyttämällä vesipulloni. Olin virkistynyt, energisempi, iloisempi ja ennen kaikkea aivan hirveän kiitollinen.

Vaellettavaa oli vielä paljon jäljellä, mutta jaksoin henkisesti ja fyysisesti paremmin saatuani lisäenergiaa. Ilta alkoi jo hämärtyä noustessani valtavien kalliopaasien juureen. Edessä oli yksi kovasti odottamani paikka, Lemon Squeezer. Kallioiden väliin jäävä juuri ja juuri ihmisen mentävä halkeama on tunnettu paikka AT:lla. Hivuttauduin kosteaan kallionkoloon. Minä pienikokoisena mahduin sinne kyllä, mutta reppuni ei meinannut leveyssuunnassa mahtua. Samanaikaisesti tungin itseäni eteenpäin ja kiipesin halkeamaa ylöspäin saadakseni repun yläosaan pakatun teltan ulos halkeamasta. Tätä pusertautumisnäytelmää ei ollut valitettavasti kukaan ihailemassa. Lopulta pullahdin ulos halkeaman yläpäästä.

Haasteet eivät loppuneet tähän, koska seuraavaksi edessä oli ehkä noin kolmen metrin korkuinen pystysuora seinämä. Potentiaalisia reittejä oli kaksi, mutta toinen ei tarjonnut tapeeksi hyviä otteita lyhyille raajoilleni, että olisin lähtenyt sitä yrittämään liukkaalla kalliolla reppu selässä. Toisesta reunasta löytyi paremmin tarttumapintaa, joten taiteilin itseni pieneen nippuun kalliota vasten roikkuen ja punnersin ylös.

Pimeä alkoi tulla, joten kaivoin otsalamppuni esiin. Päätin mennä ainakin seuraavalle shelterille asti. Osittain kivikkoinen maasto ja ajoittain harvaan merkitty reitti teki pimeässä kulkemisesta hidasta. Yhdeksän jälkeen saavuin lopulta shelterille. Mietin haluaisinko vielä jatkaa, mutta tulin siihen tulokseen, että mailit menisivät nopeammin valoisassa. Pystytin teltan shelterin taakse kuun loisteessa, söin nopean iltaruuan ja laitoin kellon soimaan aamuneljältä. En uskaltanut ajatella väsymystä.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)